Sinulle on postia!

Sähköposti on osa yhä useamman suomalaisen arkipäivää. Tällä vuosituhannella lapset ehkä saavat jo syntyessään sosiaaliturvatunnuksen lisäksi sähköpostiosoitteen. Jo nyt suurelle osalle suomalaisista sähköposti on työväline, jota käytetään tiedusteluihin, tapaamisten sopimisiin, tiedotteisiin ja ilmoituksiin, mainoksiin, suunnitteluun, tiedostojen lähettämiseen, keskusteluihin, asioista sopimiseen, päätösten valmisteluun, tervehdysviesteihin, kuulumiskirjeisiin – melkeinpä mihin vain. Monet ennustavat, että sähköposti korvaa kokonaan tavallisen kirjeen. Siihen tosin saattaa vielä mennä aikaa, sillä suomalaiset lähettävät edelleen 850 miljoonaa kirjettä tai korttia vuosittain.

Sähköposti on puhelinta kätevämpi, koska viestin voi kirjoittaa itselleen sopivana aikana ja saaja voi sen lukea silloin, kun hänelle sopii. Sähköpostitse on myös helpompi lähestyä vierastakin ihmistä – kirjoitetun viestin takana on kuitenkin enemmän turvassa kuin puhelimessa. Tällä helppoudella ja nopeudella on myös haittapuolensa. Postilaatikko pursuaa viestejä, joihin pitäisi vastata, ventovieraat ihmiset puhuttelevat minua kuin tuttavaansa, lähettäjät ovat kärsimättömiä, sillä sähköpostiin pitäisi vastata nopeasti, stressaantuminen ja viestitulvan alle uupuminen uhkaa. Ovatpa ihmiset tulleet jopa riippuvaisiksi sähköpostistaan. Matkoillakin on pakko päästä Internet-kahvilaan tarkistamaan, mitä postilaatikkoon on kolahtanut.

Terveisin Esko

Uusi väline tuo mukanaan väistämättä myös uudenlaisia tapoja viestiä. Sähköposti arkipäiväistää ja tuttavallistaa kielenkäyttöä. Ei ole tavatonta saada täysin tuntemattomalta henkilöltä viestiä, joka alkaa ”Hei Minna-Riitta, kertoisitko minulle...” ja päättyy tuttavallisesti kirjoittajan etunimeen. Kiire ja viestinkulun nopeus johtavat helposti siihen, että kirjoittajat menevät suoraan asiaan ja saattavat siksi vaikuttaa tylyiltä. Kyhnytyspuheeseen ei ole aikaa. Varsinkin liike-elämän käyttöön onkin laadittu jo sähköpostikirjeenvaihdon opaskirjoja, ja useimmilla postituslistoilla on omat netikettinsä eli netti-etiketin ohjeensa.

Toisaalta sähköpostin kirjoittajat pitävät tiukasti kiinni viestien kirjemäisyydestä. Pikaisetkin viestit sisältävät yleensä kirjeelle tyypilliset aloitus- ja lopetusfraasit. Myös keskusteluryhmiin lähetetyt viestit alkavat yleensä tervehdyksillä (Hei kaikki! Tervehdys! Hei!) ja päättyvät hyvästeihin (Lumisin terveisin (katson ikkunastani ulos) Esko. Hyvää viikonloppua! myös lumisesta Oulusta Elina). Kirjemäisyys säilyy myös asiakaspalveluviesteissä. Seuraava on samalla esimerkki siitä, kuinka virallisuus ja tuttavallisuus etsivät uomaansa samassa viestissä.

Tyyli hukassa?

Paitsi tuttavallisuuden lisääntymiseen sähköpostin on usein ajateltu johtavan huolimattomaan ja tyylittömään kielenkäyttöön. Viestit sisältävät lyönti- ja kielioppivirheitä, lyhenteitä ja epätäydellisiä lauseita. Välimerkit ja isot alkukirjaimet unohtuvat, kun tekstiä suolletaan nopeasti. Sähkösanomatyyli ja kertakäyttösuomi lisääntyvät. Viestien lukijatkin pitävät hyväksyttävinä muotoja, jotka muissa kirjoitetuissa teksteissä herättäisivät huomiota. Sähköposteihin ei siis suhtauduta yhtä vakavasti kuin ”oikeisiin kirjeisiin”. Tarkoitus näyttää pyhittävän keinot.

