Suomen kielen perussanakirjassa on hakusanoja aakkosesta öylättiin lähes 100 000. Tavoitteena sanakirjan tekijöillä on ollut, että jokamies saa vastauksen, jos suomen nykyisen yleiskielen sanat ja merkitykset häntä kiinnostavat. – Tyypiltään Perussanakirja ei kuitenkaan ole pelkästään deskriptiivinen, sanastoa kuvaileva, vaan myös normatiivinen eli ohjeita antava. Se, miten sanat, niiden taivutus, tyyliarvo, oikeinkirjoitus jne. on sanakirjassa esitetty, on samalla suositus niille, jotka haluavat käyttää kirjakieltä kielenhuollon nykyisten normien mukaisesti.

Myös normit ajan tasalle

Vuosina 1951–61 painettu ja sen jälkeen muuttamattomina laitoksina ilmestynyt Nykysuomen sanakirja on tyypiltään deskriptiivis-normatiivinen niin kuin Perussanakirjakin. Mutta niinä vuosikymmeninä, jotka ovat kuluneet sen ilmestymisestä, on kielessä tapahtunut paljon. On syntynyt uusia sanoja, ja niiden käytöstä on annettu suosituksia. Myös vanhoja normeja on tarkistettu ja tarkistetaan tarvittaessa edelleen. Vaikka kustantaja yhä markkinoi Nykysuomen sanakirjaa ”koko kansan kielitoimistona”, normilähteenä se on ”varsinaisen” kielitoimiston näkökulmasta monessa kohdin vanhentunut. Yhtä hyvin kuin Perussanakirjan toimitus on seulonut arkistoaineksistaan sanakirjaan kirjattavaksi uusia, Nykysuomen sanakirjassa esiintymättömiä sanoja, se on pitänyt huolta siitä, että sanakirjan normit ovat ajan tasalla. Auktoriteettina toimituksella on ollut Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakunta, kielenhuollon ylin päättävä elin.

Paremmin, pitää olla

Selvin kielenhuollon normeista on sellainen, jonka avulla torjutaan jonkin ilmauksen käyttö kirjakielessä. Perussanakirjassa tällaisia normeja osoitetaan ”pitää olla” -viittauksen avulla. Astetta sallivampi on normi, joka ilmaisua varsinaisesti tuomitsematta tarjoaa tilalle parempia vaihtoehtoja. Perussanakirjassa tällaisten normien osoittamisessa käytetään ”paremmin”-viittausta. Ohjeista ”pitää olla” on siis ehdottomampi, ja sellaisia on liitetty esimerkiksi oikeinkirjoitussääntöjen vastaisiin ilmauksiin. ”Paremmin”-viittauksen avulla tarjotaan vaihtoehtoja niille, jotka pyrkivät kirjoittamaan yleiskieltä huolitellusti ja selkeästi. Näitä ohjeita on Perussanakirjan 2 000 sivulla yhteensä noin 1 500. Ohjeista vain vajaat sata on jyrkempiä ”pitää olla” -suosituksia, loput 1 400 ”paremmin”-ohjetta tarjoavat vaihtoehtoja ottamatta asiaan jyrkkää oikein–väärin-kantaa.¹

Suositus voidaan sanakirjassa antaa hakusanan, merkityksen tai yksittäisen esimerkkivirkkeen käytöstä:

haittatekijä us. paremmin: haitta, haittapuoli.

ongelmatiikka pitää olla: ongelmat, ongelmisto, problematiikka.

blazer [bleiser] paremmin: bleiseri.

viherkaihi lääk. paremmin: silmänpainetauti.

reunaehto 1. mat. eräiden differentiaaliyhtälöiden ratkaisuihin liittyvä ehto. 2. yleisk., us. mon. paremmin: (erityis- t. ennakko)ehto, (vähimmäis)vaatimus, varauma.

vastuu17 1. – – Terroristiryhmä ilmoitti olevansa vastuussa, ottavansa vastuun attentaatista paremmin: ilmoittautui attentaatin tekijäksi tms. Kuona-aineiden poistosta vastuussa olevat [paremmin: huolehtivat] elimet. – –

lie [liex] (tav. vain kysymyslauseen tyyppisissä rakenteissa) lienee, (ei) liene. Mikä lie kulkuri. Liekö tuo totta? Miten lie on pitää olla: miten lie(nee). Miten lie jaksaa pitää olla: miten jaksanee.

