Suomen kielen perussanakirjassa kuten yleensä muissakin yleiskielen sanakirjoissa on joidenkin hakusanojen jäljessä sanan tyylilajia kuvaava lyhenne. Tällaisia ovat esimerkiksi ark. ’arkikielessä’, slg. ’slangissa’, ylät. ’ylätyylissä’, alat. ’alatyylissä’, leik. ’leikillisesti’, iron. ’ironisesti’, halv. ’halventavasti’ jne. (Lyhenteet on lueteltu ja selitetty ensimmäisen osan alussa olevassa lyhenneluettelossa.) Näiden lyhenteiden tarkoituksena on kuvata, miten sanoja yleensä käytetään, mitä sävyjä niihin useimmiten liitetään. Tällaisten vivahteiden määrittely on vaikeaa, koska ihmisten kielitaju ei tässä suhteessa ole yhtenäinen. Käsitykset vaihtelevat sen mukaan, minkäikäinen ihminen on, mikä on hänen murretaustansa, koulutuksensa jne. Lisäksi on aivan yksilöllisiäkin eroja. Jo niinkin pienessä joukossa kuin sanakirjan toimituksessa saattaa olla eriäviä käsityksiä siitä, onko jokin sana esimerkiksi arkinen vai ei. Ei ole myöskään keinoja määritellä sitä, mikä tekee sanasta arkityylisen. Sen päättää kieliyhteisö: sävy syntyy siitä, miten sanaa käytetään. Sanakirjassa perustaksi on otettava se, mikä aineiston valossa on yleisintä. Tyylilajia osoittava lyhenne on siis tavallaan tilastotietoa: näin sanat keskimäärin koetaan.

Arkikielen sanat

Tavallisin tyylilajimerkintä Perussanakirjassa on ark. Arkikielisyys ei oikeastaan ole kovin hyvä nimitys ryhmälle, vaikka se suomalaisessa sanakirjakäytännössä onkin vakiintunut tähän tehtävään. Englantilaisten sanakirjojen informal on osuvampi, sillä usein on kysymys jonkinlaisesta ’epämuodollisuudesta’, ’epävirallisuudesta’, ’tuttavallisuudesta’. Tällaiset sanat ovat ilmauksia, joita käytetään yleisesti juttelussa ja rennossa kirjoittelussakin, mutta kaikkiin yhteyksiin ne eivät tunnu soveltuvan. On olemassa erilaisia kielenkäyttötilanteita, jotka vaativat oman tapansa puhua tai kirjoittaa. Se mikä sopii iltapäivälehden räväkkään juttuun, voi oudoksuttaa päivälehden vakavaksi tarkoitetussa uutisessa, television uutistenlukija ei voi puhua samalla tavoin kuin musiikkiohjelman vetäjä, eikä mainosta kirjoiteta niin kuin lakitekstiä. Tietyiltä tekstilajeilta ja julkisilta puhetilanteilta odotetaan tietynlaista kielenkäyttöä, ja poikkeamat synnyttävät yllättävän, monesti häiritsevän tai jopa koomisen vaikutelman. Lajityypin rajoja voi tietysti yrittää rikkoa, mutta rajoista on ainakin oltava tietoinen, ja rajanylitysten on oltava tahallisia eikä tahattomia.

