Pronominit ovat yksi kuudesta sanaluokasta. Taivutukseltaan pronominit ovat nomineja samoin kuin substantiivit, adjektiivit ja numeraalit. Muista nomineista pronominit poikkeavat kuitenkin siinä, että niitä käytetään – oppikirjojen sanontaa lainatakseni – muiden nominien asemesta. Tästä syystä pronominien suomenkielinen nimityskin on asemosanat. Tavallisinta on se, että pronominia käytetään substantiivin sijasta. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan demonstratiivipronominin se käyttöä viittaustehtävissä.

Pronomineja käytetään puheessa ja kirjoituksessa enemmän kuin substantiiveja. Suomen kielen taajuussanaston mukaan kahdenkymmenen eniten käytetyn sanan joukossa on pronomineja kuusi. Niistä kärjessä ovat demonstratiivipronominit se, tämä ja ne, sitten seuraavat pronominit joka, hän ja kaikki. Substantiiveja mukaan mahtuu yksi: kahdenneksikymmenenneksi yleisin sana on substantiivi aika.

Entä ongelmat?

Kielessä tarvitaan pronomineja. Ilmaisu olisi työlästä ja kankeaa, jos aina pitäisi toistaa puheena olevan asian nimitys tai käyttää jotakin synonyymia. Pronominien käytössä on kuitenkin myös omat vaikeutensa. Professori E. A. Saarimaan kerrotaan sanoneen, että jokaisessa kouluaineessa on ainakin yksi pronominivirhe. Pitkäaikaisena koulumiehenä Saarimaa varmaan asian tiesi. – Kouluja käsikirjoissa on melko niukasti ohjeita siitä, miten pronomineja pitää käyttää. On kai uskottu, että kirjoittajat luonnostaan päätyvät oikeisiin ratkaisuihin. Useimmiten niin käykin, mutta katsotaanpa vaikka seuraavia kolmea virkettä. Jokaisessa niistä pronomini se viittaa eri ilmaukseen.

Kissa juo maitoa, jos se (= kissa) ei saa kermaa.

Kissa juo maitoa, jos se (= maito) ei ole hapanta.

Kissa juo maitoa, jos se (= maidon juominen) ei ole kiellettyä.

Yksi sääntö, jonka Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja antaa, on, että pronomini se viittaa yleensä edellisen lauseen subjektiin. Niin on laita virkkeistä ensimmäisessä. Mutta toisessa virkkeessä se viittaa luontevasti objektiin ja kolmannessa koko edellisen lauseen predikaattiosaan. Näistäkin esimerkeistä näkyy, että pronominilla voi olla monenlaisia viittaamistehtäviä. Niinpä ei ole yllättävää, että tehtävät välistä sekoavat kirjoittajalta.

Yritys viitata pronominilla attribuuttiin

Nykylukiolainen voi kirjoittaa esimerkiksi seuraavanlaisen virkkeen:

Lumipeitekauden pituus lyhenee, ja se keskittyy aivan keskitalvelle.

Virkkeessä on kaksi lausetta: ensimmäisen subjekti on pituus ja toisen se. Pronomini se viittaa taaksepäin, edellisen lauseen subjektiin pituus. Mutta tarkoitus ei varmaan ole sanoa, että pituus keskittyy keskitalvelle vaan että lumipeitekausi keskittyy keskitalvelle. Kirjoittaja yrittää siis viitata se-pronominilla edellisen lauseen subjektin määritteeseen, genetiiviattribuuttiin lumipeitekauden. Tällaista viittausta ei pronominilla voi tehdä. Virkkeen voi korjata jommallakummalla seuraavista tavoista:

Lumipeitekauden pituus lyhenee, ja kausi keskittyy – –.

Lumipeitekausi lyhenee ja keskittyy aivan keskitalvelle.

Seuraava esimerkki muistuttaa osittain äskeistä:

Karhun ravintoon kuuluvat varvut ja marjat. Lihansyöjäksi se muuttuu, jos se opetetaan pennusta lähtien syömään lihaa.

Tässä kirjoittaja pyrkii sanomaan, että karhu muuttuu lihansyöjäksi, jos – –, eli viittaamaan se-pronominilla sanaan karhu. Mutta karhu-sana on ensimmäisessä virkkeessä niin alisteisena lauseenjäsenenä – ravinto-sanan genetiiviattribuuttina – että pronominin käyttäminen karhun sijaisena seuraavassa virkkeessä ei käy päinsä. Sana karhu on toistettava.