lienee vaill. käytössä vain aktiivin potentiaalissa olla-verbin asemesta ja kaikkien verbien potentiaalin perfektin apuverbinä: on (olet jne.) luultavasti, kai, ehkä; vrt. lie. Asia lienee selvä. Lienette kanssani samaa mieltä. Lienet kuullut, että – –. Moista ei liene ennen nähty. Hän lienee on sairas pitää olla: hän lienee sairas. He lienee tiesivät [pitää olla: lienevät tienneet, kai tiesivät] asiasta.

Edellä olevat suositukset ovat kaikki sellaisia, joita Nykysuomen sanakirja (1951—61) ei tunne. 50-luvulla ei ollut tapana puhua paperisesti ”haittatekijöistä”, myöhempi sana on myös monen korvaan korrektilta kuulostava omaperäisen sanan ja vierassanan johtimen risteymä ”ongelmatiikka” (vrt. problematiikka). Bleiseri on tätä nykyä niin tavallinen sana, että se on parasta kirjoittaa kotoisen ääntämyksen mukaisesti; ”blazer”-sanan hankaluus tulee ilmi viimeistään sitä taivutettaessa. ”Viherkaihin” sijasta käytetään lääketieteen kielessä nykyään nimitystä silmänpainetauti. ”Reunaehdot” ilmestyivät julkikieleen varsinaisesti vasta 90-luvun alussa, kun alettiin puhua ”Eurooppaan menosta” tietyin varauksin. Uusi ilmiö on myös terroristiryhmien ”vastuu”. Edellä olevat suositukset koskevat siis tiettyjä sanoja tai joitakin niiden käyttötapoja. Lie- ja lienee-sana-artikkeleissa sen sijaan heijastuu toisenlainen ilmiö. Olla-verbin potentiaalit ovat harvinaistuneet siinä määrin, että niitä ei tunnisteta enää verbinmuodoiksi. Kuten edellä olevista esimerkeistä ilmenee, niitä käytetään korjattavissa lauseissa suunnilleen adverbisesti merkityksessä ’kai’ tai liitepartikkelin -han sijasta. Huoliteltuun yleiskieleen tällaiset muodot eivät kuulu. Nykysuomen sanakirja ei tällaisesta käytöstä vielä varoittanut. Asiaan alettiinkin kiinnittää huomiota vasta 60-luvulla, ja nyt vastaavanlainen ohje on useissa kielioppaissa.

Perussanakirjalla ja Nykysuomen sanakirjalla on toki paljon yhteisiäkin normeja, ja tapa, jolla normit osoitetaan, on molemmissa samantyyppinen (Nykysuomen sanakirja käyttää ristinmerkkiä tai nuolimerkintää hylättäviä il-mauksia leimaamaan ja lyhennettä par., joka vastaa Perussanakirjan kokonaan kirjoitettua ”paremmin”-viitettä). Kumpikin sanakirja tarjoaa esimerkiksi ”entisöidä”-verbin tilalle entistämistä, ”kaivuun” tilalle kaivua, ”jonin” tilalle ionia, ”kertoin”-perusmuodon tilalle kerroin-muotoa jne. Myöskään ilmausta ”alkaa tekemään” kumpikaan sanakirja ei pidä yleiskieleen kuuluvana. Perussanakirjakin esittää sen suomen kielen lautakunnan melko tuoreen päätöksen mukaisesti edelleen korvattavaksi ilmauksilla alkaa tehdä, ruveta tai ryhtyä tekemään.

Joskus on katsottu aiheelliseksi muuttaa normia tiukempaankin suuntaan. Perussanakirjassa ”huoneusto” kehotetaan korvaamaan ”pitää olla” -suosituksen avulla huoneistoksi, kun taas Nykysuomen sanakirjalle riittää ”paremmin”-suositus. ”Pitää olla” -suositus on Perussanakirjassa myös, kun kehotetaan kirjoittamaan sairaalloinen eikä ”sairaloinen” tai ”sairalloinen”; Nykysuomen sanakirja viittaa ”par.”-lyhenteen avulla ”sairaloisesta” sairaalloiseen.

