Sana oikeakielisyys juontaa 1800-luvun lopulta. Se on käännöslaina ruotsin sanasta språkriktighet (saks. Sprachrichtigkeit). Ruotsalaisen kielentutkijan Adolf Noreenin teoksesta sen siirsi suomen kieleen E. N. Setälä käyttämällä sitä 1893 pitämässään virkaanastujaisesitelmässä ”Oikeakielisyydestä suomen kielen käytäntöön katsoen”
Esitelmässä Setälä tarkastelee myös Noreenin ajatuksia sanan sisällöstä. Noreenin mukaan oikeakielisyyden perusteista on vanhastaan esiintynyt kaksi kantaa, ”kirjallishistoriallinen” (= kielenkäytön ohjeena on jokin mielivaltaisesti valittu menneen ajan kielenkäytäntö, esim. latina) ja ”luonnonhistoriallinen” (= kielenkäytön ohjeena on puhuttu kieli eli elävä organismi, jonka pitää saada rauhassa kasvaa). Nämä näkemykset eivät Noreenia tyydyttäneet; hän esittää kolmannen perusteen, josta hän käyttää nimeä ”järkiperäinen kanta”. Se perustuu kielen tarkoituksenmukaisuuteen.
Setälä julistautuu Noreenin tarkoituksenmukaisuusnäkemyksen kannattajaksi. Sen mukaan ”paras kielimuoto on se jonka kuulija tarkimmin ja nopeimmin käsittää ja jonka puhuja helpoimmin synnyttää”, toisin sanoen se on kielimuoto, jossa ”tarpeelliseen selvyyteen yhtyy suurin mahdollinen yksinkertaisuus”. Tästä näkökulmasta Setälä siis tarkastelee kielenkäytön ohjeita merkittävässä esitelmässään, johon on vedottu usein myöhemminkin kielenkäytön ohjeiden perusteita etsittäessä.
Sana oikeakielisyys yleistyi nopeasti. Tärkeänä syynä oli se, että Virittäjä-lehti otti sen heti käyttöön. Lehti sisälsikin ensimmäisinä vuosikymmeninä runsaasti ”oikeakielisyysarvosteluja”. Oikeakielisyys-sanan vakiintumiseen vaikutti tietenkin myös Setälän auktoriteettiasema sinänsä.
Oikeakielisyyden tilalle kielenhuolto
Setälän tunnetuksi tekemää sanaa oikeakielisyys käytettiin kielenkäytön ohjauksen yhteydessä puoli vuosisataa. Sana kielenhuolto esiintyy ensimmäisiä kertoja Virittäjässä 1947 julkaistussa E. A Saarimaan kirjoituksessa ”Kielenhuoltoa ja kielentutkimusta”, joka on arvostelu K. G. Ljunggrenin teoksesta ”Språkvård och språkforskning”. Saarimaa käyttää siinä kielenhuoltoa sen kummemmin selittelemättä, ikään kuin se olisi jo yleisesti tunnettu sana. Hän ei kuitenkaan käytä sitä vielä pitkään aikaan muissa kirjoituksissaan, ei myöskään samana vuonna ilmestyneessä Kielenoppaassaan. Kielenhuolto esiintyy vasta oppaan kolmannen, 1955 ilmestyneen painoksen esipuheessa: ”Muiden töiden vuoksi en päässyt kyllin ajoissa tekemään niitä lisäyksiä ja tarkistuksia, jotka viime aikoina vilkastunut kielenhuoltomme on vuosi vuodelta saattanut yhä tarpeellisemmiksi.”
Jo vuonna 1933 äidinkielenopettaja Saarimaa oli kääntänyt språkvård-sanan oikeakielisyydeksi tarkastellessaan Virittäjässä Ruotsin oppikoulujen uusia äidinkielen opetusohjeita. Kielenhuolto-sana näyttää kuitenkin yleistyneen hitaasti siitä huolimatta, että se esiintyy niinkin tärkeässä yhteydessä kuin Suomen Akatemian kielitoimiston perustamisesta annetussa laissa (1947): ”toimisto suomen kielen huoltoa varten”. Kielenhuolto-sanaa ei käytetty lakiin perustuvan johtosäännön (1949) määräyksissä kielitoimiston tehtävistä ja järjestämisestä: ”Kielitoimiston tehtävänä on valvoa ja ohjata suomen kielen käyttöä ja kehitystä”, kuten ”palvella yleisöä suomen kielen käyttö- ja oikeinkirjoituskysymyksissä ja lisäksi harjoittaa oikeakielisyyttä koskevaa valistustoimintaa”. Kielitoimiston neuvoa-antavaksi elimeksi perustettu Suomen Akatemian kielilautakunta ei myöskään, pöytäkirjojen perusteella, käyttänyt kielenhuolto-sanaa alkuvuosina lainkaan (saati että sen kokouksessa olisi koskaan keskusteltu sanan käyttöönotosta).
