Jokin aika sitten voitiin juhlia äänentallennuksen satavuotismuistoa. Yleisradiotoiminta otti alkuaskeleensa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja 1930-luvulla yhtiöt ryhtyivät jo äänittämään eräitä ohjelmiaan. Niiden fonoteekeissa on näin ollen aineistoa, jonka turvin radion sanallista antia voidaan dokumentoida puolen vuosisadan ajalta. Omin korvin voimme siis kuulla, miten radiopuhujien kielenkäyttö on ajan mittaan muuttunut.

Muutama vuosi sitten Uumajan yliopistossa tarkastettiin Ruotsin radion sanankäytön kehitystä käsitellyt väitöskirja (Åke Jansson, Den omsorgsfulla ordmålaren, 1982). Tuo tutkimus heijastaa myös oman radiomme pyrkimyksiä, otettiinhan meillä paljolti esimerkkiä Pohjanlahden takaa. Janssonin tarkastelun kohteena on yksi ainoa mies, Sven Jerring, jonka radioura on suorastaan hämmästyttävä, sellainen johon kai vain uranuurtajilla on aikoinaan ollut mahdollisuus.

Kun Jerring huhtikuussa 1979 erosi Sveriges Radion palveluksesta, hänellä oli takanaan 55 vuoden mittainen työsarka. Tuskin on monta kulttuurin aluetta, johon yksi ainoa mies on voinut painaa oman leimansa niin pitkään ja niin olennaisella tavalla. Jerring oli Ruotsin radion ensimmäinen kuuluttaja ja ensimmäinen reportteri. Vuosikymmenien ajan hän selosti suuret kansalliset juhlatilaisuudet. Hän ei ollut monomaaninen urheilumies, mutta urheiluselostajana hän osasi tehdä kilpailusta jännittävän lähetyksen. Farbror Sveninä hän hoiti pitkään myös lasten ohjelmia.

Tavoitteena korrekti kielenkäyttö

Jerringin kielenkäyttöä ja sen kehitystä selostavan teoksen otsikko on kuvaava: huolellinen sanamaalari. Alkuaikoina radio vaati esiintyjiltään kieliopillisesti korrektia puhetta. Korkea proosatyyli hallitsi niin oppikirjoja kuin laajaan levikkiin tarkoitettuja tietoteoksia. Pakollisesti kuunneltavat juhlapuheet luettiin paperista, jossa virheettömäksi muokattu sanoma oli saanut moitteettoman kirjoitusasun. Alkuaikoinaan radio etsi kielenkäytölleen esikuvaa vakiintuneista ja arvokkaina pidetyistä kulttuurimuodoista.

Kansa tunsi vielä tuohon aikaan kunnioitusta oppia kohtaan ja odotti, että korkeasti koulutetut papit ja potentiaatit puhuisivat samalla tavalla kuin kirjoissa seisoi. Virkamiehet, professorit, näyttelijät ja opettajat olivatkin sitä mieltä, ettei heidän jokapäiväisessä elämässä käyttämänsä kieli ollut julkisuutta varten tarpeeksi hienoa.

Uranuurtajille ei ollut tarjolla radiopuheen mallia, jota olisi voitu sinänsä ryhtyä soveltamaan ohjelmiin. Jerring päätyi haastamaan mikrofoniin niin kuin olisi keskustellut puhelimessa tuttavansa kanssa. Kielenhuolto toimi radion ulkopuolella. Lähetystoiminnan alkaessa yleisönosastot eivät pursuneet niinkään valituksia teknillisistä puutteista kuin radion tekemistä kielivirheistä.

Radiohan on paljolti puhutun sanan laitos. Sokeassa viestimessä sana korostuu. Kuuntelija joutuu luomaan kuvan puhujasta ja hänen viestistään pelkän äänen varassa. Niinpä esimerkiksi voimasanat tuntuvat radiossa paljon pahemmilta kuin silmäkkäispuhunnassa. Sama koskee kielivirheitä. Niitä emme jokapäiväisessä seurustelussa juuri pane merkille, mutta radiossa ne helposti sattuvat korvaan. Oikeakielisyysmiehet ovatkin hyökänneet nimenomaan radiota, eivät niinkään televisiota vastaan. Nämä moitteet ovat olleet samalla osoitus siitä, että radiota pidetään tärkeänä kielimallin antajana. Monet uskovat, että juuri radio levittää menestyksekkäästi huonoa suomea. Laittajat eivät kuitenkaan yleensä otaksu, että radion hyvä kieli, jota sen ohjelmat pääasiassa käyttävät, voisi vaikuttaa myös kohentavasti kuuntelijan omaan kieliparteen.