Arkikielisiin ilmauksiin kuuluu erilaisia sanaryhmiä. On esimerkiksi toimintaa tai ilmiöitä kuvailevia sanoja, jotka tajutaan arkisiksi jonkin merkityspiirteensä, äänneasunsa tai muun sellaisen ominaisuuden vuoksi. Tällaisia ovat esimerkiksi kaahata, lutviutua, jäkättää, hökötys, huseerata, hipelöidä, jallittaa, lääpällään, löhötä, läntätä. On myös alkuaan leikillisiä tai kuvailevia nimityksiä, eräänlaisia kansan antamia lempi- tai haukkumanimiä. Jotkin niistä ovat tosin käännöslainoja, joten aina ne eivät osoita omaperäistä luovuutta. Tämän ryhmän sanoja ovat esimerkiksi betoniporsas, hehtaarihalli, hunajapupu, kipinämikko, huuliveikko, isokenkäinen, löylynlyömä. Arkikielisiksi on merkitty myös sellaiset lyhennesanat ja muodosteet kuin akupiste, e-pilleri, halolamppu ja jätski, intti, julkkis, demari, länkkäri, pesis, samoin sellaiset vieraskielisten sanojen mukautumat kuin bisnes, fiilinki, grynderi, henkari, iisisti. Arkisuus voi liittyä myös sanontoihin tai yleiskielisten sanojen joihinkin merkityksiin. Sellaisissa sanonnoissa kuin se on minun heiniäni ’se kuuluu minulle, on minun yksinoikeuteni, erikoisalani’, olla käsi maassa ’vahvasti juovuksissa’ tai kaivaa verta nenästään ’uhitella, hankkia selkäsaunaa’ on pelkästään yleiskielisiä sanoja, mutta kokonaisuuksina sanonnat kuuluvat arkityyliin.

Jotkin arkisiksi merkityistä sanoista saattavat olla toisten kielitajun mukaan slangia, sillä slangin ja arkikielen rajaa on paikoitellen vaikea vetää. Karkeasti voisi sanoa, että arkikieli on laajemmin käytettyä kuin slangi, joka on suppean kielenkäyttäjäjoukon sanastoa. Kun slangisanan käyttö leviää ja vakiintuu, sana siirtyy arkikielen osaksi.

Arkisuuskaan ei ole mikään pysyvä ominaisuus, sillä käsitykset sanojen tyyliarvoista saattavat ajan mittaan muuttua. Esimerkiksi monet englannin sanoista suoraan mukautetut verbit tuntuvat usein ainakin kieleen tullessaan arkisilta: dubata, liftata, interreilata, lobbailla. Jos sanalla ei kuitenkaan ole yksisanaista omapohjaista vastinetta, se kotiutuu usein kieleen lainasanana. Näin kävi esimerkiksi sanalle liisata. Vielä viisitoista vuotta sitten ilmestyneessä Uudissanasto 80:ssä tämä sana merkittiin arkiseksi, mutta sittemmin se on vakiintunut virallissävyisempäänkin tekstiin. Näin voisi ennustaa käyvän myös lobbaukselle, joka on vanha sana mutta yleistynyt Brysselin lobbareiden myötä. (Sanan historiasta ja käytöstä on kirjoittanut Riitta Eronen Kielikellon numerossa 3/92.) Lehdissä on jo tosin näkynyt käytettävän myös äänneasultaan suomalaisempaa aulailua. Mikäli se tai jokin muu vastine ei kuitenkaan saa riittävää kannatusta, lobbauksen voisi olettaa menettävän arkisuuden leimansa. Jo näiden kahden vuoden aikana, jotka ovat kuluneet Perussanakirjan toisen osan ilmestymisestä, sanan asema on muuttunut. Toiminnasta on tullut osa päivänpolitiikkaa, ja Brysselissä toimii jo ammattilobbareita. Lobbaamisesta on paljolti kadonnut se kielteisyys ja epävirallisuus, joka siihen aikaisemmin yhdistettiin. – Tällaisten muutosten kourissa kieli on koko ajan. Jäljempänä on esitetty niitä muutoksia, joita sanojen tyylisävyissä on tapahtunut Nykysuomen sanakirjan ilmestymisen jälkeen.

