Viime vuosina kohonneiden super- tai hypermarkettien, maksien, giganttien, jumbojen ja muiden keskinäisellä suuruudellaan kilpailevien kauppajättien labyrinteissa on vaikea kuvitella, kuinka vaatimattomia olivat ne ensimmäiset kauppakeskittymät, joita alkoi nousta joihinkin Helsingin lähiöihin 1950–60-luvun vaihteessa. Muutaman ruoka- ym. kaupan lisäksi niissä oli ehkä kampaamo, pesula, baari, pankki, posti ja jokunen virasto.

Ostokeskus vai ostoskeskus?

Muualla maailmassa näitä uudentyyppisiä ostopaikkoja jo tietenkin oli, ja niinpä aluksi, ainakin vuonna 1960, keskusteltiin siitä, oliko englannin shopping center käännettävä osto- vai ostoskeskukseksi. Asiasta käytiin väittelyä myös lehtien yleisönosastoissa, joissa siihen aikaan muutenkin pyrittiin hanakasti ratkomaan kieliongelmia.

Joku piti ostoskeskusta ”foneettisena rumiluksena” sen ässien takia, joku taas oli näkevinään eri sanojen välillä jopa merkityseron. Kielenhuoltajat eivät asettuneet selvästi kummankaan puolelle: Nykysuomen sanakirjan viimeisen osan lopussa olevassa täydennysluettelossa (1961) on diplomaattisesti osto(s)keskus. Tasapuolinen ratkaisu on periytynyt myös vuosikymmenien päästä (1990–1994) ilmestyneeseen Suomen kielen perussanakirjaan. Tietosanakirjoissa sen sijaan näkyy olevan voittopuolisesti ostoskeskus. Se lieneekin nykyisin yleisempi kuin ostokeskus. Lähiönuoret ”notkuvat” nykyään kylläkin mieluummin ”ostarilla”, joka on slangimuoto edellisistä.

Tekee mieli jälkiviisaasti kysyä, mitä hyödytti väitellä osto- tai ostos-alun paremmuudesta, kun luontevasti olisi tarjoutunut sana kauppakeskus, joka olisi sisältänyt sekä ostamisen että myymisen näkökulman. Eräässä pakinassa kauppakeskus nostettiinkin esiin, mutta se ei näytä saaneen silloin kannatusta.

Ensin puhto

Aivan toisenlaista ratkaisua osto(s)keskus-kiistaan kehiteltiin 1961, kun sanomalehti Uusi Suomi julisti lukijoilleen sanakilpailun. Sekään ei ole ollut siihen aikaan mitenkään harvinainen keino kartuttaa sanavarastoa; sanankeksimiskilpailuja pantiin 50–60-luvulla pystyyn monia. Ne herättivät usein paljon mielenkiintoa, niin tämäkin: ehdotuksia kertyi viitisentuhatta. ”Ilman konttorineitosten näppäriä sormia olisi alkuvaikeuksista ollut vaikea selviytyä lopullisiin ankaran aprikoinnin vaiheisiin”, kuvailee Uusi Suomi vastausten seulontaa 18.4.1961.

”Ankaran aprikoinnin vaiheisiin” pääsi kaksi sanaa: ostola ja puhto. Ostolaa kannatti yli viisisataa kilpailijaa, eikä ihme, ostaa-verbin paikkaa tarkoittava johdos tarjoutui helposti keksittäväksi. Puhto-sanaa esitti vain yksi, eikä ihme sekään! Tämä yksi sattui kuitenkin olemaan tunnettu kansatieteilijä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja akateemikko Kustaa Vilkuna. Hänelle oli puhto tullut mieleen Keski-Pohjanmaan murteesta. Harvinaisuudestaan huolimatta tämä murresana oli Pietari Päivärinnan teksteistä päässyt peräti Nykysuomen sanakirjaan.

Kustaa Vilkuna perusteli keksintöään mm. näin: ”Omasta vanhasta varastosta on mieluisinta lainata ja kasvattaa siitä uutta pääomaa. Käyttämättömänä on varaston hyllylle joutumassa suomen sana puhto. – – Vanhan polven käyttämänä sana vieläkin elää Keski-Pohjanmaalla, jossa olen kuullut sen useissa pitäjissä ja aina tarkoittamassa kylään kuuluvaa keskeisintä osaa, jossa on useita taloja tiheänä rykelmänä.”

