Sekä toimittajat että tiedottajat kysyvät usein kielenhuoltajan mielipidettä siihen, kuinka paljon suorassa lainauksessa saa muuttaa haasteltavan käyttämiä ilmauksia.

Sitaattien laatimiseen ei juuri ole olemassa ohjeistusta. Moni kirjoittaja toteaa poistavansa niinkut ja totanoinnit, mutta vähemmän silmiinpistävät puhekielen piirteet jäävät tekstiin. Ilmeiset puhekielisyydet (”me mennään” ”ne tulee”, ”hänen työ”) saavat helposti aikaan sen, että haastateltava vaikuttaa tyhmältä etenkin, kun muu teksti on yleiskielistä ja korrektia.

Mistä varovaisuus johtuu?

Haastattelujen tekeminen on jatkuvaa tasapainottelua siinä, miten kertoa haastateltavan kanssa käsiteltävästä asiasta yleiskielisesti ja ymmärrettävästi mutta kuitenkin niin, että haastateltavan oma ääni kuuluu. Asiantuntijan käyttämää terminologiaa on pakko avata, ja mutkia joutuu väistämättä oikomaan. Varovaisuus on ymmärrettävää  – usein kuulee, että haastateltava on jutun ilmestyttyä tullut lankoja pitkin ja haukkunut kirjoittajan vääristelystä tms.

Kun kirjoittaja perustelee sitaattien muutoksia haastateltavalle, hänen kannattaa nostaa esiin se, että jos juttua ei yleiskielistetä, lukija ei ehkä ymmärrä sitä. Muokkaamista voi perustella myös sillä, ettei puhetta voi koskaan kuvata täydellisesti kirjoituksella (Lauri Haapanen: Näin toimittajat tekevät sitaatteja, ks. Lue myös). Puhekielellä ilmaistu merkitys saattaa jäädä hämäräksi, sillä puhuttu ja kirjoitettu kieli eroavat toisistaan sekä sanastoltaan että lauserakenteiltaan.

”Käymme maastossa rokottamassa”

Yksittäisten sanojen puhekielisyys voi haitata ymmärtämistä. Alkukesästä  2015 uutisoitiin punkkirokotteista otsikolla Sadat jonottivat punkkirokotetta – ”Ihmiset ovat säikähtäneet”. Jutussa haastellaan työterveyshoitajaa: ”Rokotettavia on ollut kymmeniä viikossa. Käymme myös maastossa rokottamassa niitä, jotka eivät pääse vastaanotolle, kertoo vastaava työterveyshoitaja – –.”

Vaikka haasteltava olisikin käyttänyt maasto-sanaa, toimittajan kannattaa ehkä muuttaa se. Menevätkö lukijan mietteet muuten liikaa konkreettiseen maastoon, vaikka ilmeisesti tarkoitetaan toreja ja kauppakeskuksia? Tilalle voisi kirjoittaa vaikkapa ”käymme rokottamassa ihmisiä siellä, missä he liikkuvat”. Sisältö ei muutu, mutta muutos auttaa lukijaa, koska ajatukset eivät joudu harhateille.

Joskus juttuun voidaan tuoda elävyyttä käyttämällä murteellisia sanoja; parin poliitikon tavaramerkeiksi ovat jo muodostuneet jytky ja vatuloida.  Murteellisuuksia kannattaa kuitenkin käyttää säästeliäästi, koska etenkin pitkät murrepätkät hidastavat lukemista ja murteen käyttäminen sulkee osan lukijoista ulkopuolelle.  Esimerkiksi murteelliset persoonapronominit voi kuitenkin murretta tuntemattakin ymmärtää. Laulajien Hanna Pakarisen ja Antti Tuiskun mie jätetään usein juttuihin, ja niistä on tullut minä-sanan sijaan se muoto, jota suorastaan odotetaan näiden julkkisten yhteydessä.

Toimittaja tai tiedottaja voi yleiskielistää, muuttaa ja elävöittää sitaattia, kunhan muistaa tyylin yhtenäisyyden ja kielen ymmärrettävyyden. Jos tuntuu, että sitaatti muuttuu liiaksi alkuperäisestä, kannattaa käyttää epäsuoraa referointia – siis selittää asia juoksevassa tekstissä tiivistäen.

Aiheesta lisää:

Autio, Noora: Illuusio suorista sitaateista. – Suomen Lehdistö 2/2015. (Lauri Haapasen haastattelu)