Yleiskieli ja erikoiskielet

Jokapäiväisessä kielenkäytössä esiintyy monia sellaisia ilmauksia, joille on olemassa jokin muu, ”virallisempi” nimitys tai jotka eivät ole varsinaisia erikoisalan termejä. Perussanakirjassa nämä on osoitettu lyhenteellä yleisk. Puhumme esimerkiksi kauppaministeristä ja ulkoministeristä, vaikka viralliset nimikkeet ovat kauppa- ja teollisuusministeri ja ulkoasiainministeri. Samoin voimme nimittää lähettilääksi myös suurlähettilästä, vaikka näillä onkin diplomaattisessa hierarkiassa ero. Yleiskielessä puhutaan glyseriinistä, vaikka oikea kemian termi tälle kasvi- ja eläinrasvojen pääaineosana esiintyvälle alkoholille on glyseroli. Yleiskielen hiilihapolla taas tarkoitetaan usein sitä, mikä kemiassa on hiilidioksidia. Lasikuitu tarkoittaa oikeastaan ’lasista valmistettua kuitua’, mutta yleisesti tällä nimellä ymmärretään myös lasikuidulla vahvistettua lujitemuovia, lasikuitumuovia. Näitä yleiskielisiä ilmauksia voi käyttää silloin, kun yhteys ei vaadi erityistä täsmällisyyttä ja alan oikeaa termiä. Kaikissa tapauksissa ”oikeaa nimitystä” ei pysty edes käyttämäänkään. Esimerkiksi kulttuuriministerin eli toisen opetusministerin virallinen, laissa esiintyvä nimitys on ministeri opetusministeriössä, mutta tällaista ilmausta olisi vaikea sijoittaa normaaliin tekstiin.

Mitä sanojen takana?

Kielessä on paljon sellaista sanastoa, jota sanakirja luonnehtii leikilliseksi. Tällaisia ovat esimerkiksi akoittua, asevelihinta, elintasosiipi, filmihullu, herrahissi, hikilaudat, jauhopeukalo, juhlakalu, jumbokoko, kallonkutistaja, kilometritehdas, kireäpipoinen, linssilude. Leikillisiksi ja arkityylisiksi leimattujen sanojen raja on häilyvä, sillä leikillisyyden himmetessä sana vakiintuu usein arkikielen ilmaukseksi.

Kun leikinlasku ylittää hyväntahtoisuuden rajat, ollaan pian jo halventavien ilmausten puolella. Halventavia ovat paitsi suoranaiset haukkumasanat (luuviulu, läskimaha, juoruämmä, ryssä, jyväjemmari, hikipinko) myös jotkin kielteisinä pidettyjen ilmiöiden nimitykset (laumasielu, lehmä(n)kauppa, leipäpappi). Halventavuus voi olla joko sanan käyttäjän tietoisesti tarkoittamaa tai vain kohteen kokemaa. Toisinaan puhuja tai kirjoittaja itse pitää jotakin ilmausta neutraalina, mutta se, josta ilmausta käytetään, voi tuntea sanan hyvinkin loukkaavaksi. Ja vaikka kohde ei pitäisikään nimitystä halventavana, joku kolmas sanainvartija saattaa epäillä pahaa. Negatiivisen voi myös kääntää positiiviseksi, jos on riittävästi ryhmävoimaa. Tällaisen muutoksen täytyy kuitenkin lähteä sisältäpäin, niiden joukosta, joita asia koskee. Amerikassa sana black oli alkuaan rasistinen ilmaus, mutta mustat itse nostivat sen arvoon: ”Black is beautiful.”

Tällaisia ongelmia liittyy usein juuri vähemmistöryhmien nimityksiin. Kun enemmistön piirissä esiintyy ennakkoluuloja ja suoranaista syrjintää, vanhat ja alkuaan ehkä neutraalit nimitykset saavat herkästi negatiivista latausta. Ne voivat muuttua halventaviksi, tai niiden ainakin epäillään olevan loukkaavia. Mustalaista ovat jotkut arvelleet halventavaksi, mutta osa mustalais- eli romaniväestöstä käyttää kuitenkin itse itsestään tätä nimitystä. Pari vuotta sitten käytiin julkista keskustelua neekeri-sanasta. Sanalla ei vanhastaan ole ollut suomen kielessä halventavaa merkitystä, ja osa ihmisistä pitää sitä edelleen neutraalina ilmauksena. Toisten mielestä taas neekeriin on tullut sama negatiivinen sävy kuin englannin negro-sanaan, ja he pitävät ainoana asiallisena nimityksenä mustaa. Tämäntyyppisten sanojen ongelma on niiden nopea kiertokulku: negatiivinen sana korvataan neutraalilla, mutta vähitellen samat negatiiviset mielleyhtymät liitetään myös tähän neutraalina pidettyyn sanaan, ja taas ollaan saman ongelman edessä. Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut ryhmiä, jotka vaativat korvaamaan mustan afroamerikkalaisella.

