Kielikello on verkkosivujensa mukaan kielenhuollon tiedotuslehti, joka on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille. Toisin sanottuna lukijan pitäisi pystyä ymmärtämään Kielikellon tekstejä riippumatta siitä, onko hän kielen ammattilainen vai tavallinen kielestä kiinnostunut kansalainen. Tällä perusteella voidaan olettaa, että jos Kielikellon kirjoittaja jättää jonkin termin selittämättä, hän pitää sitä yleistietona.

Tähän olettamukseen perustin kandidaatin tutkielmani, jossa selvitin, millä eri keinoilla Kielikellon Kysyttyä- ja Perusasiaa-palstoilla selitetään kielioppitermejä. Samalla päädyin pohtimaan, missä kulkee kielioppitermin ja arkikielen sanan raja.

Kielioppitermien havainnollistaminen

Aloitin selvitystyöni antamalla puheenvuoron Kielikellolle itselleen. Päätoimittaja Riitta Erosen mukaan kielioppitermien selittämisessä ei ole mitään yleistä, yhteisesti sovittua käytäntöä, vaan kulloinenkin tekijä tekee omat ratkaisunsa. Toimitus saattaa kuitenkin muokata tekstiä tai pyytää kirjoittajia selittämään joitakin harvinaisempia termejä. Erosen mukaan ainakin sanaluokat ja peruslauseenjäsenet oletetaan lukijoille tutuiksi. Peruskäsitteistäkin pyritään silti valitsemaan selvemmät vaihtoehdot: esimerkiksi yhdyssanan perus- ja määriteosan sijaan puhutaan jälki- ja alkuosasta. Aineistoni perusteella käytäntö on yhdyssanojen osalta juuri tämä.

Ei ole kuitenkaan yksiselitteistä, mitkä termit tulisi korvata helpommin avautuvalla ilmauksella. Hyvä esimerkki tästä on sanapari yleisnimi – erisnimi, joista yleisnimi yleensä selitetään, kun taas erisnimi oletetaan lukijalle tutuksi. Mielestäni kumpikin termi on yhtä yleinen, ja enintään pitäisi tähdentää sitä, että erisnimet kirjoitetaan tavallisesta poiketen isolla alkukirjaimella. Oheisessa esimerkissä on kuitenkin tehty päinvastainen ratkaisu: puhutaan pienikirjaimisesta yleisnimestä ja käytetään yleisnimen ohella termiä yleissana (lihavoinnit kirjoittajan):

Kielessä on jonkin verran alkujaan tavaramerkiksi rekisteröityjä nimiä, jotka ovat ajan mittaan muuttuneet kielenkäytössä yleissanoiksi. Tällaisia ovat mm. heteka, kännykkä ja mono.

Erisnimestä saattaa tulla pienikirjaiminen yleisnimi myös silloin, kun sillä viitataan nimenkantajan johonkin piirteeseen.” (Isolla vai pienellä: kalašnikov vai Kalašnikov? 1/2016.)

Ei ole kuitenkaan yksiselitteistä, mitkä termit tulisi korvata helpommin avautuvalla ilmauksella.

Otin tutkielmassani erityistarkasteluun sijamuotojen nimet, sillä sijamuodot jos mitkä ovat klassinen esimerkki ulkoa päntättävistä termeistä, joita kukaan ei tunnu muistavan alakoulun jälkeen. Aineistoni perusteella Kielikellossa on päädytty pitkälti samaan lopputulokseen. Valaiseva esimerkki on Kysyttyä-palstan tekstissä Mennäänkö Teijolle vai Teijoon, jossa adessiivi, allatiivi ja ablatiivi on korvattu kokonaan esimerkkisanoilla (Teijolla, Teijolle, Teijolta):

Asutusnimien eli kuntien, kylien, asuinalueiden yms. taivutuksessa on hyvä noudattaa paikkakunnalla käytössä olevaa taivutustapaa. Suomeen tänä vuonna perustettavista uusista kansallispuistoista toinen sijaitsee Varsinais-Suomessa, Salon Teijolla. Teijo-nimeä taivutetaan ulkopaikallissijoissa eli asutaan Teijolla, mennään Teijolle tai muutetaan Teijolta. Myös kansallispuisto perustetaan Teijolle. (Mennäänkö Teijolle vai Teijoon, 1/2014.)

