Oppikirja Suomea rakentamassa on Pirjo Hiidenmaan, Markku Löytösen ja Helena Ruuskan toimittama artikkelikokoelma suomalaisista oppikirjoista. Teoksen aikajänne ulottuu Mikael Agricolan ABCkiriasta sähköisten oppimateriaalien esiinmarssiin. Kovakantinen kirja mukailee ulkoasultaan entisaikojen oppikirjoja, jotka tehtiin kestämään läpi sisarussarjan. Kansikuva – kaunokirjoitusta liitutaululla – ja eri-ikäisistä oppikirjoista poimittu kuvitus antavat kirjan selailijalle suorastaan nostalgisen ensivaikutelman.
Lähes 350-sivuinen teos sisältää johdannon lisäksi 12 artikkelia 19 kirjoittajalta, jotka ovat oppikirjailijoita tai oppikirjallisuuden tutkijoita, useat kumpaakin. Oman artikkelinsa saavat oppiaineista maantiede, biologia, kemia, matematiikka, historia, uskonto ja musiikki sekä useampaankin aineeseen nivoutuva ympäristökasvatus. Suomen kieleen ja kirjallisuuteen liittyy kokonaista kolme artikkelia, joiden aiheina ovat aapiset, suomen kielioppi ja lukukirjat. Muita kieliä puolestaan edustaa artikkeli suullisesta kielitaidosta vieraan kielen oppikirjoissa. Tarkastelu on rajattu yleissivistävään kouluun eli kansa- ja oppikouluun sekä peruskouluun ja lukioon.
Näkökulmia ja kehityskaaria
Useimmissa artikkeleissa käydään läpi oman aineen oppikirjoja kautta vuosikymmenten, joissakin kautta vuosisatojenkin. Vaikka tutkimuskysymykset ja rajaukset ovat erilaisia, tällaiseen artikkelikokoelmaan sisältyy väistämättä jonkin verran toistoa. Toistuvia näkökulmia ovat opiskeltavan aineksen valinta ja mukauttaminen oppilaiden ikään ja kehitystasoon sopivaksi sekä oppikirjojen kuvitus. Lukija pääsee kurkistamaan myös oppikirjojen taustaoletuksiin ja vastaanottoon. Tutuksi käy muun muassa herbartilais-zilleriläinen kasvatusfilosofia, jota leimasi opettajajohtoisuus ja pyrkimys oppilaiden siveellisen luonteen kehittämiseen.
Kun vertaa opetuksen tavoitteita eri aikoina, voi havaita, että esimerkiksi oppikoulun luonnonhistorian opetuksessa pyrittiin 1940-luvulla herättämään oppilaissa ”mielenkiintoa ja rakkautta elolliseen luontoon” ja peruskouluun siirryttäessä (1970) tavoitteeksi muotoiltiin ”herättää oppilaissa kiinnostusta elävän luonnon tarkasteluun ja aktiivista pyrkimystä ihmisen elinympäristön ja elämän mahdollisuuksien suojeluun”. Nykyään biologian opetuksessa on yhtenä tavoitteena ”kehittää oppilaiden ympäristötietoisuutta ja halua vaalia luonnon monimuotoisuutta”.
Jo vuonna 1927 Uno Jansson peräänkuulutti Kansakoulun laskuopin opetusopissaan oppikirjoihin ”esimerkkejä, joiden tarkoitus on – – aikaan saada tarpeellinen konsentraatio laskuopin ja muitten opetusaineiden – – kanssa.” Siis oppiaineiden välistä yhteistyötä! Aukusti Salon opettajanopas Raamatunhistoriaa valkoliitupiirroksina (1932) on varmasti toiminut aikoinaan käänteentekevänä opetuksen elävöittäjänä. On myös kiinnostavaa lukea, kuinka Suomen poliittisen tilanteen muutokset ovat näkyneet esimerkiksi jatkosodan aikaisissa ja jälkeisissä historian oppikirjoissa.
Parissa artikkelissa on mukana erillisiä tietoruutuja. Ehkä niitä olisi voinut käyttää enemmänkin ja koota niihin havaintoja eri artikkeleissa vilahtavista aiheista, kuten oppikirjojen ennakkotarkastuksesta ja siitä luopumisen vaikutuksista (käsitelty perusteellisimmin historia-artikkelissa) sekä kustantajan roolista oppikirjan laatimisessa ja markkinoinnissa. Olisin mielelläni lukenut myös tietoruudun verran jonkun kokeneen riviopettajan ajatuksia oppikirjan valinnasta.