Perussanakirjassa on neekeri-artikkelissa tehty kaikki seikat huomioon ottava ratkaisu. Hakusanan jäljessä ilmoitetaan tyylimääritteenä ”joidenkin mielestä halventava”. Tällaisten sanojen käytössä on otettava huomioon eri osapuolet. Vaikka itse pitäisi sanaa neutraalina, on syytä ajatella vastaanottajan näkökulmaa, ettei loukkaisi tahtomattaan. Toisaalta ei pidä leimata tämän kaltaisia ilmauksia aina ja kaikkien käyttäminä pahantahtoisiksi.

Yksi sana, monta sävyä

Sama sana voi saada erilaisia merkitysvivahteita ja tyylisävyjä eri yhteyksissä. Suomen kielen perussanakirjassa on esimerkiksi seuraavanlaisia tyylilajien merkintöjä:

aviisi vanh., leik. sanomalehti.

edesottamus vanh., leik., halv. teko, hanke, yritys, ryhtymys. Hallituksen viimeaikaiset edesottamukset.

kapakka vars. ark. anniskeluravintola, krouvi. Olut-, merimieskapakka. Istua kapakassa.

esivalta vars. ylät. julkinen (valtio)valta; hallituksen oikeuksia käyttävät virkamiehet. Maallinen, hengellinen esivalta. Olla kuuliainen esivallalle.

Sanakirjoja on usein kritisoitu tällaisista merkintätavoista. Mistä tietää, milloin sana on arkinen, jos sen sanotaan esiintyvän ”varsinkin arkityylissä”? Jos sana on vanhentunut, leikillinen tai halventava, milloin se on mitäkin niistä? Miksi ei sanota selvästi, mitä tyyliä mainittu esimerkki on?

Tällainen merkitsemistapa on kuitenkin tarkoituksellinen. Irrallisilla esimerkkilauseilla ei aina pystytä osoittamaan sävyjen erilaisuutta, sillä tulkintaan vaadittaisiin laajempi tekstikatkelma. Esimerkiksi seuraavasta virkkeestä, joka on poimittu lehtitekstistä, ei voi päätellä edesottamus-sanan sävyä: ”Amerikkalaisten uutistoimistojen, johtavien lehtien ja tv-asemien reportterit viestittivät tunnollisesti Nixonien edesottamukset Kiinassa.” Vasta tekstiä enemmän luettuaan voi aavistella, mistä on kysymys: ”Vierailun yksityiskohdat löysivät tiensä etusivuille ja uutiskatsausten kärkeen, saivat vuoden ensimmäisiin esivaaleihin valmistautuvat New Hampshiren äänestäjät ihmettelemään ja Valkoisen talon pursuamaan sulaa vimmaa.” Vielä tästäkään katkelmasta ei kuitenkaan voi olla täysin varma, onko kirjoittajan sävy enemmän hyväntahtoisen leikillinen vai kriittisesti negatiivinen. Tästä varmistuakseen pitäisi lukea koko kirjoitus ja tarkempi kuvaus vierailun yksityiskohdista. Juuri tästä syystä tämänkaltaisiin sanoihin ei voi lyödä yksiselitteisiä tyylileimoja. Tulkinta ei ole kiinni vain yhdestä sanasta. Olennaista onkin tietää vain se, että sanaan edesottamus liittyy aina jotakin erityistä sävyä, joka on tulkittavissa yhteyden mukaan. Koskaan se ei ole aivan neutraali, jokaiseen yhteyteen sopiva synonyymi selitteen sanoille ’teko, hanke, yritys, ryhtymys’.

Jos taas sanan jäljessä on merkintä ”vars. ark.”, ”us. iron.” tms., sana voi olla eri yhteyksissä joko neutraali ilmaus tai saada mainittua sävyä. Esimerkiksi kapakka on ’ravintolan’ merkityksessä yleensä arkikielinen (”Istuu kaiket illat kapakassa”), mutta esimerkiksi merimieskapakka on selvä ”lajinimitys”, jota ei voi pitää arkisena; ”merimiesravintola” olisi mahdoton ajatus. Esivalta taas on usein ylätyylisen tuntuinen, mutta esimerkiksi jossakin historiankirjassa se on normaalityyliä, eikä se silti ole hist.-leimalla osoitettava ”historian” tai ”historiantutkimuksen” sana.