Lisäksi Vilkuna selitti, että paikannimien perusteella puhto lienee ollut ennen laajemminkin käytössä. Hän arveli myös sanalla olevan yhteys paikannimeen Puhos, joista tunnetuin sijaitsee Kiteellä: ”Kiteen Puhos Pyhäjärven ja Oriveden välisellä kannaksella oli vielä 1700-luvulla tunnettu markkinapaikka, jossa tiheänä ryhmänä oli markkinatupia, sitten siitä tuli liikekeskus. Voisiko olla parempaa menneisyyttä nykyaikaista ostoskeskusta merkitsevälle sanalle?”

Kilpailuraati, jossa kielen asiantuntijana oli Kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi ja muina jäseninä kaupan, mainonnan ja lehdistön edustajia, oli vaikean valinnan edessä. Toisaalla oli monien ehdottama ostola, joka oli jo muutenkin ilmassa ja joka olisi varmasti ollut helppo saada käyttöön. Toisaalla oli harvinaistakin harvinaisempi sana puhto, joka ei tainnut tuoda juuri kenellekään mieleen yhtään mitään, ei ainakaan kaupankäyntiin liittyvää. Ainoat mielteet liittyivät ehkä puhtaaseen (puhtoiseen). Puhtoa vastaan puhui lisäksi se seikka, että sitä oli yritetty jonkin verran lanseerata myös netto-sanan suomennokseksi: puhtovoitto, puhtotulo.

Puhdosta puhokseksi

Niin kuitenkin kävi, että puhto voitti, tosin äänestyksen jälkeen. Osa raatia oli viehättynyt Vilkunan esittämästä ajatuksesta vanhan, unohtumassa olevan sanan pelastamisesta yleiskieleen, tehtävään, ”joka luontevasti liittyi sanan kansankieliseen merkitykseen”. Myös Vilkunan persoona ja vaikutusvalta vaikuttivat varmasti asiaan. Tosin jotkut puhdon kannattajatkin epäilivät sen läpimenoa. Siksi katseet kääntyivät toiveikkaasti Vilkunan mainitseman Puhos-nimen suuntaan; se ei herättäisi samoja haitallisia mielteitä kuin puhto. Sadeniemi ei tosin ollut lainkaan vakuuttunut puhoksen ja puhdon etymologisesta yhteydestä. Lautakunnan enemmistö piti kuitenkin puhosta vielä puhtoakin parempana: ”Se on joka tapauksessa eräiden ostoskeskusmaisten kylien nimi, se on helppo ääntää ja taivuttaa, ja se ei kielitajussa liity puhdas-sanaan.”

Vilkuna korjasi siis ensimmäisen palkinnon, 10 000 silloista markkaa. Sanakilpailun järjestänyt Uusi Suomi julkaisi pari viikkoa myöhemmin (8.5.61) näyttävän jutun, jossa kyseltiin ”puhosten” liepeillä ihmisten mielipiteitä sanasta. Myönteiset ja kielteiset kannanotot saivat jutussa suurin piirtein yhtä paljon tilaa. Vastauksista huomaa, että asia oli kuuma puheenaihe. Myönteisesti suhtautuvien tärkeimpänä perusteluna oli sanan omaperäisyys: ”Meillä jäljitellään mauttomuuksiin asti ulkomaalaisia nimiä ja nimikkeitä, eletään lainatermien varassa, vaikka oma äidinkielemme tarjoaa sattuvia ilmaisuja riittämiin. Kuten tämänkin puhoksen.” Sanaa vastustettiin eniten sillä perusteella, ettei se viittaa mitenkään kaupankäyntiin eikä herätä kaupallisia mielteitä.

Lehtien yleisönosastossa käytiin tietenkin myös keskustelua sanakilpailun ratkaisusta. Joku ihmetteli, eikö 5 000 vastauksen joukosta tosiaankaan löytynyt parempaa sanaa kuin puhos. Joku pakinoitsijakin rouskutti irvihampaillaan sanaa. Yhdessä vastineessa laskettiin leikkiä puhoksen ohella eräistä muistakin niihin aikoihin esillä olleista omaperäisistä uudissanatarjokkaista: ”Eilen illalla valitettava onnettomuus kohtasi muuatta tarjosta. Hän ajoi hurullaan Kulopuhoksen ohi, ja eräs asiapoika törmäsi kreippilastissa olevalla nopsollaan häneen. Tarjos pesi naarmunsa läheisessä yleisessä eriössä.”¹