Mitä koululaiset edellä, sitä virkamiehet perässä

Otsikko on yliampuva. En tiedä, ovatko koululaiset pronominivirheiden ensisijaisia tuottajia. Kai he ennemminkin omaksuvat kielikäytänteensä edellisiltä sukupolvilta. Mutta niin voi olla, että ellei koulussa opeteta tunnistamaan pronominien käytön lipsahduksia, eivät kirjoittajat myöhemmin huomaa virheitä myöskään omista ammattiteksteistään. Seuraava katkelma on lakitekstiä:

Oikeus hautausavustukseen menetetään, jos sitä ei ole nostettu kolmen vuoden kuluessa – –.

Lainlaatija tulee väittäneeksi virheellisen pronominiviittauksen takia, että ’oikeus menetetään, jos sitä ei ole nostettu’. Yhtä varmasti kuin se-pronomini viittaa edellä olevan aktiivilauseen subjektiin, se viittaa myös edeltävän passiivilauseen objektiin. Lainlaatijan tarkoitus on tässä kuitenkin epäilemättä ollut viitata illatiiviattribuuttiin hautausavustus. Yhdyssanan jälkiosan toistolla sanonta korjautuisi:

Oikeus hautausavustukseen menetetään, jos avustusta ei ole nostettu – –.

Seuraavan virkkeen rakenne ja kirjoittajan tarkoitus ovat ristiriidassa:

Valtakunnan nimi oli tähän aikaan Ruotsi-Suomi, ja sillä oli suurvalta-asema.

Ajatuksellisesti pronomini sillä voisi kyllä viitata ensimmäisen lauseen subjektiin Ruotsi-Suomi. Lauseen alussa oleva predikatiivi valtakunnan nimi on kuitenkin sanajärjestyksen kannalta niin painokkaassa paikassa, että sillä tuntuu viittaavan sanaan nimi. Tämän hullunkurisuuden torjuntaan tarjoutuu taas toisto:

Valtakunnan nimi oli tähän aikaan Ruotsi-Suomi. Valtakunnalla oli suurvalta-asema.

Pronomini saadaan viittaamaan oikein myös, jos tehdään valtakunta-sanasta subjekti:

Valtakunta oli tähän aikaan nimeltään Ruotsi-Suomi, ja sillä oli suurvalta-asema.

Seuraava virke (tässä hiukan lyhennettynä) on eräästä viranomaisten laatimasta ohjeesta:

Auton merkkiä ja laatua valittaessa kiinnitetään huomiota auton soveltuvuuteen siihen työtehtävään, johon se on esitetty hankittavaksi.

Tässäkin se-pronominilla on pyritty viittaamaan edellisen lauseen alisteiseen lauseenjäseneen, soveltuvuus-sanan genetiiviattribuuttiin auton. Jotta virke olisi aivan kunnossa, jälkimmäisen lauseen se-pronominin tilalla pitäisi olla sana auto siitä huolimatta, että tätä sanaa joudutaan toistamaan virkkeessä.

Substantiivin attribuuttimääritteisiin on mahdotonta viitata pronominilla. Samalla tavalla mahdotonta on viitata yhdyssanojen alkuosiin. Ei voida esimerkiksi sanoa: Passintarkastuksessa en löytänytkään sitä. Varoittavia neuvoja tästä on pronominin korrelaattia koskevassa Nykysuomen käsikirjan luvussa.

Yrityksiä viitata adverbiaaliin

Adverbiaalit ovat verbin määritteitä, ja niihin — toisin kuin attribuutteihin — voi viitata pronomineilla. On vain huolehdittava siitä, ettei lähettyvillä ole jotakin muuta sanaa, joka vetää viittauksen puoleensa.

Tahattoman hupaisa on tullut esimerkiksi seuraavasta ohjeesta:

Jos eläimessä havaitaan kasvain, se on syytä viedä lääkäriin.

Pronominilla se on haluttu viitata sanaan eläin, joka on jos-lauseessa adverbiaalina. Kuitenkin lähempänä ja tärkeämmässä lauseasemassa (objektina) oleva sana kasvain vetää viittauksen puoleensa. Virke on helposti korjattavissa: pronominin sijasta on toistettava sana eläin.