Käsitykset muuttuvat

Sanojen tyyliarvot saattavat muuttua vuosien mittaan. Tämän muutoksen voi nähdä monessa kohdin verrattaessa Nykysuomen sanakirjaa ja Suomen kielen perussanakirjaa. Suurin muutos on arkityylisten sanojen arvonnousu: se mitä ennen pidettiin arkisena, on nyt usein normaalia yleiskieltä. Tällaisia Nykysuomen sanakirjan arkisiksi leimaamia sanoja ovat esimerkiksi seuraavat: bussi, dekkari, haitari, hanuri, kolari, luuri, pelle, pelleillä, perua, pinnari, pinnata, piruilla, pontikka, poskivalssi, pulla, purkki, purnata, ratti, remmi, remontti, tiskata, tolppa, tupata, vessa, vinssi. Perussanakirjassa nämä ovat ilman tyylimerkintää samoin kuin seuraavat, Nykysuomen sanakirjan merkinnällä ”vars. ark.” varustamat sanat: naru, prässätä, pumpata, puoti, santa. Yleiskieleen ovat siirtyneet myös jotkin aikaisemmin kansankielisinä pidetyt sanat, kuten panta ja palviliha. Putiikki taas on kokenut arvonnousun vieraan boutiquen mukana tarkoittamassa ’vars. muotialan pientä erikoisliikettä’. Sen sijaan merkityksessä ’liike, yhtiö, firma, laitos, virasto tms., lafka’ putiikki on edelleen arkikieltä.

Perussanakirja esittää arkisiksi monet sellaiset sanat, jotka Nykysuomen sanakirja leimaa alatyylisiksi. Näitä ovat mm. känni, lusia, paska, peräprutku, pirusti, plarata, pläsi, potuttaa, pärstä. Arkityylin sanoina pidetään nyt niin ikään joitakin sellaisia sanoja, joihin Nykysuomen sanakirja on ottanut normatiivisen kannan. Esimerkiksi arkinen kyltti on vanhassa sanakirjassa ”paremmin kilpi”.

Toisensuuntaista kehitystä – yleiskielisestä arkiseksi – ei kovin paljon ole. Muutama tällainenkin sana on kuitenkin löydettävissä, esimerkiksi filtteri (yleiskielessä nykyään suodatin). Muunlaisia tyylimuutoksia yleiskielisille sanoille on tapahtunut enemmänkin. Jotkin ilmaukset ovat siirtyneet ylätyylin sanoiksi, kuten hymytä, iäti ja kymi. Monet ilmaukset ovat myös vanhentuneet. Ampujaa tai metsästäjää ei enää sanota kytäksi eikä kaulaketjua käädyiksi, kuunkierto on vanhentunut ajanmitta, fuksi ei ole enää keltanokka eikä ehtoollismalja kalkki. Myös sellaiset johdokset kuin kiivastella, kunnoton ja hiihdäntä tuntuvat tätä nykyä vanhahtavilta. Jotkin sanat taas ovat käyneet harvinaisiksi, kuten evästää konkreettisessa merkityksessään ’varustaa syötävillä eväillä’, alinen ’alhaalla tai alapuolella oleva, alainen, ala-’ tai elostua ’elävöityä, vilkastua’.

Joissakin synonyymipareissa toinen on voittanut, toinen vanhentunut. Kylpylaitos on väistynyt kylpylän tieltä, köynnöskasvia ei enää nimitetä kiipijäkasviksi eikä nisäkästä imettäväiseksi, jäänmurtaja on voittanut jäänsärkijän ja panssarivaunu hyökkäysvaunun. Jotkin sanat ovat vanhentuneet osittain. Emälaiva tarkoittaa edelleen ’toisten alusten tukena toimivaa huoltoalusta’, mutta ’lentotukialuksen’ merkityksessä se on vanhentunut. Erämaa on myös menettänyt yhden merkityksensä: aavikkoa eli autiomaata ei enää yleensä nimitetä erämaaksi.

