Piika ja menetetty maine

Valtiovarainministeriö asetti viime vuoden kesäkuussa (19.6.1996) työryhmän etsimään keinoja, joilla kotitalouksia voitaisiin kannustaa työllistämään. Kyse oli lähinnä siitä, millä tavoin yhteiskunta voisi tulla vastaan, jotta kotitaloudet innostuisivat palkkaamaan ulkopuolista työvoimaa kotitöiden tekemiseen. Työryhmän virallinen nimi oli Kotitalouksien työllistämismahdollisuuksia selvittävä työryhmä tai lyhyemmin Kotitalouksien työllistämistyöryhmä.

Helsingin Sanomat kertoi ryhmän asettamisesta tuoreeltaan (20.6.) ja mainitsi mm., että ”’piikatyöryhmäksikin’ nimitellyn ryhmän asettaminen perustuu hallituksen ja etujärjestöjen toukokuiseen keskustelukierrokseen”. Lehti siis käytti, tosin lainausmerkeissä, ryhmästä nimitystä piikatyöryhmä mutta antoi samalla ymmärtää, että jotkut muut olivat tuon käytön aloittaneet. Keitä nuo muut olivat, on vain arvailtavissa. Olivatko he niitä, joiden mielestä kotitöiden teettäminen vieraalla oli vastustettava asia siitä syystä, että se olisi varakkaiden yksinoikeus ja että siinä käytettäisiin hyväksi matalapalkkaista naistyövoimaa? Vai olivatko he ministeriön virkamiehiä, jotka leikkimielessä tai virallisen nimen vielä puuttuessa olivat tulleet viljelleeksi asetettavasta ryhmästä tuota nimeä? Mene tiedä!

Ryhmä sai selvitystyönsä määräajassa valmiiksi, ja esitys luovutettiin ministeri Arja Alholle 30. heinäkuuta. Esityksessä oli kolme vaihtoehtoista mallia. Kaksi niistä perustui kotitalouksille myönnettäviin verohelpotuksiin, kolmas taas valtion maksamaan hyvitykseen.

Raportti sai luonnollisesti paljon huomiota julkisessa sanassa. Lehdistö alkoi käytellä sanaa piikatyöryhmä ilman lainausmerkkejä ja aivan kuin työryhmällä ei muuta nimeä olisi ollutkaan. Olihan sana ainakin lööpeissä ja otsikoissa paljon lyhyempi, nasevampi ja raflaavampi kuin pitkän kuivakas kotitalouksien työllistämismahdollisuuksia selvittävä työryhmä.

Piikatyöryhmä sai seurakseen lukuisan joukon muita piika-alkuisia yhdyssanoja, sellaisia, joita ainakaan sanakirjat eivät aikaisemmin olleet noteeranneet. Osa sanoista oli kerrallisia, tilapäisen tuntuisia, mutta muutamat osoittivat jo lyhyessä ajassa vakiintumisen merkkejä. Edellisiin kuuluivat sanat piika-aika, piika-ajattelu, piikadebatti, piikageenit, piikahabitus, piikakulttuuri, piikakuva, piikalaki, piikaleima, piikaluokka, piikapuheet, piikatuki ja piikatyö, jälkimmäisiin taas piikakeskustelu, piikavähennys ja piikayhteiskunta. Ruotsinkielinen lehdistö käytti piikatyöryhmästä ja piikayhteiskunnasta nimityksiä pigarbetsgrupp ja pigsamhälle. Lisäksi esiintyi sana pigreform, jolla suomenkielisellä puolella ei ollut sanatarkkaa vastinetta.

Saattaa olla, etteivät piika-alkuisista sanoista aivan kaikki sittenkään olleet piikatyöryhmän inspiroimia eivätkä kesän 1996 satoa. Samantapaista keskustelua kotitöiden teettämisestä vieraalla ja kotiapulaisen palkan verovähennyskelpoisuudesta oli nimittäin käyty jo 1970- ja 1980-luvuilla. Vasemmisto oli silloin verohelpotuksia vastaan. Esimerkiksi vuoden 1987 Suomen Sosialidemokraatissa oli 7. tammikuuta uutinen, jossa kerrottiin hallituspuolueiden välillä lapsenhoitajavähennyksestä käydystä kiistasta. Uutisen otsikkona oli ”’Piikavähennys’ jäi harmittamaan”. – Piikavähennys siis!