Kieliopilliset sijat nominatiivi, genetiivi ja partitiivi sen sijaan esiintyvät yleensä virallisilla nimillään. On mahdollista, että Kielikellon kirjoittajat yksinkertaisesti pitävät näitä termejä yleistietona. Usein niiden merkitys selittyy esimerkkisanoilla, jos tekstissä havainnollistetaan esimerkiksi yhdyssanojen sijavalintaa (esim. Venäjä-mielinen vs. Venäjän-mielinen). Nominatiivista käytetään myös termiä perusmuoto, joskin harvemmin, kuin olisin odottanut.

Kandidaatin tutkielmani salainen tavoite oli saada Kielikello kiinni ylenmääräisestä kielioppitermien käytöstä. Aineistoni perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että lukijoiden tarpeet tiedostetaan Kielikellossa hyvin. Silloinkin kun termejä ei kädestä pitäen selitetä, niiden merkitys on yleensä pääteltävissä ympäröivistä esimerkkisanoista ja -lauseista.

Mikä tekee sanasta kielioppitermin?

Jotta kielioppitermien selittämistä voidaan analysoida, on tietenkin määriteltävä, mitkä sanat lasketaan kielioppitermeiksi. Ensimmäisenä mieleen tulevat koulussa opetetut vierasperäiset sanat, joiden merkitystä ei voi nähdä päältä päin: elatiivi, partisiippi, subjekti ja niin edelleen. Suomen kieleen perustuvia selviä kielioppitermejä taas ovat vaikkapa yhdyssana ja monikko, jotka ovat läpinäkyviä ja laajalti tunnettuja. Kotoperäisiä ja läpinäkyviä ovat myös sanaliitto ja ominaisuudennimi, mutta ovatko ne yhtä tunnettuja? Entä ovatko kielioppitermejä sellaiset sanat kuin murre ja puhe tai peräti sana ja nimi? Näitäkin sanoja tarvitaan kielioppien kuvauksissa, vaikka niillä on arkikielessä oma merkityksensä.

Suomen kieleen perustuvia selviä kielioppitermejä ovat vaikkapa yhdyssana ja monikko, jotka ovat läpinäkyviä ja laajalti tunnettuja.

Kielioppitermin määritelmä vaikuttaa suoraan tutkimuksen tuloksiin. Kun Anne Mäntynen tutki retoriikkaa yleistajuisissa kielipakinoissa (kielijutuissa), hän totesi, että kielioppitermejä ei juurikaan käytetty tai vähintäänkin termit yleensä selitettiin (2003: 125–125). Kielikellon jutuissa kielioppitermejä taas tuntuu olevan paljon, vaikka kyse on osittain samasta tekstilajista. Tulos selittyy luultavasti sillä, että Mäntynen rajaa analyysin ulkopuolelle ”tässä kontekstissa yleiskieliset sanat” kuten lainasanan sekä ”koulukieliopin sanat” kuten adjektiivin.

Juuri tässä sijaitsee mielestäni rajapinta, jossa kirjoittajan ja lukijan käsitykset jonkin termin yleistajuisuudesta saattavat mennä ristiin. Koulukielioppiin on eri aikakausina kuulunut eri asioita, ja Kielikellon lukijatkin edustavat useaa sukupolvea. Se, mikä kirjoittajalle näyttäytyy yleiskielenä, ei välttämättä ole tuttua jokaiselle lukijalle. Tästä syystä pyrin käsittelemään kielioppitermeinä kaikki sellaiset sanat, joilla voisi olla myös termimäinen merkitys. Uskon, että tällä tavalla haaviini tarttui myös sellaisia rajatapauksia, jotka ovat minulle itsestään selviä, mutta jollekulle toiselle välttämättä eivät.

Samalla on todettava, että kielioppitermien välttely on kaikkea muuta kuin helppoa. Jouduin itsekin tämän pulman äärelle kirjoittaessani tätä tekstiä: onko yleisöni suomen kielen ammattilaiset, joiden työtä kriittisesti arvioin, vai ”kaikki kielestä kiinnostuneet”, joille Kysyttyä- ja Perusasiaa-palstat on oletusarvoisesti kirjoitettu? Kielikellon kirjoittajan on miellytettävä kumpaakin yleisöä. Juttujen kohdeyleisöä kannattaa miettiä tulevaisuudessa entistä tarkemmin, kun Kielikello siirtyy kilpailemaan internetin lukuisten kieliaiheisten julkaisujen kanssa.

Lähteet:

Nikko, Juho 2017: Kielioppitermien selittäminen Kielikellon Kysyttyä- ja Perusasiaa-palstoilla. Kandidaatin tutkielma. Helsingin yliopisto.

Mäntynen, Anne 2003: Miten kielestä kerrotaan: kielijuttujen retoriikkaa. Helsinki: SKS.