Ranskan kielen erilaisia murteita on puhuttu vuosisatoja, mutta kirjakielenä gallialaiset joutuivat pitkään seuraamaan vain oppineiden hallitsemaa latinaa. Latina sai väistyä ranskan tieltä vuonna 1539, kun Frans I antoi määräyksen ranskan käytöstä koko kuningaskunnassa (Ordonnance de Villers-Cotterêts).
Vaadittiin vielä suuri vallankumous (1789–1799), jotta ranska ohitti latinan yleisenä opetuskielenä. Ranskankielisiä klassikkoteoksia oli kuitenkin jo kirjoitettu ja ranskaa virallisesti suojeltu siitä asti, kun kardinaali ja valtiomies Richelieu määräsi perustettavaksi Académie françaisen eli Ranskan akatemian vuonna 1635. Akatemian tehtävä oli säännellä poliittisesti ja symbolisesti merkittävää yhtenäiskieltä, jonka tarkoitus oli ”tuottaa kuningaskunnassa yhtenäisyyden tunnetta”.
Vallankumous vei kuninkaalta kruunun ja latinalta erityisaseman. Ranskasta tuli ”vapauden kieli”, jota kaikkien oli pakko osata tasa-arvon nimissä. Ranskan kielen ideaali määriteltiin Akatemian sanakirjassa,jonka ensimmäinen painos julkaistiin 1694.
Ranskan ensimmäinen tasavalta katkaisi erilaisilta murteilta ja aluekieliltä elinkaaren ja monelta ihmiseltä myös pään. Ranskalaisen filologian dosentti Eva Havu Helsingin yliopistosta muistuttaa, että kielen sääntelemisellä oli hyvä tarkoitus: ” Kaikilla ranskalaisilla piti ja pitää edelleenkin olla oikeus osata ja puhua ja kirjoittaa korrektia kirjakieltä, mikä takaa heille tasa-arvon työelämässä ja yhteiskunnassa. Kyseessä oli hyvää tarkoittava toimenpide, vaikka tällä periaatteella onkin syrjitty vähemmistökieliä ja murteita.”
Akatemian rooli
Kaikki akatemian päätökset eivät ole aina toteutuneet, esimerkiksi vallankumouksen aikana annettu sinuttelusääntö ei tarttunut käyttökieleen. Ranskassa teititellään yhä vieraita ja korkeammassa asemassa olevia. Puhuttelumuotoja ei voi ohjailla määräyksin (esimerkkejä tästä on Johanna Isosävin ja Hanna Lappalaisen toimittamassa teoksessa Saako sinutella vai täytyykö teititellä? SKS 2015).
Akatemian kielipolitiikka ei ole silti muuttunut. Akatemian nettisivuilla siteerataan kardinaali Richelieutä: ”Akatemian tärkein tehtävä on työskennellä kaikella mahdollisella tuella ja määrätietoisuudella, jotta voimme tarjota tietyt varmat säännöt kielemme ja sen käytön puhtauteen, eleganssiin ja kykyyn puhua taiteista ja tieteistä.”
Ranskan akatemian pitkäikäinen vaikutusvalta näyttäytyy nykyisin lähinnä arvovaltana. Akatemian 40 jäsentä, joita kutsutaan ”kuolemattomiksi” (Les immortels), valvovat tasavallan presidentin suojeluksessa oikeakielisyyttä (sanakirja) sekä ranskan rikastuttamista (lukuisat akatemian myöntämät kirjallisuuspalkinnot). He ovat saaneet lempinimensä siksikin, että akatemian jäsenyys on elinikäinen. Heidän mediaani-ikänsä on 78 vuotta.
Ranskan akatemia nauttii osin kyseenalaista mainetta ”hyvän kielenkäytön” (bon usage) protektionistisena suojelijana, mutta on hyvä muistaa, että normatiivisuus kuuluu olennaisesti kaikkeen sosiaaliseen toimintaan. Inhimillis-kielellinen yhteisö (engl. community) edellyttää yhteisiin normeihin perustuvaa viestintää (communication). Käyttökielen autoritaarinen normittaminen herättää kuitenkin myös palavia tunteita. Ankarimmat kriitikot kysyvät, kenelle kuuluu valta hallita ihmisen mieltä kontrolloimalla hänen kieltään.