Myöskään Matti Sadeniemi, josta tuli pian kielitoimiston päällikkö, ei käytä vielä 1950-luvun alkuvuosina kielenhuolto-sanaa muuten kuin kirjoittaessaan Pohjoismaiden kielioloista, jolloin hän Saarimaan tavoin joutuu kääntämään språkvård-sanan. Kertoessaan ensimmäisestä Pohjoismaiden kielilautakuntien neuvottelukokouksesta, joka pidettiin Oslossa 1954, Sadeniemi otsikoi kirjoituksensa ”Kielenhuollosta Skandinavian maissa” (Virittäjä 1954). Se on ”selonteko Pohjolan maiden kielenhuoltotyön pyrkimyksistä ja organisaatiosta”. Hän käyttää siinä luontevasti myös kielenhuoltaja-sanaa muun muassa mainitessaan erään 1937 pidetyn kokouksen, jonka osanottajina oli Tanskan, Ruotsin ja Norjan ”johtavia kielenhuoltajia”. Kielilautakunnista hän käyttää ilmausta kielenvaalintaelin mutta kerran myös sanaa kielenhuoltoelin: ”Varsinainen kielenhuoltoelin on ’Nämnden för svensk språkvård’, muodostettu 1944 ’seuraamaan puhutun ja kirjoitetun ruotsin kielen kehitystä ja harjoittamaan kielen huoltoa’.”1
Kielenvaalinta vai kielenhuolto?
Kielenhuolto-sanaa käytetään 1950-luvulla vielä varovasti. Kun Sadeniemi kirjoittaa 1957 jälleen Virittäjään selostuksen Pohjoismaiden kielilautakuntien neuvottelukokouksesta, hän käyttää kyllä ilmauksia pohjoismaiden kielenhuollon tavoitteet ja suomenruotsalaisen kielenhuollon pyrkimys mutta suomen kielen vastaavista toimista edelleen yleensä sanaa kielenvaalinta. Martti Rapolakin käsittelee kokouksen avauspuheessaan ”kielenvaalintatyömme asemaa ja tehtäviä” ja kysyy: ”Mitä varten sitten suomi, joka ei ole muiden Skandinavian kielten sukulainen, on eräiltä osin mukana Pohjoismaiden kielenvaalijain yhteistyössä?” Vastauksessaan hän käyttää ilmauksia eri kielten huoltajat ja suomen kielen kaitsijat.
Muutkin kielimiehet käyttävät vielä 1950-luvulla suomen kielen ohjaustoimista mieluummin kielenvaalinta- kuin kielenhuolto-sanaa. Kielenvaalintaa tapaa 1900-luvun alkupuolelta lähtien kirjoituksissa, joissa käsitellään oikeakielisyyteen tähtääviä käytännön toimia. Muun muassa Lauri Hakulinen käyttää sanaa kielenvaalimistyö arvostellessaan Knut Cannnelinin Kielioppaan kolmatta painosta (Virittäjä 1924). Kun Matti Sadeniemi kirjoitti Saksan oikeakielisyystyöstä (Virittäjä 1937), hän käänsi sen toimipaikan ”Deutsches Sprachpflegeamt” sanalla kielenvaalintatoimisto.
Kielenohjailusivut sanakirjoissa
Kielenhuolto-sanan hitaasta yleistymisestä kertoo sekin, että Nykysuomen sanakirjassa (1951–1961) ei ole kielenhuolto-sanaa; se on lisätty vasta viimeisen osan lopussa olevaan täydennysluetteloon, joka laadittiin 1950-luvun lopulla. Koska sanakirjan toimitus sijaitsi kielitoimiston kyljessä ja kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi oli myös sanakirjan päätoimittaja, voidaan päätellä, ettei kielenhuolto-sanaa käytetty vielä 1950-luvulla kyseisen toiminnan pääpaikassakaan. – Kielenvaalinta sen sijaan on sanakirjassa mukana.
1900-luvun alussa ilmestyneessä teoksessa Tietosanakirja (Otava 1909–1919) on E. N. Setälän laatima laaja ja perusteellinen artikkeli oikeakielisyys. Hakusanana esiintyy myös silloisen kielenohjailun luonnetta kuvaava kielenpuhdistus, josta viitataan hakusanoihin oikeakielisyys ja purismi. Seuraavassa sanakirjassa, Otavan Isossa Tietosanakirjassa (1930-luvulta), oikeakielisyys-artikkeli on huomattavasti lyhentynyt ja näkökulma jonkin verran muuttunut, mutta hakusanat kielenpuhdistus ja purismi ovat mukana. Ne ovat edelleen mukana 1960-luvulla ilmestyneessä Otavan tietosanakirjan laitoksessa. Sen sijaan uutena asiana käy nyt ilmi, miten kielenhuolto-sana oli juuri silloin vakiintumassa käyttöön. Se ei ole vielä varsinaisena hakusanana, mutta se esiintyy oikeakielisyys-sanan selityksessä: ”yleiskielen asua koskevien normien mukaisuus, usein myös sama kuin nykyaikaisempi nimitys kielenhuolto, pyrkimys hyvän kielen käyttöön. Kielenhuollon tarkoituksena ei ole vaalia vain kielen säännönmukaisuutta, vaan sen aitoa ilmeikkyyttä.” Sana-artikkelin kirjoittaja on E.A.S. eli Saarimaa.