Piikana Pyynikillä

”Piika – siihen sanaan liittyi Hiltun tajussa sellainen arvon, voiman ja varmuuden määrä, ettei hän unissaankaan olisi osannut semmoista itselleen kuvitella.” Sitaatti on F. E. Sillanpään novellista ”Hiltu ja Ragnar”, jossa seurataan erään piikatytön elämää yhden kesäisen illan ja yön aikana aina varhaisena aamun hetkenä tapahtuvaan hukuttauttumiseen asti. Hiltun näkemys piian asemasta on tai oli harvinaisen positiivinen. Se selittyy ehkä sillä, että Hiltu, Hurskaan kurjuuden Toivolan Juhan tytär, katseli maailmaa piiankin asemaa alempaa. Tässä mielessä piiaksi ja vieläpä Pyynikillä olevaan herrasväen huvilaan pääseminen merkitsi Hiltulle arvonnousua.

Sillanpään novellista välittyy myös toisenlainen ja samalla realistisempi näkemys vuosisadan alun piian asemasta. Se tulee välillisesti näkyviin jo novellin alussa, jossa kuvataan työnantajan rehtorska Palmeruksen ajatuksia uudesta piiasta. Rehtorskalla on kolme tärkeää syytä olla Hiltuunsa tyytyväinen: Hän on avuton, nöyrä ja yrittäväinen. Hänen palkkansa jää täysin rehtorskan oman harkinnan varaan. Hän on ulkonäöltään niin vaatimaton ja huomiota herättämätön, ettei hänestä voi olla mitään vaaraa Ragnarille, rehtorskan ylioppilaspojalle. Viimeksi mainitussa suhteessa rehtorskan äidinvaistot kuitenkin pettävät. Kuten monissa Sillanpään teksteissä ”Hiltussa ja Ragnarissakin” luonto määrää ihmisten kohtalot. Se ajaa kaksi nuorta vääjäämättömästi yhteen. Seuraukset, jotka tässä tapauksessa ovat tuhoisat, joutuu kantamaan raskaimmin alempana oleva ja heikompi, siis Hiltu-piika.

Piian monet nimitykset

Piika-sanalla on kielessä lukuisia vastineita, joita kaikkia ei tosin voi pitää sen tarkkoina synonyymeina. On palvelija(tar), palvelustyttö, köksä, huushollerska, sisäkkö, apulainen, kotiapulainen ja talousapulainen. Luettelon sanat ovat suurin piirtein ikäjärjestyksessä. Piika ja palvelija ovat vanhimmat; ne esiintyvät jo vanhimmassa suomenkielisessä kirjallisuudessa 1500-luvulta lähtien. Kotiapulainen ja talousapulainen taas ovat ilmestyneet kieleen vasta vuoden 1920 jälkeen. Ne lienevät nimityksistä ainoat, joiden nykyään voisi kuvitella esiintyvän ammattinimikkeinä virallisissa yhteyksissä. Kaikkiin muihin liittyy jonkinlainen vanhahtavuuden tai arkisuuden sävy puhumattakaan piiasta, joka vaikuttaa suorastaan halventavalta.

Tuo halventava sävy ei kuitenkaan ole alkuperäistä. Piika oli varsin pitkään täysin neutraali sana. Esimerkiksi vuodelta 1776 peräisin olevassa raamatunkäännöksessä, joka oli voimassa aina 1900-luvun alkupuolelle asti, on jae ”Mutta Petari istui ulkona salista: ja hänen tygönsä tuli yxi piika, ja sanoi: sinä olit myös Jesuxen kanssa Galileasta” (Matteus 26:71). Vuoden 1992 raamatunkäännös käyttää samassa jakeessa sanaa palvelustyttö.

Piika kuuluu sellaisiin sanoihin, joilla on taipumus ajan mittaan aleta arvoltaan. Arvonalennus taas on seurausta piian ammattiin liittyvästä vähättelevästä suhtautumisesta. Nimityksen vaihdos tuo tällaisissa tapauksissa vain väliaikaisen avun. Kun suhtautuminen piian työhön säilyy edelleenkin vähättelevänä, myös uusi nimitys muuttuu nopeasti sävyltään neutraalista halventavaksi. Kierre jatkuu.

