On lähes varmaa, ettei Suomessa 1800-luvun puolivälin tienoille mennessä ollut vielä viittomakieltä eikä yhteisöä, jonka jäseniä elämä kuurona yhdistää. Kuurojen perheissä ja lähipiirissä on todennäköisesti ollut käytössä ns. kotiviittomia, mutta koska jo kahden kuuron kohtaaminen silloisessa harvaan asutussa, maatalousvaltaisessa Suomessa on ollut poikkeuksellista, viittomakielen ja kuurojen yhteisön synty oli käytännössä mahdotonta.
Lähettäessään lahjakkaan kuuron poikansa Carl Oscar Malmin Ruotsiin kuurojen kouluun vuonna 1834 vanhemmat tuskin arvasivat, että he tällä tavoin olisivat osallisia viittomakielen ja kuurojen yhteisön syntyyn Suomessa. Kouluopintonsa päätettyään C. O. Malm nimittäin perusti Porvooseen (vuonna 1846) Suomen ensimmäisen kuurojen koulun. Opetuskielenä hän käytti Ruotsissa oppimaansa ruotsalaista viittomakieltä.
Alkuvuosina koululla oli suuria rahoitusvaikeuksia ja oppilaita oli siksi enimmilläänkin vain 20. Suomessa oli kuitenkin vuonna 1850 suoritetun laskennan mukaan 1 568 kuuroa asukasta, ja kun valtio Keisarillisen Suomen senaatin säädösasetuksella vihdoin vuonna 1858 otti vastuulleen kuurojen opetuksen, toiminta pääsi kunnolla käyntiin. 1860-luvun alussa perustettiin kuurojen koulu myös Turkuun, Pietarsaareen ja Kuopioon.
Ensimmäiset vuosikymmenet suomen- ja ruotsinkielisistä perheistä tulleita kuuroja oppilaita opetettiin yhdessä ja vain suomen ja ruotsin opetus oli eriytettyä. Opetuskielenä olivat viittomakieli ja kirjoitettu suomi tai ruotsi. Koska oppilaat eivät koulun aloittaessaan osanneet viittomakieltä ja monet heistä olivat jopa täysin kielettömiä, ensimmäiset kouluvuodet kuluivat pääasiassa ensikielen omaksumisessa.
Suomen viittomakielten tiedetään siis kehittyneen Ruotsissa käytetystä viittomakielestä. Tommi Jantunen on verrannut 1900-luvun alkupuolella Ruotsissa ja Suomessa laadittuja viittomakielen sanakirjoja toisiinsa ja todennut, että viimeistään sanakirjojen tekoaikaan, mutta todennäköisesti jo paljon aiemmin, kyseiset kielet olivat erkaantuneet omiksi kielikseen. Onpa kieli Suomessa saattanut jo alkujaan kehittyä kahdeksi varieteetiksi. Päivi Rainòn mukaan 1800-luvun loppuun mennessä noin tuhat kuuroa olisi ollut tekemisissä Malmin Suomeen tuomasta kielestä kehittyneen kielimuodon kanssa.
Kuurojen koulujen ensimmäisten vuosikymmenien aikana oppilaat eivät saaneet puheen opetusta ja tunsivat sanat vain kirjoitettuna. Niinpä onkin mahdollista, ettei tuolloisessa viittomakielessä vielä käytetty puhutusta kielestä lainattuja suun liikkeitä, nk. sanahahmoja. Tämä olisi voinut jarruttaa kielen jakautumista suomalaiseksi ja suomenruotsalaiseksi varieteetiksi, sillä vaikka viittomakieliimme on varmasti aina otettu käännös- ja muita lainoja suomesta ja ruotsista, ilman näitä joihinkin viittomiin kytkettyjä sanahahmoja viittomakielen kiinnekohta suomeen ja ruotsiin sekä niiden sanaston tapaan kuvata maailmaa olisi ollut löyhempi. Toisaalta kuulevat opettajat ovat saattaneet käyttää suomen ja ruotsin oppitunneilla viittoessaan myös suun liikkeitä, joita oppilaat olisivat voineet oppia matkimaan, vaikka eivät olisikaan osanneet artikuloida sanoja.