Kielenhuoltajien mielipidettä tietenkin odotettiin myös, ja se tulikin yllättävän vahvana jyrähdyksenä sen jälkeen, kun Suomen Akatemian kielilautakunta, johon kuului myös Matti Sadeniemi, oli käsitellyt ”onnetonta sanaa” puhos kokouksessaan. Lautakunta julkaisi sitä vastustavan lausuntonsa kummassakin päälehdessä 9.5.61. Tärkein peruste oli sama, jonka Sadeniemi oli esittänyt jo kilpailuraadissa: ”Kun ei kuitenkaan ole esitetty mitään, mikä oikeuttaisi edes otaksumaan, että paikannimellä Puhos ja murresanalla puhto olisi keskinäistä yhteyttä, niin tuo uusi ostokeskuksen nimen ehdokas on käsityksemme mukaan täysin perustelematon, joten sitä ei voida asiallisesti puoltaa yleiseen käyttöön otettavaksi.”

Uuden Suomen toimitus ehätti puolustamaan lehtensä ratkaisua samassa numerossa: ”Kysymme puolestamme, voiko Suomen Akatemian kielilautakunta osoittaa, että puhto ja puhos eivät kuulu yhteen tai voiko lautakunta muuten selvittää Puhos-nimen alkuperän?”

Kielilautakunta ei ilmeisesti katsonut asiakseen jatkaa väittelyä, ja sanailu puhoksesta näyttää tyrehtyneen sillä erää muutenkin lehtien palstoilla. Voittaneen sanan ympärille levisi vaivautunut hiljaisuus.

Puhoksen myöhemmät vaiheet

Ettei puhos vallan unohtuisi, piti sanan ”isän”, Helsingin Kulosaaressa asuvan Kustaa Vilkunan lopulta nousta puolustamaan keksintöään. Seuraavan vuoden lopulla hän laususkeli Uuden Suomen haastattelussa näin: ”Uudentyyppisen ostoskeskuksen nimeksi soveltuu puhos-nimi erinomaisesti. Mitä enemmän asiaa miettii, sitä luontevammalta se tuntuu. Puhos on lyhyt ja se viittaa liikkeeseen ja keskukseen. Kulosaaressa puhos sikäläistä ostoskeskusta tarkoittavana on juurtumassa yhä enemmän saarelaisten käyttöön. Munkkivuoressa on ostoskeskuksen paperipönttöihin maalattu teksti: ’Pidä puhos puhtaana’. Ihmiset alkavat jo kysellä, mihin puhos on joutunut, kun se ei enää esiinny lehdistössä kuin harvoin. Ellei nimeä hyväksytä, järjestettäköön toinen nimikilpailu, vaikka se tuskin kannattaa, koska meillä jo on nimi – puhos.” (US 17.12.62.) Lausunto ei näytä saaneen ihmeemmin vastakaikua.

Aina silloin tällöin puhos putkahtaa myöhemminkin esiin. Pari vuotta sanakilpailun jälkeen niputti eräs yleisökirjoittaja puhoksen aiemmin esillä olleen arvotar-sanan (ehdotettu neitien ja rouvien yhteisnimitykseksi) kanssa: ”Kumpikaan näistä nimityksistä ei kuitenkaan ole päässyt yleiseen käyttöön. Ilmeistä on, että tuottakoot tällaiset kilpailut millaisia tuloksia tahansa, yhteinen kansa lopulta määrää, jäävätkö ne pysyviksi.” (US 13.8.63.)

Seuraavana vuonna leimahti pieni väittely puhoksesta Suur-Helsinki-lehdessä (30.1.64). Joku puolusti puhosta näin: ”Se on sukeva sana, jota eivät rasita mitkään vanhat merkitykset tai mielleyhtymät.” Joku taas vastusti näinkin napakasti: ”Mikä ei sytyttelemällä syty, sitä on turha yrittääkään sytytellä. Sellainen on puhoksen pahus ostokeskuksen nimiehdotuksena. Kuopatkaa jo mokoma ehdotus.”