Suuri osa työpaikalla luettavista, arkipäiväisistä sähköpostiviesteistä on tiedotteita, kyselyjä, tilauksia, vahvistuksia ja vastauksia. Sähköpostiviestitkin muuntuvat käyttötarkoitustensa mukaisesti, ja pikaiset rutiiniviestit muistuttavat usein sähkösanomatyyliä. Esimerkiksi seuraava on vastaus viestiin, jossa yritettiin sopia sähköpostitse palaveriaikaa. Viesti sisältää lukijan kannalta olennaisen tiedon – käytännöllistä siis.

Huolimattomuutena ja tyylittömyytenä on pidetty vaikkapa sitä, että kirjoittajat suoltavat tekstiin ensimmäiset sanat, jotka mieleen juolahtavat. Esimerkiksi englanninkielisille käsitteille ei edes yritetä löytää suomenkielistä vastinetta.

Kirjoitettua puhetta?

Sähköpostikielen tyypillisenä piirteenä pidetään puhutun kielimuodon kaltaisuutta. Sähköpostikeskusteluissa osallistujat usein itsekin viittaavat tilanteeseen keskusteluna (Hei kaikki keskustelijat! Keskustelu käy yhä vain mielenkiintoisemmaksi. Muutamassa puheenvuorossa on tullut jo mainituksi...) Joskus he viittaavat toistensa puheenvuoroihin nimeämällä toiminnan toisinaan puhumiseksi (esim. Sari ja Reetta puhuivat... Elina kertoi...) ja toisinaan kirjoittamiseksi (Leo kirjoitti siitä että... ).

Puheviestintätilanteille on tyypillistä vuorovaikutteisuus, kasvokkaisuus, spontaanius, arkipäiväisyys ja kielen toiminnallinen luonne; kirjoitustilanteille taas monologisuus, ei-kasvokkaisuus, suunnitelmallisuus, virallisuus ja kielen reflektoiva eli pohtiva luonne. Näillä tilannepiirteillä on vaikutuksensa myös kielenkäyttöön. Puhutulle suomelle on todettu olevan tyypillistä mm. lyhyiden ja frekvenssiltään yleisten sanojen taajuus, pronominien runsaus ja konjunktioiden ja diskurssipartikkeleiden (esim. no, kyllä, kato) paljous, ts. leksikaalinen väljyys. Puhujat käyttävät pehmentimiä, varauksia (ehkä, voi olla, tavallaan) ja täytesanoja (niinku, tota) enemmän kuin kirjoittajat, ja puheessa on myös epäröintejä, lipsahduksia ja toistoja. Lauseet ovat lyhyitä, mutta niitä ketjutetaan pitkiksi kokonaisuuksiksi ja lauseenvastikkeet ovat harvinaisia, mutta esimerkiksi lohkorakenteet yleisiä (esim. tää tämmönen vilpittömyys nii se tarttuu ihmisestä toiseen).

Osa piirteistä liittyy tyypillisesti puhutun ja kirjoitetun tekstin tuottamistapojen eroihin, ja niiden voitaisiin siksi ajatella olevan jommallekummalle variantille yleisesti tyypillisiä (esimerkiksi lauserakenteiden erot, tiiviys tai väljyys, korjailut jne.). Osa taas liittyy enemmänkin siihen, kuinka arkipäiväinen tai virallinen tilanne on. Esimerkiksi sanaston arkipäiväisyys, kieliopillinen ”horjuvuus” ja leksikaalinen väljyys voivat olla niin puhutun kuin kirjoitetunkin arkipäiväisen ja epävirallisen kielen piirteitä. Samoin sanaston virallisuus tai arvovaltaisuus, kieliopillinen korrektius ja runsaat nominalisaatiot (eli verbeistä johdetut substantiivit) voivat luonnehtia myös puhuttua kieltä julkisissa ja virallisissa kielenkäyttötilanteissa.