Akatemian sanakirja
Akatemian sanakirjan yhdeksättä painosta on julkaistu vihkoina 1990-luvulta lähtien, ja nyt painos on r-kirjaimessa saakka. Patrick Vannier, yksi sen kymmenestä tutkijatoimittajasta, kertoo sanakirjan tehtävien pysyneen samanlaisina alkuajoista nykypäivään saakka: ”Sanakirjamme eri painosten tarjoamat säännöt ovat itse asiassa eräänlaisia moraalisia ohjeita, joilla pyritään tallentamaan ja selittämään ajan testin kestäviä sanoja. Akatemia pyrkii jatkossakin puolustamaan ranskan kieltä vuoden 1990 oikeinkirjoituksen uudistamisperiaatteen mukaisesti ja anglismien torjumiseksi sekä lisäksi ranskan muita salakareja, leväperäisyyttä ja puritanismia vastaan.”
Akatemian sanakirjoissa on vuosisatojen varrella siirrytty tutkimukselliseen suuntaan: sanakirjat eivät enää vain normita ”oikeita” sanoja vaan myös taltioivat puhekielen ”uutuuksia”.
Vannier ja yhdeksän muuta sanakirjan toimittajaa tekevät perusteellista tutkimustyötä ”oikean ranskan” ilmausten löytämiseksi. Kriteerinä sanakirjaan pääsyyn on sanan valistuneesti arvioitu eliniänodote, minkä vuoksi Akatemian sanakirjassa on puolet vähemmän sanoja kuin nykyään käytetymmissä ranskan sanakirjoissa. Päivälehti Le Monde tiivisti (15.9.2009): ”On vaikeampaa sanalle kuin jäsenelle päästä akatemiaan.”
Vannierin mukaan todellisuudessa nyky-Ranskassa ei ole virallista kieliauktoriteettia, vaikka akatemia on antanut sääntöjä ja normeja hallintoa ja julkista kielenkäyttöä varten. Lähinnä anglismien välttämiseen pyrkivien tuoreiden lakien takia (esim. ns. Toubon-laki 1994) koulujen kokeissa pyritään kuitenkin noudattamaan Akatemian sanakirjan mukaisia kielioppi- ja oikeinkirjoitusohjeita.
”Mutta normittamiemme sääntöjenkin muutokset elävässä ranskan kielessä pyritään huomioimaan ja julkaisemaan akatemian aikakausjulkaisussa nopeammin kuin sanakirjoissamme”, Vannier toteaa. ”Akatemiaa voi siis ajatella ranskan kielen moraalisena auktoriteettina. Itse asiassa laajemmat, anglismeja, puhekieltä sekä muita neologismeja sisältävät sanakirjat eroavat Akatemian sanakirjasta vain vähän.”
Ulla Jokinen kirjoitti Kielikelloon 1986, sukupolvi sitten: ”Valmisteilla olevaa 9. painosta odoteltaessa akatemia julkaisee edelleen kielisuosituksia, Communications de mise en garde. Ohjenuoraksi ovat niin ikään tarkoitetut eri ministeriöiden ohjeet, Arrêtés ministériels. Mutta nykyajan suurimmat ja eniten käytetyt ranskalaiset sanakirjat, kuten Lexis, Logos, Petit Robert, Petit Larousse illustré, Grand Larousse de la langue française, jättävät akatemian suositukset kylmästi omaan arvoonsa.”
”Vielä 29 vuoden jälkeen sanakirjan 9. painoksen paperijulkaisun täydellistymistä odotetaan”, kertoo romaanisen filologian professori Juhani Härmä Helsingin yliopiston nykykielten laitokselta. Hänen mukaansa akatemia on vain yksi ranskan säätelijä, vaikka Ranskassa ei olekaan Kotimaisten kielten keskusta vastaavaa instanssia. Ranskan kielenhuollossa on useita eri toimijoita reviireineen, ja joskus on yritetty yhteistyötä. Akatemia kertoo kuitenkin sanakirjansa määrittävän ranskan kirjakielen, kun muut sanakirjat vain kuvaavat käytettyä kieltä.
