Tapana on valittaa lainasanojen tulvaa ja varsinkin englannin ylivaltaa, joka uhkaa viedä meiltä kielen. Jospa vaihteeksi kehuttaisiin, kuinka moni vanha sana sentään on löytänyt uuden paikan muuttuneessa maailmassa. Yllättävän monet maatalousvaltaisen elämänmuodon sanoista jatkavat elämäänsä uudessa tehtävässä, usein vanhan rinnalla. Toiset ovat siirtyneet kuvallisiin ilmauksiin, toiset ovat hyvinkin konkreettisessa käytössä.

Riihessä puidaan nykyisin paitsi viljaa myös ideoita, jolloin kyseessä on aivoriihi, tai vaikka valtion talousarviota, jolloin puhutaan budjettiriihestä. Presidentti Kekkonen kehitti kipakan tyylin lähestyä kansalaisia myllykirjeillä, joiksi yhä nimitetään vallan miesten lähettämiä nuhdekirjeitä. Sana siilo on joutunut mitä rauhanomaisimmasta käytöstä (’viljansäilytyslaitos’) myös sotatekniikan palvelukseen – ohjussiilo tarkoittaa ohjuksen laukaisutelinettä.

Pajassa työskenteli ennen seppä – työpaja tosin saattoi olla muillakin käsityöläisillä kuten nykyäänkin. Mutta vasta viime aikoina on alettu käyttää työpaja-sanaa myös sellaisesta tekemisestä, joka ei johda tavaran valmistumiseen. Työpaja-harjoitus tarkoittaa työn, tekemisen avulla oppimista mitä erilaisimmissa yhteyksissä – niin baletissa kuin vaikkapa kirjoittajaseminaarissa. Sana on käännöslaina englannin workshopista, mutta selvää ja kaunista suomea. Vielä laajemmin pajaa käytetään, kun kokouksessa jakaudutaan teemapajoihin keskustelemaan eri aiheista; esimerkiksi Naisten foorumin teemapajoissa keväällä 1988 käsiteltiin niin tasa-arvoa kuin ympäristöasioitakin.

Videopaja taas on uusi kunnallinen palvelumuoto, joka tarjoaa tilat ja välineet, vieläpä ohjaajankin, videoilmaisusta kiinnostuneille. Tavoitteet voivat olla niin taiteellisia – tehdään videotaidetta ja -elokuvia – kuin opetuksellisiakin: videopajan palveluja voi käyttää esimerkiksi puhe- ja esiintymistaidon harjoituksiin eri alojen ammattilaisten kursseilla.

Videopajan malli on saatu ulkomailta, lähinnä Tanskasta, ja sieltä on lehtitietojen mukaan lähtöisin myös teletupa. Sillä tarkoitetaan paikkaa, jossa yleisölle on tarjolla sellaisia tele- ja tietotekniikan palveluja, joita kotona tai työpaikalla ei ole. Tuvan ATK-laitteita voi käyttää kotipäätteen välityksellä, ja siellä on myös alan ammattilainen, jolta voi saada opastusta laitteiden käytössä.

Tupa-sanaa käytetään myös vaalien alla, kun eri puolueet pystyttävät tiedotuskojujaan katujen kulmiin: ne voivat olla somia kuin piparkakkutalot mutta myös kolkkoja perävaunu- tai parakkimalleja, joita kummasti kaunistaa kodikas nimitys vaalitupa tai vaalimökki.

Sana kylä on jo kauan sitten laajentunut tarkoittamaan paitsi maalaiskylää myös muuta asutusryhmää tai yhdyskuntaa; esimerkiksi korkeakoulukaupungeissa on usein opiskelijoiden asuntoalue, opiskelijakylä. Uusin tulokas on teknologiakylä, joka tarkoittaa tietotekniikan kehitys- ja tuotantolaitoksista elinvoimansa ammentavaa taajamaa. Kylän päätietä tarkoittavan raitin ovat liikennesuunnittelijat ottaneet uudelleen käyttöön: se tarkoittaa nykyisin myös kevyen liikenteen väylää, siis pyörä- ja kävelytietä.