Radion paperikieli

Radion alkuaikoina ihmisillä oli liioitellun kunnioittava suhtautuminen kirjoitettua sanaa kohtaan. Radiokin lähti siitä periaatteesta, että ohjelman pohjana piti olla ennakkoon valmiiksi kirjoitettu teksti. Siten pystyttiin välttämään kielivirheet, ja kun elettiin suorien lähetysten aikaa, voitiin myös ennakkoon tarkistaa, ettei mitään sopimatonta pääsisi ilmoille. Meilläkin tehtiin radioesiintyjille selväksi, että olennainen poikkeaminen hyväksytystä tekstistä johtaisi lähetyksen keskeyttämiseen. Niinpä radion alkuaikoina keskustelutkin kirjoitettiin ennakkoon ja keskustelijat lukivat oman osuutensa paperista. Tapa jatkui melko pitkään, niin että vielä parin vuosikymmenen takaisissa poliittisissa keskusteluissa joskus tuntui siltä, kuin olisi toinen lukenut Hamletin ja toinen Faustin repliikkejä. Paperiin pitäytyminen vaivasi ehkä vieläkin pahemmin asiahaastatteluja. Tavallisesti niissä luettiin ennakolta valmistettuja lausuntoja. Tämä ei kuitenkaan koskenut niinkään kansanihmisiä. Usein he olivatkin ohjelmaillan ainoat luontevat puhujat. Tosin tavallisetkin kansalaiset usein jäykistyivät saadessaan eteensä mikrofonin. He olettivat, että heidänkin pitäisi puhua samalla tavalla kuin kylän kansakoulun opettaja. Elektronisessa viestinnässä itse asiassa vasta televisio on tehnyt lopun paperien lukemisesta näyttäessään puhujan lähikuvana.

Radioteatteri on oma ohjelmatyyppinsä, ja se vaatii tietysti käsikirjoituksen, siinä kun pyritään taiteelliseen täydellisyyteen. Suorien lähetysten kaudella myös reportaasia pidettiin jonkinlaisena teatterina. Joskus näissä ohjelmissa turvauduttiinkin näyttelijöihin, puhumisen ammattilaisiin. Esiintyjille annettiin sanat paperilla. Jerring itse kertoo pohjoisen uittotyömaalta tekemästään reportaasista. Oltiin joen varressa, nautittiin jätkän muonaa ja sumakin räjäytettiin asianmukaisesti liikkeelle. Jokainen osasi moitteettomasti repliikkinsä. Onnistuneen selostuksen johdosta Jerring joutui kuitenkin tekemään kysymyksen: ”Aito joki, aidot uittajat, aito leipä, aito dynamiitti. Aito reportaasi?”

Aitouden vaatimus

Vähitellen opittiin reportaasiltakin vaatimaan aitoutta ja luonnollisuutta. Selostajat halusivat antaa itsestään vaikutelman, että he pystyvät esiintymään ilman papereita. Tämä radion kannalta kaunis kunnianhimo johti aluksi siihen, että asianomainen kyllä valmisti tarkan käsikirjoituksen, mutta muokkasi sen niin luontevalle puhuntakielelle, että kuuntelija uskoi hänen esiintyvän täysin vapaasti, vailla papereita.

Aitouden vaikutelmaa voitiin tehostaa sirottelemalla tekstiin myös luontevantuntuisia virheitä, mutta nekin oli yhdessä korjausten kanssa merkitty käsikirjoitukseen. Näinhän meillä menetteli aikoinaan reportterina lähes legendaarista mainetta nauttinut Alexis of Enehjelm. Hän tarvitsi käsikirjoituksen tukea ehkä myös sen vuoksi, ettei suomi ollut hänen äidinkielensä. Vasta 1930-luvulla selostajat vähitellen rupesivat luopumaan yksityiskohtaisista ennakkokäsikirjoituksista. Siirtyminen äänentallennukseen teki jälkikäteisen korjaamisen mahdolliseksi ja helpotti tarkoista käsikirjoituksista luopumista.

Aluksi radio pyrki siis pitämään mallinaan arvokasta kirjakieltä. Vähitellen ohjaksia kuitenkin löysättiin ja annettiin laveammat mahdollisuudet vaikkapa murteiden käytölle, niin kuin paikallaan olikin. Jerring itse kertoo pyrkineensä jo melko varhain luontevaan puhetyyliin ja ryhtyneensä vaatimaan samaa avustajiltaankin. Radion kielenkäytön valvonnan ja vapautumisen kannalta oli ratkaiseva vaihe, kun kävi mahdolliseksi äänittää puheohjelmat ennakkoon. Tämä teknillinen mullistus on ollut vallankumouksellinen nimenomaan radioilmaisun kannalta.

Näin radio on vähitellen siirtynyt sivistyneeseen puhekieleen, joka ei ole niin tiukkaan napitettu kuin kirjoituskieli. Ohjelmia ryhdyttiin laatimaan radioon luontuvalla puhuntakielellä. Se edellytti ulkopuolisten avustajien tarjoamien tekstien perusteellista muokkausta, sillä korvalle kirjoittaminen ei ole aivan yksinkertaista. Radiotekstien valmistamisesta teki Ville Zilliacus 1950-luvun alussa pienen oppaan esiintyjiä varten. Ruotsin radio oli toimituttanut vastaavanlaisen ohjevihkosen jo hieman aikaisemmin.