”En ole opiskelujeni ja työurani aikana käyttänyt Akatemian sanakirjaa”, toteaa ranskan kääntämisen yliopistonlehtori Johanna Isosävi Turun yliopistosta. ”Omille opiskelijoilleni esittelen Grand ja Petit Robertin, Laroussen ja Trésor de la langue françaisen (TLF), jotka ovat ajan tasalla ja suureksi avuksi opiskelijalle ja tutkijalle.”
TLF kuuluu Kansallisen tutkimuskeskuksen avustamaan Atilf-projektiin, joka on julkaissut Akatemian sanakirjan 9. painoksen digitaaliversion omilla kotisivuillaan. Robertissa ja Laroussessa on kummassakin tuplasti sanoja ja niiden ”merkityksiä” verrattuna Akatemian sanakirjaan.
Ranskalaisen näkökulma
Keskiluokkaisen pariisilaisen kirjahyllyssä sijaitseva sanakirja ei siis aina ole akatemian tai ministeriön julkaisema. Akatemian sanakirjan painoarvon vähenemisestä todistaa myös Turun yliopiston poliittisen historian yliopistonlehtori, koulunsa Ranskassa käynyt Louis Clerc. Hänen mukaansa sanakirjakilpailua esiintyy: ”Ranskan kieli muuttuu jatkuvasti kirjallisuudessa, puhekielessä, populäärikulttuurissa. Puhekielen vaikutus on selvä. Kirjakieli on silti tärkeää: työhakemus, jossa on puutteellinen partisiipin taivutus, menee suoraan paperikoriin.” Englannin kieli vaikuttaa tai antaa virikkeitä nuorison käyttämään nykyranskaan, se on Clercin mielestä ilmiselvää: ”Ilmaisut ja lauseet rakenteineen käännetään nyt englannista kirjaimellisesti ranskaksi niiden englanninkielisillä merkityksillä. Ja tietysti riesana on vanha faux amis (petolliset ystävät, riskisanat) -ongelma: sama sana voi merkitä täysin eri asiaa ranskaksi.”
Filosofikirjailija Maryse Choisy (1903–1979) kirjoitti jo 1920-luvulla, että kirjakieltä puhuvat ainoastaan prostituoidut, yliopistoihmiset, ulkomaalaiset ja pikkukylien opettajat. Nykyään se on myös talouselämän kieli.
”Akatemian kieliohjeistus on tärkeä tietyille korporaatioille. Kulttuuriala niitä käyttää edelleen, kun pitää löytää jokin sääntö, mahdollisesti rikottavaksi. Ranskalaiset ovat sanakirjakansa, mutta puhekieli ei noudata sääntöjä”, Clerc toteaa. ”Kuten ennen kirjallisuus, nyt musiikki ja internet muokkaavat enemmän kieltä kuin Ranskan akatemia.”
Viimeinen puheenvuoro annettakoon akateemikolle, miehelle joka näyttää omaksuneen kuolemattomuutensa: ”Akatemian kieli ilmaisee parhaiten yhteiskunnan muutokset”, hehkutti hiljattain filosofiakateemikko Michel Serres (Le Parisien 27.4.2012). Hän halusi korostaa akatemialle ja ranskankieliselle yhteisölle muutosta. ”Yleensä Akatemian sanakirjan uudessa painoksessa noin 4 000 sanaa vaihtuu, mutta nyt vaihtuukin 37 000 sanaa. Tajuatteko, että elämme vallankumousta: teidän lapsenlapsenne eivät tule ymmärtämään teidän omaa kieltänne.”
Lisää aiheesta
Ranskan Akatemia: www.academie-francaise.fr(siirryt toiseen palveluun)
Le Trésor de la langue française informatisé (TLFi) -sähkösanakirja: atilf.atilf.fr(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Kulttuuriministeriön sanakirja: http://www.culturecommunication.gouv.fr/Politiques-ministerielles/Langue-francaise-et-langues-de-France(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Eurooppalaiset puhuttelukäytännöt: Isosävi, Johanna & Lappalainen, Hanna (toim.) (2015). Saako sinutella vai täytyykö teititellä? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://www.finlit.fi(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)