Uusia, sallivampia normeja

Seuraavassa käsitellään muutamia niistä tapauksista, joissa Perussanakirjan normi poikkeaa aiemmista Nykysuomen sanakirjan tai eri kielioppaiden kannanotoista sallivampaan suuntaan. Käytössä eivät Perussanakirjassa ole näissä tapauksissa siis enää huomautukset ”paremmin” tai ”pitää olla”, vaan normi on luettavissa siitä, miten hakusana, sen taivutus ja merkitykset ovat sanakirjassa esitettynä.

Eräs

Varsin monen muistissa on sääntö, jonka mukaan eräs-sanaa käytetään silloin, kun viitataan sellaiseen, jonka puhuja tai kirjoittaja tietää mutta jättää tarkentamatta, ja yksi-sanaa kun puhutaan jostakin, mikä ei jää kuulijalle tai lukijalle tuntemattomaksi. Sääntöä on varsin usein kuitenkin rikottu, ja sen perusteleminen on ollut vaikeaa. Niinpä Perussanakirjan toimitus esitti suomen kielen lautakunnalle, että normia väljennettäisiin. Lautakunnan myönteisen päätöksen mukaisesti Perussanakirjan sana-artikkeli eräs kirjoitettiin niin, että merkitysryhmässä 2 on kuvattuna korrektina sellainen käyttö, jota aiemmin pidettiin virheellisenä. Vaikka kielilautakunnan uutta päätöstä on selostettu jo Kielikellon numerossa 3/1989 ja itse sana-artikkeli sisältyy Perussanakirjan vuonna 1990 ilmestyneeseen I osaan, tieto uudesta normista ei tunnu saavuttaneen edes kaikkia äidinkielenopettajia. Siksi julkaisemme tässä sana-artikkelin vielä kokonaan. Sana-artikkelissa on enää yksi ”paremmin”-ohje. Yhdistelmässä eräs + monikon partitiivi on toinen epämääräisyyden ilmaisin liikaa; asian ajaa pelkkä monikon partitiivi:

eräs41 pron. 1. jstak jonka puhuja t. kirjoittaja tietää mutta jota hän ei (heti) tarkemmin ilmaise; muuan, tietty. Labradorinnoutaja on eräs koirarotu. Eräs hyvin tunnettu henkilö. Eräs ystävistäni. Täällä on eräs, joka odottaa sinua. Eräänä päivänä. Eräillä tahoilla. Tuli mieleeni eräs asia, jonka haluaisin tuoda esiin. Erik. vihjailevissa ilmauksissa. Minulla ei ole varaa kaikkeen kuten eräillä. 2. ilmaisemassa yksilöä jstak ryhmästä, yhtä useasta; yksi, muuan. Tämä oli varmasti eräs syy siihen, että – –. Tämä on vain eräs keino selvitä tilanteesta. Kotka on eräs tärkeimmistä satamistamme Kotka on tärkeimpiä satamiamme t. yksi tärkeimmistä satamistamme. Suomi on eräs rikkaimpia maita paremmin: Suomi on rikkaimpia maita. 3. ilmaisemassa epämääräisyyttä; muutama, joku(nen). Eräitä vuosia sitten. Ark. Olen sitä eräänkin kerran [= monesti] katunut.

Samastaa, samaistua

Pieni mutta usein kielitoimiston neuvontapuhelimessa esiin tuleva ongelma on, kirjoitetaanko samastaa ja samastua vai samaistaa ja samaistua. Kielioppaat ovat suosittaneet enimmäkseen i:ttömiä muotoja samastaa ja samastua. Nykysuomen sanakirja tuntee kyllä myös i:lliset muodot (samaistaa = samastaa; samaistua = samastua), mutta ei mainitse niitä i:ttömien, selitteellä varustettujen hakusanojen yhteydessä rinnakkaismuotona ja ohjaa näin käyttöä i:ttömien suuntaan.