Sanahahmojen ilmaantumista viittomakieliimme on varmaankin edistänyt ”suullisella puheella myötäilty viittomakieli” (nykytermein viitottu puhe), jonka otti käyttöön kuurojen uskonnollisen opetuksen uranuurtaja Carl Henrik Alopaeus vuonna 1860. Hän käytti sitä kaikissa uskonnollisissa toimituksissa. Tässä ilmaisumuodossa puhe on dominoivassa asemassa ja viittomakieli seurailee sitä menettäen samalla ison osan kieliopillisista piirteistään. Alopaeuksen aloittama käytäntö on jatkunut kirkon kuurojentyön parissa aina näihin päiviin saakka, ja vasta vuonna 2001 saatiin käyttöön ensimmäiset kirkollisten tekstien viittomakieliset käännökset. Viitottua puhetta käytetään ympäri maailmaa erityisesti kuurojen, kuuroutuneiden ja kuulevien välisessä kommunikoinnissa.
Puhemenetelmä kouluihin
Vuonna 1892 Suomessa päätettiin siirtyä käyttämään puhemenetelmää kuurojen opetuksessa, ja se viimeistään käynnisti viittomakielemme jakautumisen suomalaiseksi ja suomenruotsalaiseksi varieteetiksi. Tuolloin suomenkielisistä ja ruotsinkielisistä perheistä tulevat oppilaat erotettiin omiin kouluihinsa. Kaikki kuurojen koulut myös sijaitsivat eri kaupungeissa ympäri Suomea, joten eri koulujen oppilaat pääsivät tapaamaan toisiaan vain harvoin. Oppilaiden jaossa eri kouluihin oli kriteerinä myös puhumaanoppimiskyky: lahjakkaammat kävivät puhemetodikoulua, jossa opetettiin puheella, ja heikompilahjaisina pidetyt kirjoituskoulua, jossa käytettiin kirjoitusta ja sormiaakkosia. Lahjakkuuden ainoa mittari oli lapsen kyky oppia puhetta. Viittomakieltä ei kouluissa saanut enää käyttää, ja viittominen oli monesti kielletty myös koulutuntien ulkopuolella. Tuota sääntöä lapset kuitenkin rikkoivat jatkuvasti, ja niinpä koulujen elintärkeä rooli kielen välittymisessä sukupolvelta toiselle säilyi.
Puhtaasta puhemetodista kuurojen opetuksessa luovuttiin vasta 1970-luvun alussa, mistä lähtien opetuksessa sai tarvittaessa käyttää myös viittomia tai viitottua puhetta. Viittomakielen tuloa koulujen opetuskieleksi ja oppiaineeksi saatiin kuitenkin odottaa 1990-luvulle saakka.
Koulujen ohella kuurojen yhdistyksillä on ollut valtaisa rooli kuurojen elämässä ja viittomakielen säilymisessä. Ensimmäinen yhdistys perustettiin vuonna 1886. Vuonna 1920 yhdistyksiä oli jo 19, ja tällä hetkellä niitä on 43. Yhdistysten piirissä sai viittoa vapaasti ja jakaa kuurona elämisen kokemuksia. Yhdistykset järjestivät yleissivistäviä luentoja, harrastustoimintaa ja ajoivat aktiivisesti kuurojen etua. Kuurojen yhdistykset tarjosivat suojasataman silloinkin, kun rotuhygienistiset suuntaukset rantautuivat Suomeen 1900-luvun alussa ja kun kuuroutta pidettiin kansasta pois kitkettävänä ominaisuutena.
Murteesta kieleksi
Kun yhteiskunta oli vuosikymmeniä osoittanut, ettei kuurojen omalla kielellä ole arvoa ja että siitä tulisi päästä eroon, kuurot eivät enää itsekään pitäneet viittomakieltä kielenä. Niinpä kuurojen keskinäisissäkin tilaisuuksissa virallisemmat asiat hoidettiin viitotulla puheella. Viittomakieltä pidettiin soveliaana vain arkiseen jutusteluun. Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää myös se, miksi suomenruotsalaisten kuurojen käyttämä kielimuoto sai kielen aseman vasta vuonna 2005. Tuohon asti Suomessa katsottiin olevan yksi viittomakieli, joka jakautuu suomalaiseen ja suomenruotsalaiseen päämurteeseen tai -varieteettiin. Vuonna 2002 valmistunut suomenruotsalaista varieteettia koskeva kielitieteellinen tutkimus oli alkusysäys kielen tunnustamiseen: kielestä tuli näkyvä, ja yhteisön itsetunto ja tietoisuus kielestään kasvoi.