Jotta sähköpostiviestien ominaisuuksia voitaisiin tarkastella jatkumolla puhuttu–kirjoitettu, pitäisi vertailtavaksi ottaa samantyyppisessä kontekstissa tuotetut tekstit. Päätinkin kokeilumielessä katsastaa, mitä saan irti pienestä aineistosta, joka koostuu yhdestä sähköpostiviestistä, samanpituisesta katkelmasta painettua tekstiä ja puhuttua tekstiä. Yritin varmistaa tekstien samankaltaisuuden mahdollisimman pitkälle: kaikki tekstit ovat syntyneet akateemisessa yhteisössä, niiden tuottajat ovat tutkijoita, ja ne käsittelevät samaa aihetta. Sähköpostiviesti on osa laajempaa Peda-forumin sähköpostikeskustelua, kirjoitettu tekstiote saman yhteisön tiedotuslehdestä ja puhuttu katkelma samaa teemaa käsittelevästä haastatteluaineistosta. Tarkastelin näytteitä nimenomaan niiden piirteiden avulla, joiden on usein todettu erottelevan puhuttua ja kirjoitettua kielimuotoa. Oheisessa taulukossa on esitelty tyypillisimpien piirteiden määriä.

	kirjoitettu	sähköposti	puhuttu
sanoja	226	262	297
lauseita	13	22	16
virkkeitä	24	31	37
sanojen keskipituus merkkeinä	9	8	6
virkkeiden keskipituus sanoina	17	12	19
lauseiden keskipituus sanoina	10	8	8
virkkeessä lauseita keskimäärin	1,8	1,4	2,3
leksikaalinen tiheys:
sisältösanojen osuus kaikista sanoista	73 %	73 %	48 %
pehmentimiä ja varauksia	5	6	13
lauseenvastikkeita	4	0	0
nominaalistuksia	7	2	0

Mitä tämä pieni koe kertoo sähköpostikielen sijoittumisesta puheen ja kirjoituksen jatkumolle? Tässä tapauksessa sähköpostiviesti muistuttaa selvästi enemmän kirjoitettua tekstiä kuin puhuttua sekä rakenteiltaan että ilmaisutavoiltaan. Pelkkä sähköinen viestintäväline ei siis sinänsä välttämättä muuta kielenkäyttötapoja, mikäli tekstin tuottaja, vastaanottaja, tavoite ja aihe pysyvät samana. Ennemminkin on kyse siitä, että sähköposti antaa kirjoittajalleen vapauden valita. Se mahdollistaa kielenkäytön, jolla on sekä suunnitellun, viimeistellyn kirjoitetun tekstin että suunnittelemattoman, vapaan puhutun tekstin piirteitä, mutta ei vääjäämättä johda siihen.

Akateeminen, julkinen sähköpostikeskustelu poikkeaa tietysti monella tavalla arkipäiväisemmästä ja kahdenkeskisestä viestinnästä. Myös puhekielimäisyys on monissa muissa yhteyksissä paljon yleisempää. Tyypillisiä ovat esimerkiksi puheenkaltaiset mieleenjuolahtumat ja täytteet. Pilkkuja käytetään ennemminkin puherytmin mukaisesti tauon merkkinä kuin kieliopillisessa tehtävässään.

Saattaapa sähköiseen postilaatikkoon kolahtaa jopa murteella kirjoitettuja viestejä.