Suosituksista huolimatta molemmat muodot ovat eläneet yleisessä kielenkäytössä rinnakkain, eikä kahtalaisuudesta liene ainakaan ymmärrettävyyden kannalta ollut minkäänlaista haittaa. Jonkinlaista tukea i:lliset muodot ovat saaneet kielitajussa varmaankin otta- ja oitta-verbien säännöstä (a- ja ä-loppuisiin vartaloihin perustuvat i:llisiä), vaikka kysymyksessä ei olekaan sama verbityyppi. Muodollisesti – vaikka ei ehkä merkityksensä puolesta – samaistaa ja samaistua voidaan tulkita samainen-sanan johdokseksi (vrt. sisäinen : sisäistää ja vertai-nen : vertaistaa). Samastaa taas on johdos sanasta sama. Koska kummallakin muodolla on perusteensa, Perussanakirjan toimitus pyysi normin selvennystä suomen kielen lautakunnalta. Lautakunta teki päätöksen, jonka mukaisesti molemmat, sekä i:ttömät että i:lliset muodot ovat yhtä oikein. Niinpä Perussanakirjassa molemmat muodot esitetään mahdollisina siten, että sana-artikkeleissa samastaa ja samastua i:lliset muodot mainitaan rinnakkaisasuina:

samaistaa53, samaistua52 = samastaa, samastua.

samastaa53 (rinn. samaistaa) pitää samana, tajuta samaksi, identifioida (1). Samastaa jk jkn kanssa t. jhk. Rikkautta ja onnea ei voida samastaa.

samastua52 (rinn. samaistua) samastaa itsensä, identifioitua; hahmottua samaksi, yhdistyä. Samastua romaanin päähenkilöön. Tarina, jossa vedenhaltija ja piru ovat samastuneet.

Viiveen tie Perussanakirjaan

60- ja 70-luvulta lähtien on kielenhuoltajille aiheuttanut päänvaivaa sana viive. Sana yleistyi noihin aikoihin, eikä se siis ole ehtinyt Nykysuomen sanakirjan viimeiseen, 1961 ilmestyneeseen osaan.² Sana viive oli muodoltaan samantyyppinen kuin monet muut tuohon aikaan syntyneet uudissanat (huume, hoide). Ongelmallista sanassa oli kielenhuoltajien mielestä taivutus: koska se on viipyä-sanan johdos, sitä olisi pitänyt taivuttaa viive : viipeen (vrt. viipyä : viivyn), mutta tavallisemmin sitä taivutettiin viive : viiveen sellaisten sanojen mallin mukaan kuin haave : haaveen, jossa säännön mukaan ei kuulukaan olla astevaihtelua.

Astevaihtelullinen taivutus viive : viipeen tuntui vähän oudolta ja kankealta sekin, ja ratkaisuksi esitettiin esimerkiksi Kielikellossa vuonna 1977, että vältettäisiin koko sanaa: ”ilmaisutarpeen riittävät täyttämään sanat vii-pymä ja viivästys, joiden taivutus on ongelmaton.”

Tällaista ohjetta kielitoimiston neuvontapuhelimesta annettiin aivan viime vuosiin asti, mutta sen teho ei ollut toivottu: viive oli edelleen paljon yleisempi kuin ”ongelmattomat” sanat viipymä ja viivästys. Sanalle oli siis kielenkäyttäjien mielestä tarvetta, ja lehdissä alkoi näkyä 90-luvun alussa astevaihteluttoman taivutuksen rinnalla myös astevaihtelullista taivutusta viive : viipeen. Normi ei ollut enää ajan tasalla. Niinpä suomen kielen lautakunta otti asian käsittelyyn Perussanakirjan toimituksen aloitteesta ja teki päätöksen, jonka mukaan viive on kelvollista nykysuomea ja sen taivutuksessa molemmat tavat hyväksyttyjä. Perussanakirjan sana-artikkelissa on taivutustaulukkoon viittaavan tyyppinumeron perässä astevaihtelun p : v, v : p tunnus E sulkeissa osoittamassa sitä, että astevaihtelu on sanassa valinnaista. Koska sanan taivutus on pitkään aiheuttanut kysymyksiä, sana-artikkeliin liitettiin varmuuden vuoksi vielä sanallinen taivutuksen kuvaus. ”Paremmin”-suositus on sana-artikkelissa enää kahdessa viimeisessä esimerkissä; niissä viive-sanan kömpelölle käytölle tarjotaan sujuvampia vaihtoehtoja.