Jotkin nimitykset on tarkoituksellisesti korvattu uusilla. Nämä ovat yleensä sanoja, joihin on alettu liittää kielteisiä mielikuvia, ja uusien nimitysten on toivottu luovan myös uudet käsitykset. Näin on kunnalliskoti muuttunut vanhainkodiksi, huoltoapu toimeentulotueksi ja kasvatuslaitos koulukodiksi. Joidenkin nimitysten kohde on lakannut olemasta, kuten esimerkiksi kansakoulun. Näissä tapauksissa ei sana sinänsä ole vanhentunut. Hakusanan jäljessä ei tällöin olekaan mitään tyylimerkintää, vaan asia ilmaistaan sanan selitteessä: kansakoulu on ’aik. perusopetusta antanut kunnallinen koulu’.

Miksi leimoja tarvitaan?

Kuten edellä on käynyt ilmi, tyylilajien rajoja on paikoin vaikea piirtää. Arkityylin ja slangin, leikillisyyden ja arkisuuden, myös arkisuuden ja kansankielisyyden tai ylätyylisten ja vanhentuneiden sanojen erosta on joskus vaikea saavuttaa yksimielisyyttä, koska kyseessä voi olla makuasia. Kun tyylisävyt lisäksi näyttävät muuttuvan ajan myötä, miksi niitä ollenkaan yritetään merkitä?

Vaikka leimojen lyöminen on vaikeaa, se on kuitenkin välttämätöntä. Jos sanat jätettäisiin ilman mitään tyylilajista kertovaa merkintää, kielen kuvaus ei olisi tarkka. Kaikki synonyymit eivät ole samanarvoisia, kaikkia sanoja ei käytetä missä tahansa kielenkäyttötilanteessa. Sanakirjan esimerkit ovat myös niin lyhyitä, etteivät ne yksin riitä kertomaan, millaisesta tekstistä tai tilanteesta on kysymys. Erityisesti ne, jotka eivät puhu suomea äidinkielenään, tarvitsevat tietoa sanojen tyylivivahteista. On tiedettävä, mikä saattaa loukata tai mikä voi missäkin tilanteessa olla epätavallista.

Se, onko sana merkitty arkiseksi, leikilliseksi tai slangiksi, ei välttämättä olekaan tärkeää – voitaisiinhan yhtä hyvin luokitella esimerkiksi leikilliset ja kansankieliset ilmaukset osaksi arkikieltä. Olennaista onkin se, että olipa leima mikä tahansa, se on jo sinänsä viesti: leimalla varustettu sana on jollain tavalla sävyttynyt ilmaus. Leimalliset sanat eivät silti ole mitään kartettavaksi tarkoitettuja ilmauksia. Ne eivät vain kuulu siihen yleiskieleen, jolla kirjoitetaan esimerkiksi säädöksiä ja tietokirjoja tai vaikkapa sanomalehden onnettomuus- ja talous-uutisia. Niitä ilmaisuja ei myöskään yleensä odoteta kuultavan eräissä julkisissa puhetilanteissa, esimerkiksi haastateltavana olevalta ministeriltä tai jo mainitulta uutistenlukijalta. Ilmausten sävyeroja voi silti tietoisesti hyödyntää. Joku on ihastunut vanhahtaviin tai harvinaisiin ilmauksiin ja viljelee niitä, tekee niistä jopa tavaramerkkinsä. Joku toinen taas etsii rentoutta arkityylisistä ilmauksista. Eivät kaikki halua noudattaa etikettisääntöjäkään, mutta se joka haluaa, tuntee olonsa epävarmaksi, jos ei ole niistä selvillä. Kaikki sävyt ja vivahteet on tunnettava, niin että niitä pystyisi tarvitessaan eri kielenkäyttötilanteissa tulkitsemaan ja soveltamaan. Sanakirjan on tarjottava tätä tietoa luonnehtimalla sanoja ja esittämällä koko valikoima. Sanansa jokainen valitsee itse.