Korvalle kirjoittaminen ei kuitenkaan kiinnosta läheskään kaikkia esiintyjiä, sillä lähetyksen jälkeen tällaisilla teksteillä ei yleensä ole muuta suoranaista käyttöä. Jotta ne voitaisiin julkistaa painoasussa, ne on yleensä kirjoitettava uudelleen silmää ja painokonetta, ei enää korvaa ja mikrofonia varten. Aika usein voi vieläkin kuulla radiosta paperikielen rapinaa.

Mutta niin tiukasti meihin on iskostunut käsitys kirjoituskielen korkeammasta arvosta, että vieläkin näkee pidettävän puhekieltä jollakin tavoin tyylillisesti epäjalompana kielipartena, vaikka puhekieli on rakenteellinen, ei tyylillinen kategoria. Toisaalta monet pyrkivät nykyisin kirjallisessakin esityksessään suurempaan puheenomaisuuteen.

Radion edusmies

Jerring toimi siis alussa Ruotsin radion kuuluttajana. Hän tavallaan edusti laitosta ja käsitti tehtäväkseen pitää elävää yhteyttä radion ja sen kuuntelijoiden välillä. Kuuluttajalta vaadittiin paitsi äidinkielen luontevaa hallintaa myös tyylillistä arvostelukykyä ja hyvää yleissivistystä. Saksan, ranskan, englannin ja jopa italian joustava ääntäminen oli hyvän kuuluttajan edellytyksiä.

Vaikka kuuluttaja onkin radion edustaja, hän ei kuitenkaan ole julkinen viranomainen. Kuuntelijan kannalta hän on läheinen keskustelukumppani. Häneltä edellytetään ääntä, joka sopii kotipiirin intiimiin sävyyn. Hänellä pitää olla kultivoitunut ääni. Kuuluttajavalintojen yhteydessä on muuten paljastunut, että suunnilleen samalla sivistystasolla liikuttaessa naisella yleensä on kultivoituneempi ääni kuin miehellä.

Uranuurtajan opetuksia

Mitä opetuksia pitkäaikaisen radiotähden kokemukset voisivat tarjota nykypäivän ammattilaiselle? Ensiksikin Jerring painotti tunnollisen ennakkovalmentautumisen merkitystä. Hän teki aina huolellisen suunnitelman ja käsikirjoituksen. Hän esimerkiksi perehtyi hiihtokilpailujen reitteihin ennakolta, niin että osasi hyvin kuvata niiden eri käänteet. Hän painoi muistiin erilaisia tapahtumavaihtoehtoja varten kirjoittamansa kuvaukset. Hän perehtyi osanottajien henkilötietoihin ja harjoitteli ääntämään vieraat nimet oikein.

Ammattiaan varten Jerring alistui jatkuvaan harjoitteluun. Kävelyretkillään hän itsekseen kertoili, mitä hän kulkemansa reitin varrella näki. Hän luki kirjallisuutta ääneen ja suositti samaa menetelmää ammattitovereilleenkin. Jerringin valmistautuminen tehtäviinsä oli suorastaan legendaarisen antaumuksellista, ei vain pelkkää legendaa niin kuin Demostheneen harjoittelu reettoriksi pitämällä myrskyävän meren äärellä puheita, suu täynnä pieniä kiviä.

Myös työn ulkopuolella Jerring vaali kielenkäyttöään. Niinpä hän aivan tietoisesti pyrki välttämään tarpeettomia sanoja. Niinkuttelun tapaista täytesanailua hän karttoi yksityiselämässäänkin. Samoin hän torjui epäsiistinä pitämänsä puhetavan. Hän vältti slangisanoja. Ammatillisista, ei moraalisista syistä hän kaihtoi kiroilua ohjelmatyön ulkopuolellakin. Hänen ei tarvinnut kalastella suosiota turvautumalla hollituvan kieleen eikä peittää ruokkoamattomalla puheella ohjelman tyhjyyttä. Turhamaisuutesi paistaa viittasi rei’istä. sanoi jo antiikin viisas sille, joka tekeytyi rääsyjen avulla kansanomaiseksi.

Pitkän radiouran kestäessä Jerringin puhuntatyyli ennätti tietenkin muuttua. Hän seurasi kielenkäytön yleistä kehitystä. Sen yksityiskohdat voidaan tässä yhteydessä jättää syrjään, ne kun koskevat vain ruotsin kielen piirissä tapahtuneita muutoksia. Yleisesti ottaen voidaan vain todeta, että Jerring siirtyi ajan oloon jokapäiväisempään ja vähemmän normisidonnaiseen kieleen ja luopui aikaisemmasta tiukan kieliopillisesta korrektiudesta. Mutta huolellinen sanamaalari omaksui vapaamman kieliparren vasta sen jälkeen, kun yleinen puhekäytäntö oli väljentynyt. Jerring itse ei suinkaan kiirehtänyt tätä muutosta, hän vain jälkikäteen seuraili radion kielenkäytössä tapahtunutta kehitystä.