viive48(*E) (taivutus: viipeen t. viiveen, viivettä, viipeet t. viiveet jne.) jnk tapahtuman ja siihen yhteydessä olevan toisen tapahtuman aikaväli, viipymä; aika jonka verran jk viivästyy, viivästys, viivästymä. Pitkä, lyhyt viive. Kymmenen sekunnin, vuoden viive. Reagointiviive. Päätöksen ja sen toteuttamisen välinen viive. Viive diagnoosista leikkaukseen oli liian pitkä. Radioaktiivisen säteilyn vaikutuksilla voi olla pitkä viive. Viive laskun maksamisessa. Viiveen t. viipeen aiheuttaja. Rakennus valmistui huomattavalla viipeellä paremmin: huomattavasti myöhässä. Huume, joka aiheuttaa lyhyellä viiveellä [paremmin: nopeasti] riippuvuutta.

Muita ”vapauttavia tuomioita”

Viive-sanan astevaihteluttomassa taivutuksessa heijastuu ilmiö, jota sanotaan kielitieteessä analogiaksi: jokin muu sana tai sanatyyppi vaikuttaa yhtäläistävästi toiseen, vaikka äänteelliset tai muut edellytykset eivät olisikaan täsmälleen samoja. On hyväksyttävää taivuttaa viive : viiveen kuten haave : haaveen ja unohtaa, että kysymyksessä on periaatteessa astevaihtelun alainen sana – varsinkin kun astevaihtelu p : v, v : p on uusissa sanoissa ylipäätään harvinainen.

Analogialla on usein osuutensa myös silloin, kun sananvartaloista syntyy erilaisten johdinainesten avulla uusia sanoja. Mallin mukainen sananjohto oli suomen kielen lautakunnan perusteluna, kun se teki uudet päätökset seuraavista sanoista, joita aiemmin on kehotettu yksioikoisesti välttämään. Perussanakirja esittää lautakunnan uusien päätöksien mukaisesti hyväksyttävinä sanat aterimet (muodostettu verbikantaisten sanojen ottaa : ottimet mallin mukaan), kattaus (säännöllinen johdos kattaa-tyyppisestä verbistä olisi kattamus, vrt. luottaa : luottamus) ja maadoittaa (yksitavuisen maa-sanan johdoksen mallina lienevät kaksitavuisiin kantasanoihin pohjautuvat verbit, esim. raudoittaa ja laudoittaa).

Aterimet on sanana uudehko, joten sitä on turha etsiä Nykysuomen sanakirjasta (sitä koskeva vanha suositus on luettavissa Kielikellossa 2/1983). Sanat kattaus ja maadoittaa Nykysuomen sanakirja sen sijaan tuntee ja viittaa nuolimerkinnän avulla hylättävistä muodoista suositeltaviin kattamus ja maattaa. Kuten seuraavista sana-artikkeleista näkyy, Perussanakirjassa päähakusanoina ovat aiemmin virheellisenä pidetyt muodot ja aiemmin ainoina oikeina pidetyt muodot mainitaan niitä käsittelevissä sana-artikkeleissa rinnakkaismuotoina (suomen kielen lautakunnan suositusta on käsitelty Kielikellossa 1/1988):

kattamus39 = kattaus.

kattaus39 (rinn. kattamus) pöytään kerralla katetut astiat, ruoat ym.; ruokailuvuoro (esim. laivassa). Toinen kattaus klo 16.

maattaa56*C sähk. = maadoittaa.

maadoittaa53*C (rinn. maattaa) sähk. yhdistää maahan sähköä johtavasti. Maadoittaa sähkökojeen metalliosat.

maadoitus39 (rinn. maatto) sähk. maadoitus; sen tulos. Suojamaadoitus.

maatto1*C sähk. = maadoitus. Suojamaatto.

aterimet33 haarukka, veitsi ja lusikka, ruokailuvälineet, ”syömäaseet”.