Oheinen sanomalehtiteksti osoittautuu varsin hämääväksi:

Aaltonen pelkäsi, että Tanskan vetoomuksen kierrättäminen kokouksessa vaarantaisi sen jatkon tulevaisuudessa.

Mihin sen jatkon viittaa? Luulisi, että pelko kohdistuu vetoomuksen jatkoon. Mutta eipäs. Kolmen palstan päässä samassa jutussa sanotaan, että ”vetoomukset eivät vaaranna kokouksen jatkoa”. – Jälleen sama neuvo kirjoittajalle: on parempi toistaa substantiivi (tässä sana kokous) kuin korvata se viittaustehtävältään epäselvällä pronominilla. Ei lukija voi tietää, että pronomini sen on tässä tarkoitettu edellisen lauseen kokouksessa-adverbiaalin edustajaksi.

Seuraava esimerkki on katkelma viranomaistekstiä:

– – [tietynlaista] opiskelua tuetaan opintoavustuksella, joka kattaa osan menoista. Sen enimmäismäärä on 1 070 mk/ kk.

Pronominilla alkavan virkkeen merkitys ei jää epäselväksi, mutta pronominiviittaus on silti summittainen. Tässäkin on yritetty viitata edellisessä lauseessa adverbiaalina olevaan sanaan (opintoavustus). Korvaa tyydyttäisi, jos viimeinen virke alkaisi

Avustuksen enimmäismäärä on – –.

Yritys viitata asiakokonaisuuteen

Myös kokonaiseen lauseeseen voi viitata pronominilla. Relatiivilauseistahan tämä on tuttua: Otimme sateenvarjot, mikä oli aivan turhaa, koska oli pouta.

Pronominilla viittaaminen voi kuitenkin jäädä kohteeltaan epäselväksi kuten seuraavassa:

Mikäli autoveron palautusta on haettu, tulee sitä varten kirjoitettu lääkärinlausunto liittää hakemukseen.

Pronomini sitä tuntuisi viittaavan edellisen lauseen objektiin palautusta, mutta lääkärinlausunto tietenkin kirjoitetaan hakemusta tai itse hakemista varten. Korjattu virkkeen loppu voisi olla tällainen:

– – on hakemuksen mukana oltava sitä varten kirjoitettu lääkärinlausunto.

Seuraavassa tekstikatkelmassa koetetaan nimenomaan viitata koko edelliseen lauseeseen, mutta ainakin vaihtoehtona lukijan mielessä käy se, että viittaus kohdistuukin vain edellisen lauseen viimeiseen sanaan:

Jos asiakas ei ole tyytyväinen kuntoutuspäätökseen, hän voi saattaa asiansa tarkistuskäsittelyyn. Siitä annetaan ohjeet kuntoutuspäätökseen liittyvässä tarkistusosoituksessa.

Pronomini siitä viittaa lähimpään mahdolliseen edellisen virkkeen sanaan; se on tarkistuskäsittely. Tarkistuskäsittely on kuitenkin virkamiesten työtä, eikä siitä anneta asiakkaalle ohjeita tarkistusosoituksessa. Jos siitä-pronominin tilalla olisi pronomini tästä, viittaus jo kohdistuisi paremmin kokonaisuuteen ”asian saattaminen tarkistuskäsittelyyn”. Toinen, varma tapa korjata viittaus on se, että virke aloitetaan toistamalla edellisen virkkeen loppuosa uuden virkkeen alussa, tässä vaikkapa näin:

Uuteen käsittelyyn saattamisesta on ohjeet – –.

Lukijan vai kirjoittajan työtä?

Ihminen on onneksi älykäs lukija: maalin sivuun osuneista viittauksista piittaamatta hän yleensä ymmärtää, mitä kirjoittaja on halunnut ilmaista. Ymmärrämme oikein sananlaskun Ei rakkautta rahalla saa, jos ei sitä omasta takaa ole, mutta liikaa tulkintaa vaaditaan, jos esimerkiksi pelkällä virkkeellä Veneenmoottori on niin huono, ettei sitä voi ostaa yritetään sanoa, että venettä ei voida ostaa. Ei ole kohteliasta – eikä tiukan paikan tullen mahdollistakaan – kirjoitella jälkeä katsomatta ja lukijan hyväntahtoisuuteen ja kärsivällisyyteen luottaen.