Piika ei ole ainoa ammattinimike, joka on saanut väistyä uuden nimikkeen tieltä, eivätkä nimikkeeseen liittyvät kielteiset mielteet ainoa syy, joka syrjäytymisen on aiheuttanut. Kun puusepistä on tehty artenomeja tai artesaaneja, on kuulemma haluttu korostaa sitä, että on kyse ammattioppilaitoksessa koulutuksensa saaneista puusepistä, ei itseoppineista tai vanhan mestarin opissa varttuneista. Silti tunneseikat varmasti näyttelevät usein tärkeää osaa. Miten muuten olisi ymmärrettävissä, että räätälit ovat vaihtuneet vaattureiksi, suntiot seurakuntamestareiksi ja keinosiementäjät seminologeiksi? Miksi merkonomeista halutaan tehdä tradenomeja ja miksi jotkut maanviljelijät tahtovat olla maatalousyrittäjiä? Mikä vika on koululaisessa, kun niin moni koulua käyvä nimittää itseään opiskelijaksi? Miksi uudet ammattinimikkeet usein ovat vierasperäisiltä kalskahtavia? Siksikö, että kaikki ulkomainen meillä helposti koetaan hienoksi, arvokkaaksi, tavoiteltavaksi?

Siivoojan työ muistuttaa monessa suhteessa kotiapulaisen työtä, myös arvostukseltaan. Ei olekaan ihme, että paineita ammattinimikkeen vaihtamiseen on ollut ja on. Jo 1920- ja 1930-luvuilla alettiin käytellä nimitystä siistijä. Tämä nimitys eli aikansa mutta ei kuitenkaan kyennyt syrjäyttämään siivoojaa. Uusin yrittäjä on tilahuoltaja, joka on muodostettu ruotsin lokalvårdare-mallin mukaan. Senkään mahdollisuudet yleistyä ja korvata siivooja eivät liene kovin suuret.

Tyttö ja lammas

Hiltussa ja Ragnarissa rehtorska Palmerus ja hänen poikansa Ragnar käyttävät keskenään puhellessaan Hiltusta nimitystä flickan ’tyttö’. Myös piika on vanhastaan tarkoittanut juuri tyttöä, neitoa. Se, että merkityksestä ’tyttö’ on tultu merkitykseen ’palvelija’, ei ole mitenkään yllättävää, olivathan piiat useimmiten juuri nuoria tyttöjä. Esimerkiksi englannin sanalla maid ja saksan sanalla Mädchen on molemmat merkitykset.

Piika-sanan ’tyttö’-merkitys on yleiskielestä jo kokonaan hävinnyt. Vain sanoissa vanhapiika ’ikäneito’ ja piikuus ’impeys, neitsyys’ se on säilynyt ikään kuin jäänteenä. Sen sijaan eräissä murteissa merkitys on edelleenkin elävä kuitenkin niin, että sana eri paikkakunnilla voi viitata erilaiseen tai eri-ikäiseen tyttöön. Jossakin päin piika esiintyy nimenomaan pojan vastakohtana: ”Jo tullee Jouvum Miina kattomhaan tulleeko (synnyttämässä olevalle naiselle) poikia vai piikoja” (Täräntö). Jossakin päin sanalla tarkoitetaan pikkutyttöä hellittelymielessä: ”Son (isoisän polvella istuva pojantytär) niim paapam piika jott oikee!” (Nurmo), jossakin jo vähän isompaa tyttöä: ”Ettehää työ mitää lapsii ole, täysii piikoihan työ oletten” (Vehkalahti), nuorta naimatonta naista: ”Joko se teijän Anna on naimisissa? – Ei, piikanaha sov vielä” (Oulainen) tai impeä, neitsyttä: ”Piika poijjam potkaissoo, huora tyttären tekköö” (Kiihtelysvaara).

’Palvelija’- ja ’tyttö, neito’ -merkitysten lisäksi piialla on murteissa ollut muunkinlaista käyttöä. Sana on varsin laajalti ollut lehmien tai lampaiden hellittelynimenä. Kun esimerkiksi lampaita on maaniteltu seuraamaan, niille on voitu sanoa ”Kari piikani, kari piikani, kari piikani”. Myös kolmea lintua on kutsuttu piiaksi: jossakin käenpiikaa, jossakin muualla taas kuhankeittäjää tai kehrääjää.