Seurauksena, tuloksena

Perussanakirjan kolmannen osan sana-artikkeleihin seuraus ja tulos on ehtinyt mukaan myös esimerkkejä essiivimuotojen seurauksena ja tuloksena sellaisesta käytöstä, jota ei enää pidetä aiheellisena korjata. Sulkeissa olevista selitteistä voivat poimia vaihtoehtoisia ilmauksia ne, joiden mielestä muutos on liian radikaali!

seuraus39 – – Sodan seurauksena [= vuoksi, takia, vaikutuksesta] elintaso laski. Kolarin seurauksena [= kolarissa] vaurioitui kolme autoa. Tappelivat sillä seurauksella [paremmin: tappelivat, ja seurauksena oli], että toinen joutui sairaalaan. – –

tulos39 – – Ahkeran harjoittelun tuloksena syntyi uusi ennätys. Neuvottelujen tuloksena solmittiin sopimus. Sodan tuloksena [= vuoksi, takia, johdosta] maan talous romahti. Hoidon tuloksena [= ansiosta, vaikutuksesta, johdosta] taudin eteneminen pysähtyi. – –

Essiivimuotoja koskevaa lautakunnan tämänkeväistä päätöstä esitteli Kielikellon edellisessä numerossa Sari Maamies.

Rektio

Perussanakirjan sana-artikkeleissa on esimerkeillä monenlaisia tehtäviä. Ne havainnollistavat hakusanan merkitystä ja esittelevät hakusanan käyttöä erilaisissa rakenteissa – kertovat vaikkapa, millaiset attribuutit ovat substantiivihakusanan yhteydessä tavallisia ja millaisten yhdyssanojen perusosana sana esiintyy. Esimerkistöstä selviää myös, millaisten fraasien osana hakusanaa on tapana käyttää. Erityistä huomiota on kiinnitetty siihen, että esimerkeistä näkyisi sanojen rektio, toisin sanoen se, millaiseen muotoon sana vaatii siihen kytkeytyvät lähisanansa.

Rektiosta on kysymys esimerkiksi silloin, kun halutaan tietää, sanotaanko maistuu hyvälle vai maistuu hyvältä. Juuri tähän nimenomaiseen kysymykseen joudutaan vastaamaan usein kielitoimiston neuvontapuhelimessa. Kysyjät tuntuvat odottavan, että vain jompikumpi on mahdollinen, mutta aistivaikutelman laatua osoittava sana voi tällaisessa lauseessa olla joko ablatiivissa tai allatiivissa. Perussanakirjan sana-artikkelissa maistua on tämän mukaisesti esimerkki Ruoka maistuu hyvältä, hyvälle.

Rektiotietojen etsijä joutuu siis silmäilemään sana-artikkeleja ja tekemään päätelmänsä esimerkkien perusteella; erillistä ”rektio”-merkintää ei sanakirjassa ole käytössä. Sana-artikkelissa esitys on esimerkki Komitean esitys määrärahan myöntämisestä t. myöntämiseksi, sana-artikkelissa kanta esimerkki Tieteen kanta asiassa t. asiasta t. asiaan jne., jotka molemmat kertovat, että vaihtoehtoja on useita. Sana-artikkelissa devalvoida on esimerkki Suomen markka devalvoitiin 10 %:lla, markkaa devalvoitiin 10 % (:lla), joka osoittaa, että määrän ilmaus on adessiivissa (kymmenellä prosentilla), jos lauseessa on akkusatiiviobjekti (markka), ja joko adessiivissa tai akkusatiivissa (kymmenellä prosentilla tai kymmenen prosenttia), jos lauseessa on partitiiviobjekti (markkaa).

Milloin yhteen, milloin erikseen?

Perussanakirjassa annetaan ohjeita myös ilmausten kirjoittamisesta yhteen ja erikseen, vaikka sanakirjan avulla ei tietenkään voi ratkaista kaikkia suomen kielen yhteenkirjoituspulmia. Nämä asiathan riippuvat usein lauseyhteydestä, ja sanakirjan pelkistetyt sana-artikkelit lyhyine lause-esimerkkeineen eivät riitä valaisemaan tekstinteon sitä puolta riittävästi. Sanallisia ohjeita annetaankin Perussanakirjassa lähinnä sellaisista melko kiinteästi yhteen kuuluvista ilmauksista, joissa molemmat tavat ovat mahdollisia. Merkinnät, joita käytetään, ovat ”myös <—>” (= myös erikseen) ja ”myös —><— ” (= myös yhteen).