Kamoon :)

Nuorille sähköposti on ensisijaisesti ajankulun, jutustelun ja henkilökohtaisen yhteydenpidon väline. Tästä syystä nuorten lähettämien viestien kielikin on varsin erilaista kuin aikuisten viesteissä – niinhän nuorison kieli aina on ollut. Viime aikoina on kuulunut yhä enemmän huolestuneita kannanottoja siitä, että sähköposti ”turmelee” nuorten kielen, muihinkin teksteihin ”hiipii vaikutteita sähköpostiviestinnästä”. Nuoret eivät enää osaa käyttää välimerkkejä, pilkut puuttuvat kokonaan tai korvaavat pisteen, isot ja pienet alkukirjaimet menettävät merkityksensä, ”aidot suomalaiset sanat” korvautuvat englanninkielisillä, typiste- ja slangisanat rehottavat, käsiala ruostuu.

Totta tietysti on, että nuorten käyttämä sähköpostikieli muistuttaa monin tavoin nuorison puhekieltä niin sanastoltaan kuin rakenteiltaankin. Viestit vilisevät pikapuhemuotoja (kune ’kun ne’, soli ’se oli’, son ’se on’) ja muita puhekielisiä muotoja (oon, tuun, meen, ois, mun kaa). Ks-yhtymä korvataan usein x-kirjaimella (yx, eix, onx, anteex, mix, täx vuodex) ja tekstiin sirotellaan tiettyjä sanontoja (repikää siitä, että näin, evvk (= ei vois vähempää kiinnostaa), siis huhhuhh, JESSS,) tai väännöksiä englanninkielisistä fraaseista (wiil sii ’we will see’, kamoon ’come on’, 4juu ’for you’, be4 ’before’, no1 ’no one’). Tekstiä lukiessa voi melkein kuulla kirjoittajan puhuvan (Kaks jotain 12-vuotiast poikaa tien toiselt puolelt huus mulle et... Aloin just miettiin ihmisten geenejä ja asia jota mä en tajuu, vaikken tyhmä ookkaan on se ett..., Tiarat on just cool ainaki mun mielestä)

Nuoret käyttävät myös selvästi enemmän hymiöitä (eli välimerkeistä koostuvia tunteen ilmaisimia) kuin aikuiset: esimerkiksi :) ’hymy’, ;) ’silmänisku’, :-o ’hämmästynyt’. Viestejä höystetään myös erilaisilla mielialaa tai toimintaa kuvaavilla kommenteilla, jotka erotetaan tähdillä varsinaisesta tekstistä (*näyttää kieltä*, *pirullista naurua*,*huokaa*,*virnistää ivallisesti*), äänen korotusta ilmaistaan isoilla kirjaimilla (ÄLKÄÄ VIITTIKÖ VÄITTÄÄ), painokasta sanontaa isoilla alkukirjaimilla (Tosi Typerää Hei) ja erilaisia sävyjä vokaalien venytyksillä (kamooooon, ihaaanaaa). Erilaisia huudahduksia ja kirjainyhdistelmiä käytetään samaan tapaan kuin sarjakuvakielessä (auts, heh-heh, argghh, blääh, ZZZZ, glu-glu-glu). Kielellä, merkeillä ja sävyillä leikittely on nuorten viesteissä voimissaan!

Erilaiset sanonnat, merkit ja puhekielisyys yhdistävät nuoria ja ovat osa sisäpiirin huumoria. Ei aikuisten ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkea, mitä viesteissä sanotaan. Eri keskusteluryhmissä ja -kanavilla näyttää olevan omat tapansa käyttää kieltä, ja kirjoittajat matkivat toistensa kielenkäyttötapoja. Näin pidetään yllä me-henkeä. Tärkeää on kuitenkin huomata, etteivät suinkaan kaikki nuorten kirjoittamat sähköpostiviestit ole edellä kuvatun kaltaisia. Joukkoon mahtuu itse asiassa suuri määrä viestejä, joissa pilkut, pisteet ja alkukirjaimet ovat paikoillaan ja joiden kieli muistuttaa selvästi enemmän kirjoitettua kuin puhuttua kieltä. Variaatio on siis nuortenkin sähköpostikielessä melkoista. Esimerkiksi seuraavat aivan erilaiset viestit on kirjoitettu samana päivänä, samalle keskustelukanavalle, ja kirjoittajat ovat samanikäisiä poikia molemmat.