Aiheesta intoutui tällöin myös pilapiirtäjä Kari Suomalainen esittämään näkemyksensä (Helsingin Sanomat 18.2.64). Hänellä ei tosin ollut aivan selvää käsitystä tosiasioista pilapiirroksen kuvatekstistä päätellen. Tekstistä käy ilmi seikka, joka on usein muulloinkin tullut Kielitoimiston väen eteen: vaikka kielenhuoltajat olisivat niinkin vahvasti kuin puhoksen tapauksessa vastustaneet jonkin sanan tai muun kielenpiirteen käyttöä, kielteinen lausunto kääntyy ihmisten mielessä kuitenkin helposti Kielitoimiston suositukseksi. Aina silloin tällöin tulee korviimme ”Kielitoimiston suosituksia,” joissa ei ole mitään perää.

Puotinharjun puhos

Kielitoimiston leikekirjaa selatessaan saa sellaisen käsityksen, että puhos olisi todellakin sittemmin ”kuopattu”. Ehkä lehdet eivät enää ottaneet palstoilleen puhos-juttuja. Sitä yllättävämmältä tuntuu, että kun seuraavana vuonna avattiin Helsingin Puotinharjussa Suomen, ellei Pohjoismaiden, siihen mennessä suurin ostoskeskus, mm. Suomen Sosialidemokraatti (26.2.1965) repäisee aiheesta ison jutun, jossa esiintyy moneen kertaan puhos niin kuin se olisi aivan yleisesti tunnettu ja käytetty sana ostoskeskuksesta. Otsikoissa on ”Puotinharjun ennätyspuhos” ja ”Puotinharjun puhos on kaupallista hajakeskitystä”. Jutussa esiintyy myös johdos puhoslainen, ja tekstin mukaan keskuksen pihaan suunnitellaan jopa puhoskonsertteja.

Olisiko puhoksen elvytyksen takana mahdollisesti joku ponteva puolestapuhuja? Niin tai näin, puhos ainakin sointuu hyvin Puotinharjun nimeen ja voidaan mieltää myös kyseisen ostoskeskuksen lyhenteeksi. Ja vaikka keskuksen tiedotteissa käytettiin alkuun puhos-sanaa yleisnimenä, sana miellettiin pian erisnimeksi. Katolle nousi iso kyltti, ja siellä Puhos komeilee edelleen, 35 vuotta myöhemmin.

Mutta vieläkö Puotinharjun Puhos Oy:ssä tiedetään jotakin nimen alkuperästä? Siis soitto sinne. Ja kuinka ollakaan! Vastaaja alkoi muistella jotain ammoista sanakilpailua ja kiteeläistä kylännimeä...

Yleiseen käyttöön puhos ei koskaan tullut; kansa ei ottanut sitä omakseen. Suurin syy siihen lienee ollut sanan outous. Se ei liittynyt ennestään tuttuihin sanoihin eikä siksi herättänyt mitään mielteitä, mikä on uuden sanan hyväksymisen tärkeä edellytys. Varsinkaan se ei herättänyt kaupankäyntiin liittyviä assosiaatioita.

Liikekeskus ja kauppakeskus

Monia ostoskeskuksia on viime aikoina alettu nimittää liikekeskuksiksi. Se tuntuu nyt niin luontevalta nimitykseltä, että oikein ihmetyttää, ettei sitä kukaan keksinyt jo 35 vuotta sitten osto(s)keskuskiistan ja sanakilpailun aikaan. Kaupankäyntikulttuuri on tosin viime aikoina selvästi muuttunut: ”shopping center” -tyyppisiä liikekeskittymiä ei juuri enää rakenneta. Maailmalla ja myös meillä ovat nyt muotia kauppapaikat, joista englannissa käytetään nimitystä ”mall”. Niissä kaupat ja muut palvelut ovat kaikki yhden katon alla. Näitä super-, hyper-, maksi- jne. kolosseja on alettu nimittää kauppakeskuksiksi, sanalla, joka oli esillä jo 35 vuotta sitten. Puhos sopisi näiden nimitykseksi vielä huonommin kuin ostoskeskusten, joissa sentään on ainakin osaksi erillisiä omakattoisia liikkeitä. Maalaiskylän malli on kaupankäynnissä jäänyt yhä kauemmas menneisyyteen.

¹ Lukijoille vihjeeksi, että sanaa huru on joskus ehdotettu auton ja sanaa eriö WC:n suomennokseksi. Muut oudot sanat voitte mielikuvitella itse.

 

Taru Kolehmainen työskentelee Kielitoimistossa.