WSOY:n Uudessa Tietosanakirjassa (1960-luvulla) on Otavan tietosanakirjan tavoin hakusana kielenpuhdistus, josta samoin viitataan hakusanaan oikeakielisyys. Tätä sanaa selitetään monipuolisesti, mutta kielenhuolto-sanaa siinä ei vielä mainita vaan puhutaan ”kielen tietoisesta ohjailusta”. Ei edes täydennysosassa (1972) ole vielä kielenhuolto-hakusanaa; se esiintyy vasta perusteellisesti uudistetussa tietosanakirjassa Facta: ”kielenhuolto kielen vaalinta ja ohjailu” (1973). Sanasta viitataan oikeakielisyys-artikkeliin, jossa on pitempi määritelmä ja sen sisällä alihakusanoina myös puhdaskielisyys (vrt. kielenpuhdistus) eli purismi ja kielivirhe. Seuraavien vuosikymmenien tietosanakirjoissa painopiste siirtyy oikeakielisyys-sanasta kielenhuolto-sanaan.
Kielenhuolto on enemmän kuin oikeakielisyys
Sana kielenhuolto tuli siis vähitellen käyttöön 1950-luvulla; sanakirjoihin se tosin pääsi vasta paljon myöhemmin. Yli viisikymmentä vuotta palvellut termi oikeakielisyys ei enää oikein kuvannut toiminnan luonnetta. Jo 1940-luvun lopulla siitä käytiin periaatteellista keskustelua, joka virisi kahden kielioppaan kiistasta: E. A. Saarimaa oli julkaissut teoksen Kielenopas (1947) ja hänen pitkäaikainen kiistakumppaninsa ja oikeakielisyysasioiden tunnettu toisinajattelija Lauri Kettunen poleemisen ”vastaoppaan” Hyvää vapaata suomea (1948), jonka päätarkoitus oli arvostella Saarimaan oikeinkirjoitusohjeita.
Kielioppaiden tekijöiden julkinen kiista hämmensi kielenkäyttäjiä, ja monissa mielipidekirjoituksissa arvosteltiin kirpeästi silloista oikeakielisyystyötä yksipuolisuudesta. Jopa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (16.8.1949) pohdittiin asiaa: ”Ylen pitkälle viedyillä oikeakielisyysvaatimuksilla riistetään ihmisiltä se ainoa kriterio, mikä heillä on kielen suhteen, nimittäin luottamus omaan kielikorvaan. – – Jos suomen kirjakieli on niin vaikeata, ettei sitä osaa virheettömästi kuin joku harva oikeakielisyydelle elämänsä omistanut henkilö, silloin se ei ole enää mikään kulttuuria kannattava luomus.”
Kielitoimistosta arvosteluun vastasi Paula Vuorela. Hän selvitteli oikeakielisyystoiminnan pyrkimyksiä ja periaatteita, esitteli eräitä juuri tehtyjä kielenkäyttöä helpottavia norminväljennyksiä ja jatkoi: ”Yllä esitetyt seikat olen poiminut esille osoittaakseni paikkansapitämättömäksi väitteen, että nykyinen oikeakielisyyssuunta pitäisi tiukasti kiinni vanhoista säännöistä tunnustamatta kielen elämässä tapahtuvaa kehitystä.” (Suomen Kuvalehti 36/1949.) Tämä kielenohjailua monipuolisesti tarkasteleva puheenvuoro vaikutti sen, että Saarimaan ja Kettusen pahin kiivailu ”oikeasta” oikeakielisyydestä (= oikeassa olemisesta?) laantui. Keskustelu pakotti kuitenkin pohtimaan, mihin suuntaan ohjailua pitäisi kehittää, jotta se palvelisi kielenkäyttöä mahdollisimman hyvin. Kielitoimiston johtajaksi juuri tullut Matti Sadeniemi lähti luotsaamaan toimintaa maltillisempaan ja monipuolisempaan suuntaan. Vähitellen vakiintui sanaa kielenhuolto, joka kuvaa työn laaja-alaista luonnetta paremmin kuin oikeakielisyys.
1Tätä tehtävää lautakunta suorittaa kirjoituksen mukaan ”selvityksillä ja julkaisuilla, sekä kansantajuisilla että tieteellisillä, esitelmillä ja sanomalehtikirjoituksilla sekä muulla valistus- ja neuvontatyöllä” – sama toimenkuva siis kuin myöhemmin kielitoimistolla.