Kaukalo on siirtynyt karjasuojista ensin jääkiekkokentille ja nyttemmin myös autoihin, joissa nuorimmat matkalaiset kulkevat turvakaukaloissa. Rento puhekieli ja ammattislangit hyödyntävät paljon paitsi lainasanoja myös kielen omia aineksia. Hyvä esimerkki on sana talli, jolla voidaan tarkoittaa paitsi paikkaa, jossa asuu hevosia tai autoja, myös urheilija- tai vaikkapa mannekiiniryhmää, jolla on yhteinen valmentaja.

Vanhaa sanaa voidaan käyttää uudessa yhteydessä vain tilapäisestikin. Näin kävi esimerkiksi talviolympialaisten alla 1988, kun uutta, kiistaa herättänyttä suksisauvaa kutsuttiin jonkin aikaa kuokaksi.

Joskus vanha sana pääsee lainasanan sijaan tai rinnalle, koska se paitsi merkityksensä myös äänneasunsa puolesta muistuttaa lainasanaa. Usein sana saa aluksi leikillisen suomalaisen vastineen, joka sitten vakiintuu. Näin esimerkiksi englannin containerin on kokonaan syrjäyttänyt kontti, joka siis tarkoittaa useammin tavarankuljetusyksikköä kuin ’selkäreppua muistuttavaa, yleensä tuohesta tehtyä kantovälinettä’.

Vähän samaan tapaan on shop-sanan rinnalle useisiin liikenimiin päässyt soppi (’nurkka’), joka hyvin sopiikin kuvaamaan pientä kauppaa. Joskus tämä soppi vain tahtoo taipua uudis- ja lainasanojen tapaan i-vartaloisena (”sopissa”), kun suomen soppi vanhastaan taipuu e:llisenä: sopessa.

Pikkukauppojen suosio on lisännyt myös vanhojen puoti- ja putiikki-sanojen arvoa. Jälkimmäistä luonnehtii Nykysuomen sanakirja vielä ”arkiseksi” ja jopa ”halveksivaksi”, mutta nykyputiikeissa myytävät huippukalliit vaatteet ja muut erikoisalojen tuotteet (vastakohtana suur- ja halpahallien tarjonnalle) ovat luoneet hohtoa myös itse putiikki-sanan ympärille. Puotia taas Nykysuomen sanakirja kuvaa ”arkiseksi” ja ”kansanomaiseksi”; nykykäytössä myös sillä voi olla pikkuputiikin, tuon ranskan boutiquen, hohtoa. Suomalaiset nimet ovat asiakkaan kannalta mukavia, onhan helpompi kertoa tehneensä ostokset Löytösopesta tai Muotipuodista kuin vaikeasti äännettävistä fashion shopeista tai boutiqueista. Muista kotoisista liikenimien perusosista yleisin lienee vaurauden ja runsauden vertauskuva aitta. Myös vakka on käytössä, samoin makasiini ja tori.

Monet ravintoloitsijat valitsevat liikkeelleen ulkomaisen nimen ilmeisesti samasta syystä kuin muutkin yrittäjät: se kuulostaa heistä hienommalta tai he arvelevat palvelevansa paremmin turisteja kansainvälisellä nimellä. On alalla sentään vielä monta kievaria, kamaria, tupaa, torppaa ja jopa hovia.

Kasinotalous ja vihreän liikkeen uudelleenkäytön ideologia – elämäntapamme kaksi tämänhetkistä äärtä – löysivät toisensa ainakin sanallisesti, kun kierrätysliikkeeseen otettiin mukaan jätteet, saihan hanke nimekseen jätepörssi. Valtakunnallisen jätepörssin tarkoituksena on saattaa yhteistyöhön jätteitä tuottavat ja niitä raaka-aineina käyttävät yritykset molempien eduksi.

Käytetyn voi vielä käyttää – niin kuin kielessäkin.