Suomenruotsalainen viittomakieli on kuitenkin vakavasti uhanalainen. Sillä on arvioitu olevan noin 300 käyttäjää, joista kuuroja on noin 150 (vastaavat luvut koko viittomakielisessä yhteisössä ovat 4 000– 5 000 kuuroa tai huonokuuloista ja 6 000–9 000 kuulevaa käyttäjää). Ruotsinkielisten kuurojen opetuksen tilanne kävi 1980–90-luvuilla niin tukalaksi, että osa perheistä ratkaisi lapsensa koulutilanteen muuttamalla Ruotsiin. Tällä hetkellä lähes kaikilla suomenruotsalaisilla kuuroilla lapsilla on sisäkorvaistute, ja heidät on integroitu tavallisiin ruotsinkielisiin peruskouluihin. Ei ole tutkimustietoa, millaista viittomakieltä he käyttävät, jos käyttävät.
Sisäkorvaistuteleikkaukset aloitettiin Suomessa 1997, ja tämä on dramaattisesti muuttanut viittomakielisten nuorimman sukupolven kielitilannetta. Sisäkorvaistutteeseen liittyvässä kuntoutuksessa on Suomessa keskitytty puheen tuottamisen ja kuulemisen harjaantumiseen, eikä kaksikielisyydellä, johon kuuluvat suomi tai ruotsi sekä viittomakieli, ole siinä minkäänlaista asemaa. Kuntoutus näyttää suhtautuvan viittomakieleen jopa siten, että se voi haitata lapsen puhutun kielen oppimista. Viittomakieltä ei siis joko katsota kieleksi lainkaan tai sillä ei katsota olevan mitään käyttöarvoa; yhtenä kuntoutuksen tavoitteenahan on päästä viittomakielestä eroon. Istutteen saaneet lapset ovat kuitenkin yhä huonokuuloisia, ja ilman istutteen päänulkoista osaa (esim. uidessaan) täysin kuuroja.
Erot viittomakielissämme
Koska molempia viittomakieliämme on tutkittu varsin vähän, mitään yksityiskohtiin meneviä kuvauksia niiden välisistä eroista ei voida laatia. Jotakin kuitenkin tiedetään. Edellä mainitun tutkimuksen perusteella suomenruotsalainen viittomakieli näyttää sijoittuvan viittomistoltaan suomalaisen ja ruotsalaisen viittomakielen välimaastoon. Tätä selittää mm. se, että suomenruotsalaisilla kuuroilla on aina ollut muita suomalaisia kuuroja tiiviimmät yhteydet Ruotsiin ja sikäläisiin kuuroihin. Toisaalta eläminen suomalaisessa yhteiskunnassa ja alttiina olo valtaviittomakielemme, suomalaisen viittomakielen, vaikutukselle on tuonut suomenruotsalaiseen viittomakieleen runsaasti ruotsalaisesta viittomakielestä eriäviä piirteitä.
Helpoimmin viittomakieltemme välisen eron havaitsee sanahahmoista. Suomenruotsalaisessa viittomakielessä sanahahmot lainataan ruotsista ja suomalaisessa viittomakielessä suomesta. Sanahahmoa ei kuitenkaan yhdistetä kaikkiin viittomiin, vaan käytössä on myös lukuisia viittomakielen omaperäisiä suun liikkeitä ja osaan viittomia ei yhdisty minkäänlaista suun liikettä. Myös muunlaiset lainat puhutusta kielestä selittävät osan viittomakieltemme eroista: kun viittomaa jollekin uudelle käsitteelle ei viittomakielessä vielä ole, sille voi käännöslainana syntyä kaksi erilaista viittomaa, jos toisessa viittomakielessä laina perustuu suomen ja toisessa ruotsin sanaan.