Turmion tiellä?

Sähköpostin yleistyminen viestintävälineenä näyttää herättävän monenlaisia epäilyksiä ja jopa pelkoja. Turmeleeko se suomen kielen? Menetämmekö kyvyn kirjoittaa puhdasta ja huoliteltua yleissuomea? Suoltavatko suomalaiset pian puolikielistä tekstiä, sähkösanomasuomea, joka vähitellen syrjäyttää kokonaan nykyisenkaltaisen kirjoitetun variantin? Miten käy tulevien polvien? Minä en ainakaan tällä tietoa jaksa uskoa yhden viestintävälineen mullistavan koko kieltämme. Muu käytössämme oleva tekstimassa – sitä ei-sähköistä suomea – on kuitenkin niin paljon suurempi kuin arkipäiväiset viestit postilaatikoissamme tai jutustelutuokiot keskusteluryhmissä. Kirjoitus ja puhe ovat eläneet kulttuurissamme rinnakkain jo ammoisista ajoista. Sitä paitsi onhan puhutunkaltaista kirjoitusta meillä ennenkin käytetty esimerkiksi kaunokirjallisuudessa ja erityisesti nuorisokirjoissa. Nuorten oma tapa kirjoittaa puolestaan on jo pitkään elänyt nuorisolehtien palstoilla ja niissä kirjeissä ja lappusissa, joita ainakin peruskoululaiset toisilleen tuntien aikana lähettelevät. Ei nuorten sähköpostisuomi niissä käytetystä kielestä kovin paljon eroa.

Kielenkäytön variaatio johtuu ja on aina johtunut tilanteesta. Kielenkäyttäjät toimivat rationaalisesti, ja kieltä käytetään yleensä sillä tavalla kuin se tilanteen kannalta on sopivinta. Sähköposti on tuonut mukanaan uudenlaisen kielenkäyttötilanteen, joten olisi ihme, jos sähköpostin kieli ei olisi erilaista kuin muiden viestintätilanteiden kieli. Muuntuminen ja variaatio on ominaista kaikille eläville olioille. Myös elävä ja toimiva kieli mukautuu uusiin tilanteisiin, tapoihin ja tehtäviin. Olisin enemmän huolissani suomen kielen tulevaisuudesta, jos kieli yhtäkkiä jämähtäisi paikoilleen.

Sähköpostisuomi ei myöskään ole yhtenäinen kielimuoto. Käyttäjien, tavoitteiden ja tarpeiden kirjo on niin suuri, että on vaikea sanoa yksiselitteisesti, millaista sähköpostisuomi on. Se on monenlaista. Joka tapauksessa sähköposti on tullut jäädäkseen, ja se näyttää mahdollistavan monia muutoksia, jos me niin haluamme. Julkisen ja yksityisen, virallisen ja epävirallisen, kirjoituksen ja puheen sekä kielen ja visuaalisten elementtien rajat määrittyvät ehkä uudelleen. Kyseessä ei kuitenkaan ole vääjäämätön, kohtalonomainen muutos, jolle kielenkäyttäjä itse ei mahtaisi mitään. Kieli muovautuu käytön kautta, ja ihminen käyttää kieltä – ei sähköposti. Kielenkäyttäjän, -huoltajan ja -opettajan tulisikin suhtautua siihen ennemminkin haasteena ja mahdollisuutena kuin pelottavana mullistajana tai uhkaajana.

 

Minna-Riitta Luukka on Jyväskylän yliopiston Soveltavan kielentutkimuksen keskuksen erikoistutkija. Parhaillaan hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa Nuorison mediakulttuurin murros -hanketta, jossa tutkitaan mm. uusmediaa, sen tekstejä ja kieltä.

Aineistona on käytetty kirjoittajan oman postilaatikon lisäksi seuraavia sähköpostiarkistoja:
Peda Forum (http://www-hallinto.oulu.fi/optsto/pedaforum/),
Chatmaailma.com ja Jyrki.fi