Näytteeksi sopii tapa, jolla värien nimityksiä on sanakirjassa käsitelty. Sana-artikkelissa punainen osoitetaan muutaman esimerkin avulla, että ilmaustyypissä, jossa värinnimi on attribuuttina (punaisen harmaa), sekä yhteen että erikseen kirjoittaminen on mahdollista. Luonnehtivissa nimityksissä (kirkkaanpunainen) on niin ikään mahdollista kirjoittaa sanat yhteen tai erikseen, mutta selvissä genetiivialkuisissa värinnimissä (puolukanpunainen) annetaan vain yhteenkirjoitusmalli:

punainen38 1. veren, mansikan tms. värinen; tukasta, parrasta tms.: punertavan ruskea. Punainen väri. Punaiset posket. Punainen tukka. Punaisen harmaa, kirjava myös —><—. Lohen-, puolukan-, purppuran-, viininpunainen. Tulen-, tulipunainen. Kirkkaan-, helakan-, vaalean-, tumman-, ruskeanpunainen myös <—>. – –

Omasta aakkoskohdastaan löytyy lisäksi seuraavantyyppisiä sana-artikkeleita, joista jälkimmäisen tapaisen, pelkän hakusanan sisältävän tarkoitus on osoittaa, että sana on yhdyssana.

vaaleanharmaa, vaaleankeltainen, vaaleanpunainen, vaaleansininen, vaaleanvihreä myös <—>.

puolukanpunainen.

Perussanakirjassa on hakusanoina siellä täällä myös sanaliittoja. Niillä on haluttu osoittaa esimerkiksi kaksi- tai useampiosaisten konjunktioiden ja eräiden muidenkin kiinteiden sanaparien nykyinen suositettava kirjoitusasu: erikseen kirjoitetaan ennen kuin, ikään kuin, sen takia, alun perin, juurta jaksain, lukuun ottamatta jne. Perussanakirja esittää myös ilmaustyypin suomen kieli, ruotsin kieli ainoaksi suositettavaksi kirjoitusasuksi kahdeksi sanaksi kirjoittamisen (yhteen kuitenkin suomenkielinen, ruotsinkielinen). Perussanakirjan kanta on näissä asioissa sama kuin nykyisten kielioppaiden. Nykysuomen sanakirjassa asiat esitetään hieman toisin; erikseen kirjoittamista pidetään parempana mutta vaihtoehtoista tapaa ei torjuta ja joissakin tapauksissa (esimerkiksi ikään kuin, lukuun ottamatta, suomen kieli) annetaan molemmat mahdollisuudet, vaikka erikseen kirjoittamisen ilmoitetaan olevan tavallisempaa.

***

Se, joka tätä kirjoitusta lukiessaan on alkanut pelätä, että kaikki on nykyään sallittua, huomaa kenties tyydytyksekseen normeja siis myös tiukennetun! Aihetta huoleen ei ole myöskään sillä, jonka mielestä rikas-loppuiset ja muut sentyyppiset adjektiivit eivät kuulu hyvään yleiskieleen. Niistä annettuja suosituksia esitellään lyhyesti sivulla 33.

 

¹ Perussanakirjassa viitataan siellä täällä myös ”tavallisemmin”-sanalla ilmauksesta toiseen (esim. invalidoida, invalidoitua tavallisemmin: invalidisoida, invalidisoitua). Tällainen viittaus kertoo vain sanojen yleisyysjärjestyksen; se ei siis ole normatiivinen kannanotto.

² Siinä sana-aineistossa, joka on Nykysuomen sanakirjan pohjana, ei ole vielä ainuttakaa poimintoa viive-sanasta. Kielitoimiston tietoon on kuitenkin myöhemmin tullut, että sanaa on käytetty jo 50-luvulla instrumentoinnin käsitteitä kuvaavassa sanastossa. Sanaston laati Teollisuuden Mittaus- ja Säätöteknillinen Kerho, ja sitä on esitelty Paperi ja Puu -lehden numerossa 11/1954. Lehtiartikkelin mukaan esimerkiksi matkaviive on se aika, jonka kuluttua vesilisäyksen vaikutus havaitaan mittarissa sakeuden muutoksena. – Artikkelissa esiintyy taivutettuna astevaihteluton asu viiveen.