Omaa vai lainaa

Piika-sanan alkuperä on toistaiseksi epävarma. Se, että sanalla on vastine sekä ruotsissa (piga ’tyttö, palvelustyttö’) että norjassa, tanskassa ja islannissa, antaisi aiheen pitää sitä skandinaavisena lainana. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Suomen lisäksi nimittäin myös eräät läheiset sukukielemme tuntevat sanan. Vatjassa ja inkeroisessa piika tarkoittaa palvelustyttöä, virossa tyttöä, neitoa tai ikäneitoa. Karjala-aunuksessa sanalla on sekä palvelustytön että tytön merkitys. Olisiko skandinaavisperäinen sana pystynyt leviämään kaikkiin näihin kieliin?

Entäpä jos lainautumissuunta olisikin ollut päinvastainen, eli suomen piika olisi omaksuttu meiltä skandinaavisiin kieliin? Tätä mahdollisuutta tukee se, että poika, jota nykyruotsissa vastaa pojke ja nykynorjassa poik, mitä ilmeisimmin on suomessa alkuperäinen ja ruotsissa ja norjassa lainaa. Jos piika ja poika ovat suomesta lainattuja, lainautumisen on täytynyt tapahtua jo keskiajalla. Vähäinen mutta piian ja pojan yhteyden kannalta ei ehkä aivan merkityksetön yksityiskohta on, että pojke on ruotsissa tarkoittanut myös palveluspoikaa.

Palaako piika?

”Piikayhteiskuntaa ei tule” otsikoi Ilta-Sanomat kotitalouksien työllistämistä koskevan uutisensa 15.7.1996. Tarkoitus oli sanoa, että Hiltujen ja Tiltujen aika ei enää palaa. Silti kotitaloudet voivat vastaisuudessakin käyttää ulkopuolista työvoimaa mutta eri tavalla kuin ennen. Erään vaihtoehdon mukaan palvelut tilataan erityisiltä kotipalveluyrityksiltä tai alalle erikoistuneilta yksityisiltä. Yhteiskunta osallistuu kustannuksiin maksamalla työntekijälle osan hänen palkastaan. Jossakin yhteydessä näistä uuden ajan piioista on jo ehditty käyttää nimityksiä kotiavustaja ja mikroyrittäjä. Miksi ei piika kelpaa?

Kieltämättä kännykkään vastaileva, tietokoneen muistiin tilauksen näppäilevä ja omalla autolla asiakkaan luo kiiruhtava kotiavustaja muistuttaa ensi katsannolta kovin vähän keittiön nurkissa majailevaa ja herrasväkeä nöyrästi ja joka hetki palvelevaa piikaa. Kaikki on kuitenkin vain näköharhaa. Itse työn sisältö siivoamisineen, ruoanlaittoineen ja lastenhoitoineen on säilynyt edelleenkin samana. Ulkoisten seikkojen erilaisuus ei yksinään ole riittävä peruste luopua piika-nimityksestä. Sanommehan kynääkin edelleen kynäksi, vaikka se näöltään poikkeaa paljonkin vanhasta sulkakynästä.

Lukuun on otettava myös se mahdollisuus, että osa tulevaisuuden piioista on miehiä. Olisiko tämäkään riittävä peruste olla käyttämättä piika-nimitystä? Ovathan kätilöt ja sairaanhoitajatkin vanhastaan olleet pelkästään naisia mutta eivät ole enää. Mikäpä toisaalta estäisi nimittämästä miespuolisia piikoja rengeiksi!

Piian varsinaisena ongelmana on, että siihen on ajan myötä tarttunut vahva tunneväri, joka sävyltään on vähättelevä, jopa halventava. Juuri tästä syystä sanan käyttö virallisena ammattinimikkeenä tuskin voi tulla kyseeseen. Piika säilyy kyllä kielessä, mutta sen tarkoite ei kuulu nykypäivään. Sillä viitataan yleensä entisaikojen naispalkollisiin, joita samassa taloudessa saattoi olla useita ja jotka erotettiin toisistaan puhumalla sisäpiiasta ja ulkopiiasta, tupapiiasta ja navettapiiasta, sikapiiasta ja kanapiiasta, vuosipiiasta ja kesäpiiasta, isostapiiasta ja vähästäpiiasta, emäntäpiiasta ja lapsenpiiasta. Tulevaisuuden mikroyrittäjät tällaista erontekoa tuskin tarvitsevat.

 

Kirjoittaja on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa tekeillä olevan Suomen murteiden sanakirjan päätoimittaja.