Enteellisesti Taru Kolehmainen sukelsi kielenhuollon historiaan jo ensimmäisessä Kielikello-kirjoituksessaan ”Nykysuomen sanakirjan alullepanosta 50 vuotta” (Kielikello 10/1978, ks. Lue myös). Sanakirjatyö ja kielenhuolto limittyvät, sillä juuri sanakirja välittää tiedon monista mm. oikeinkirjoitusta, taivutusta ja lauseoppiakin koskevista suosituksista. Taru Kolehmainen aloitti työnsä Kielitoimistossa nykykielen sanakirjan (Suomen kielen perussanakirjan) toimittajana jo ennen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen perustamista, mikä tapahtui 1976. Tuolloin hän toimitti yhdessä Aarre Huhtalan kanssa myös kirjan Uudissanasto 80. Käytännön kokemusta kielenhuollon organisaation toiminnasta ja kielenhuollon kysymyksistä on siis jo viideltä vuosikymmeneltä; 1990-luvun puolivälistä alkaen erityisesti kielenhuollosta, mm. puhelinneuvonnasta. Hänen erikoisalansa musiikki ja uskonnon kieli ovat näkyneet kirjoituksissa, mutta myös lukuisissa erilaisissa asiantuntijatehtävissä (mm. uudistetun virsikirjan kieliasun tarkistus).
Kielilautakunnissa on Kotuksen aikana toimittu usein niin, että lautakunta on päättänyt asioista Kielitoimiston tutkijoiden alustusten pohjalta. Myös Taru Kolehmainen on uransa varrella laatinut alustuksia monista eri aiheista (mm. tavan adessiivista: rakkaudella). Työskentely suomen kielen lautakunnan sihteerinä vuosina 2000–2006 vielä lisäsi omakohtaista tietoa kielenhuollon normituksesta ja periaatteista. Työssä vastaan tulleet asiat johtivat perimmäisten kysymysten äärelle: Miten johonkin ohjeeseen ja normiin oli päädytty? Kuka sen on päättänyt? Vastauksia löytyi niin lautakuntien pöytäkirjoista kuin muista dokumenteista, ja niiden tutkiminen johti vähitellen seikkailuihin, joissa päähenkilöinä oli etenkin ”kielimiehiä” Setälästä Saarimaahan ja Sadeniemeen.
Olet tutkinut yksittäisiä kysymyksiä ja niiden taustoja salapoliisin sitkeydellä. Milloin ja miksi kypsyi ajatus kokonaisesta kirjasta?
”Joskus vuoden 2005 paikkeilla, kun olin jo tehnyt muutaman jutun yksittäisten kieliohjeiden vaiheista, syntyi ajatus saada selvityksiäni laajempaankin käyttöön. Kielikellossahan niistä monia jossain muodossa julkaistiinkin. Kirjaidea oli pitkään kyllä vähän haahuilua, ennen kuin aloin löytää kirjalle hahmon. Mutta oli virkistävää ja muuta kielenhuoltotyötä tukevaa tehdä niitä juttuja. Rakastan tutkimista ja kirjoittamista. Lopulta projekti paisui vähän liiankin isoksi, niin että sitä piti jatkaa vielä eläkkeelläkin. Selvityksen tarve lähti usein kielineuvonnassa esitetystä kysymyksestä. Ensimmäinen taisi koskea kielten nimien kirjoittamista: miksi suomen kieli eikä suomenkieli? En keksinyt ohjeelle kielellistä perustetta silloin enkä myöhemminkään, ja huomasin yllätyksekseni, ettei se ollut selvä asia 1900-luvun alkupuolen kielimiehillekään, vaan oli pätevyydeltään kaksi tasavahvaa puoluetta, jotka riitelivät keskenään. Erilleen kirjoittamisen kanta voitti 1950-lukuun mennessä ehkä siksi, että Setälä oli esittänyt sen kieliopissaan ja Saarimaa jatkoi samaa oppaissaan. Kielten nimien kirjoittaminen on yksi niistä asioista, joista ei koskaan tehty varsinaista päätöstä kielilautakunnassa.”