Kestosuosikeista muunneltaviin digimateriaaleihin
Suosittu oppikirja on voinut hallita luokkahuoneen arkea sukupolvesta toiseen kymmeninä painoksina, kuten Zachris Topeliuksen Maamme kirja ja Efraim Elon Laskuoppi. Nykyään oppikirjan käyttöikä on lyhyempi ja yksittäisen kirjan asemesta tehdään kokonaisia kirjaperheitä, mutta jo vuosikymmeniä sitten menestyksekkäät oppikirjailijat ovat osanneet paketoida samoja sisältöjä erilaajuisiksi oppikirjoiksi eri koulumuotoja varten.
Oppikirjan tulevaisuuteenkin artikkeleissa kurkistetaan. Sähköisten oppimateriaalien käyttöönotto on monessa oppiaineessa vielä alullaan, joskin ylioppilaskirjoitusten sähköistyminen varmasti vauhdittaa tätä kehitystä ainakin lukiossa. Useimmat kirjoittajat suhtautuvat digitaalisiin oppimateriaaleihin varovaisen positiivisesti. Digimateriaalien muunneltavuus on plussaa mutta niiden selaaminen hankalaa, jolloin kokonaiskuvan muodostaminen opiskeltavasta asiasta voi käydä työlääksi. Nähtäväksi jää, millaisiksi kaupallisten kustantajien ja ei-kaupallisten toimijoiden osuudet muodostuvat näillä oppimateriaalimarkkinoilla. Ainakin ympäristökasvatuksen osalta verkossa vapaasti saatavilla olevat ei-kaupallisten toimijoiden materiaalit odottavat vielä paljolti käyttäjiään.
Toimituksellisia ratkaisuja
Pieni lisäpanostus viimeistelyyn olisi luonut tästä kirjasta vielä yhtenäisemmän kokonaisuuden. Joihinkin artikkeleihin kaipasin viittauksia toisiinsa; nyt yhteyksien luominen ja oppiaineiden välinen vertailu ovat lukijan muistin varassa. Esimerkiksi kohdasta, jossa vain mainitaan itseneuvova opetusmenetelmä (s. 137), olisi voinut viitata sivuille 271–272, joilla menetelmää selostetaan tarkemmin. Harmillisesti useankin artikkelin viitteissä on mainittu teoksia, joita ei löydy artikkelikohtaisista kirjallisuusluetteloista. Epäselväksi jää myös, mistä opetusneuvos Teuvo Nybergin muistelukset (sivun 155 tietoruutu) ovat peräisin. Sen sijaan tarkasteltavien oppikirjojen puuttuminen kirjallisuusluetteloista ei niin haittaa, koska teokset identifioidaan riittävän tarkasti leipätekstissä.
Kirja on taitoltaan selkeä ja rauhallinen; tosin minulta kesti kauan hahmottaa väliotsikkotasojen keskinäinen hierarkia, vaikka ylempi taso on versaalia. Kuvituksena on otteita tarkastelluista oppikirjoista ja niiden kansikuvia. Kuvalähteet käyvät osassa artikkeleista ilmi kuvateksteistä, osaan liittyy erillinen kuvaluettelo. Ainakin kaltaistani selailevaa lukijaa palvelisi lähdetietojen sijoittaminen yhtenäisesti kuvatekstiin sen sijaan, että niitä joutuu etsimään muualta.
Kokeneet oppikirjailijat tuottavat sujuvaa tutkimustekstiäkin – raskaita, informaation omaksumista vaikeuttavia virkerakenteita kirjassa on ilahduttavan vähän. Muutamaan artikkeliin on kuitenkin jäänyt kömmähdyksiä: Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta on tullut välillä ”Suomen Kirjallisuuden Seura” ja alkeisopistosta ”alkeisyliopisto”. Sähköisiin oppimateriaaleihin liittyvän terminologian vakiintumattomuudesta kertonee se, että yhdessä artikkelissa puhutaan ”sähköisistä digikirjoista” ja ”sähköisistä e-kirjoista”. Mainittakoon myös, että pilkkuja puuttuu kymmeniä ja niitä on toisin paikoin muutama ylimääräinenkin ja että parin nimen kirjoitusasu vaihtelee samassakin artikkelissa (Gezelius/Getzelius, Kouluhallitus/kouluhallitus). Näistä pikkuseikoista huolimatta teosta on pääosin vaivatonta lukea.
Oppikirja Suomea rakentamassa sopii luettavaksi paitsi opettajille, tutkijoille ja opiskelijoille, myös kenelle tahansa suomalaista koulua käyneelle muistoja verestämään. Vaikka oppikirjojen ja niiden tekijöiden nimet eivät olisikaan tuoreessa muistissa, kuvat palauttavat kirjat hetkessä mieleen. Tämä artikkelikokoelma lunastaa paikkansa Suomi 100 ‑juhlavuoden julkaisujen joukossa.
Pirjo Hiidenmaa, Markku Löytönen & Helena Ruuska (toim.) 2017: Oppikirja Suomea rakentamassa. Suomen tietokirjailijat ry, Helsinki.