Viittomakieltemme kieliopillisista piirteistä tiedetään selvästi vähemmän kuin niiden viittomistosta. Kirkkokäsikirjan käännöksiä tarkastellen näyttäisi kuitenkin siltä, että suomenruotsalainen viittomakieli olisi lauserakenteeltaan jonkin verran lähempänä ruotsin kieltä kuin suomalainen viittomakieli suomea. Tekstien erot johtuvat kuitenkin myös kohderyhmän erilaisesta määrittelystä: suomenruotsalaisessa käännöstyössä käytetään vanhempien kielenkäyttäjien kielimuotoa, sillä he ovat kieliyhteisössä enemmistönä. Suomalaisen viittomakielen käännöksissä on tietoisesti irtauduttu lähdekielen (suomen) rakenteista ja pyritty viittomakielen omaperäiseen ilmaisuun.
Kuvassa on esitetty ote Herran siunauksen käännöksestä suomalaiselle ja suomenruotsalaiselle viittomakielelle. Käännöksissä on nähtävissä esimerkki siitä, kuinka käännösratkaisut voivat poiketa toisistaan suhteessaan lähdekieleen, suomeen tai ruotsiin. Kohta Pyhän Hengen on saanut suomalaisessa viittomakielessä vastineen HENKI-PYHÄ ja heliga Anden suomenruotsalaisessa viittomakielessä PYHÄ-HENKI. Isompi ero löytyy otteen lopusta, jossa kohta nimeen on käännetty suomalaiselle viittomakielelle KOLME-YHDESSÄ ja i [...] namn suomenruotsalaiselle viittomakielelle OMA NIMI. Muutoin käännökset ovat samankaltaiset.
Kirjoittaja on muokannut still-kuvat luettelossa mainituista videotallenteista ”Sana tulee näkyviin” ja ”Veckomässan på finlandssvenskt teckenspråk”.
Kirjallisuutta
Hirn, D. F., 1910, 1911 och 1916. De dövstummas åtbördsspråk i Finland – Kuuromykkäin viittomakieli Suomessa I–III. Helsingfors: Finlands Dövstumsförbunds Förlag.
Jantunen, Tommi 2001. Suomalaisen viittomakielen synnystä, vakiintumisesta ja kuvaamisen periaatteista. Pro gradu -tutkielma, yleinen kielitiede, Helsingin yliopisto. Julkaisusarja L 1/2001. Helsinki: Kuurojen Liitto ry.
Rainò, Päivi 2004. Henkilöviittomien synty ja kehitys suomalaisessa viittomakieliyhteisössä. Väitöskirja, yleinen kielitiede, Helsingin yliopisto. Deaf Studies in Finland 2. Html-pohjainen CD-ROM. Helsinki: Kuurojen Liitto ry.
Salmi, Eeva & Mikko Laakso 2005. Maahan lämpimään – Suomen viittomakielisten historia. Kuurojen Liitto ry. Helsinki: Libris Oy.
Sana tulee näkyväksi 2001. Viittomakielisen kirkkokäsikirjan käännöksiä 1. Videotallenne ja kirja. Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 12. Helsinki: Kirkkohallitus.
Savolainen, Leena 2009. Viittomakielten kirjallistuminen Suomessa. – Klaas Ruppel (toim.) 2009. Omin sanoin. Kirjoituksia vähemmistökielten kirjallistumisesta, s. 177–212. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 6. http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk6/(siirryt toiseen palveluun).
Se vårt språk! Näe kielemme! 2002. Kuurojen Liitto ry:n julkaisuja 21 ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 122. Kirja ja videotallenne. Helsinki: Kuurojen Liitto ry.
Östman, Jan-Ola 2005 (red.). FinSSL – Finlandssvenskt teckenspråk. Nordica Helsingiensia 4 / Teckenspråksstudier 1. Helsingfors: Helsingfors universitet.
Veckomässan på finlandssvenskt teckenspråk. https://www.finna.fi/Record/hurma.66559(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)