Onko vastaan tullut muita yllätyksiä?
”On ollut yllättävää havaita, että monet kieliohjeet ovat muotoutuneet jo paljon varhemmin kuin olisi arvannut. Esimerkiksi yhden henkilön teitittelyyn käytettävä verbinmuoto ”te olette tehnyt” ilmestyi kielioppeihin jo 1880-luvulla, samoihin aikoihin kuin normi ”alkaa tehdä”, josta Kielitoimistoa on usein moitittu (puoleen ja toiseen). Kiehtovaa on myös arvovallastaan kiinni pitävien ja kiistelevienkin kielimiesten suuri tietomäärä, sitkeys ja ahkeruus, ja tietysti myös koko kansan suuri kiinnostus kielikysymyksiä kohtaan, yleisönosasto- ja muut keskustelut. Hämmentävää taas on se, että yleisön joskus esittämä päätösten ja ohjeiden kritiikki on kohdistunut kielilautakuntaan ja kielitoimistoon joskus silloinkin, kun puhutaan asiasta, mistä mitään virallisia päätöksiä ei ole tehty.
Kiinnostavia löytöjä on ollut muun muassa se, ettei E. N. Setälä ollutkaan ensimmäinen, joka esitti ns. sanakirjaohjelman (1896), siis että pitää saada aikaan murteiden, vanhan kirjasuomen ja nykykielen sanakirjat. Jo parikymmentä vuotta aikaisemmin SKS:n sihteeri F. W. Rothsten ehdotti suomen kielen edistämiseksi sanakirjaa, joka ’Suomeksi Suomen kielen varat sanoineen, lauselmineen, puheenparsineen säntillensä laatii ja näin kielemme omituisen [= ominaisen] luonnon ilmiin tuopi’”.
Saat historian elämään ja vaikuttamaan jännittävältä. Vieläkö jotain jäi selvittämättä?
”Haluaisin palata siihen aiheeseen, josta kirjoitin ensimmäisen Kielikello-juttuni: Nykysuomen sanakirjan historiaan. Minullahan on kirjassani luvut lautakuntien historiasta ja Kielikellon historiasta, mutta mukaan ei olisi mitenkään mahtunut se kolmas tärkeä organisoidun kielenhuollon väline, Nykysuomen sanakirja, josta jo aluksi oli puhetta. Aihe ansaitsisi oman kirjansa, ja aineistoa minulla kyllä olisi.”
Yli nelisataaasivuinen, runsaasti tarkkaa tietoa sisältävä kirja voi jonkun mielestä tuntua vaikeasti lähestyttävältä. Miten sitä pitäisi lukea?
”Kirjaa kannattaa lähestyä ensin sisällysluettelon kautta. Siitä saa käsityksen kokonaisuudesta. Ei tarvitse ajatella, että kirja pitäisi lukea alusta loppuun, vaan lukijakin voi seikkailla yksittäisten tapausten jäljillä ja selvittää ensi töikseen vaikkapa kehon ja ruumiin suhteen.”
– Tosiaan: aloittaa voi vaikkapa ohjeiden historiasta ja kurkistaa, mitä tietoa löytyy kapulakielestä tai tulla-futuurista. Laajempiin kysymyksiin vastausta kaipaava voi palata alkusivuille ja löytää tietoa kielenhuollon periaatteista. Samalla selviää, että kielenohjailuun liittyvät päättäjät ja päätökset eivät ole (olleet) irrallaan muusta maailmasta, tai miten jo termit oikeakielisyys, kielenhuolto ja kielenohjailu heijastavat aikaa ja arvoja. Taustalla ovat vaikuttaneet niin kansallisuusaate kuin demokratian vaatimukset. Lukija, olipa kielen ammattilainen, opiskelija tai muuten vain kiinnostunut, saa kirjasta aineksia myös nykypäivän kysymysten taustoittamiseen ja ymmärtämiseen, kuten yleensäkin käy historiaa tutkittaessa.