On helppo tehdä yleistyksiä nuorten kielestä tyyliin ”eiväthän ne erota metsuria metsästäjästä ja kirosanojakin käyttävät välimerkkinä puheessa”. Niinpä tutkittu tieto kouluikäisten kielestä on tervetullutta: Sara Routarinteen ja Tuula Uusi-Hallilan toimittamassa, SKS:n Tietolipas-sarjassa ilmestyneessä teoksessa ”Nuoret kielikuvassa” on kahdenkymmenenviiden kirjoittajan näkökulma nuorten kieleen. Kirjoittajat ovat lähinnä kielen ja kirjallisuuden opettajia ja tutkijoita.
Kirjassa on kolme osaa. Ensimmäinen valottaa nuorten käyttämän kielen variaatiota eli vaihtelua ja kieleen liittyvää vuorovaikutusta. Pääosassa tässä professori Harri Mantilan kirjoittamassa jaksossa on puhekieli, muun muassa murteiden vaikutus nuoren ihmisen identiteettiin ja se, miten murteita käytetään uusissa yhteyksissä. Ei ole yhtä nuorten (enempää kuin muidenkaan) kieltä, vaan se vaihtelee tilanteesta toiseen. Nuori oppii eri kielenkäyttörekistereitä sen mukaan, miten laaja hänen kielellinen maailmansa on, miten monenlaisissa ympäristöissä hän toimii ja mistä kaikesta saa vaikutteita. Myös televisio-ohjelmat voivat toimia malleina. Äidinkielen opetus on tärkeä kielellisten rekistereiden laajentaja: tekstitaidon harjoitusten avulla on mahdollista ohjata oppilaita kiinnittämään huomiota kielimuotojen eroihin, kuten Hanna Lappalainen osoittaa.
Erityisen ajankohtainen aihe on monikielisten yhteisöjen ja varsinkin maahanmuuttajien kielen vaihtelu. Sitä tutkinut Heini Lehtonen toteaa, että kieltä tai kielimuotoa joutuu vaihtamaan monenlaisissa tilanteissa, mutta myös yhteinen käyttökieli voi muuttua ns. multietnolektiksi, kielimuodoksi, jollainen aiemmin on ollut esim. vanha Helsingin slangi.
Sara Routarinne vastaa osuudessaan kysymykseen, miksi puheen intonaatio tietyissä asemissa nousee. Tämä äänen korkeuden nousu, ”kiekaus”, lauseen lopussa on yhdistetty varsinkin nuorten tyttöjen puheeseen ja sitä on pidetty muoti-ilmiönä ja maneerina. Keskusteluntutkimuksen keinoin on todettu, että ilmiöllä on myös merkitys. Loppunousulla puhuja mm. varmistaa, että kuulija pysyy mukana ja saa tilaa osoittaa sen esimerkiksi dialogipartikkelia (joo, niin) käyttämällä.
Jaksossa Kielenkäyttö ja uusi teknologia tutustutaan kokonaan uusiin tekstilajeihin, kuten verkkoon kirjoitettavaan fanifiktioon, joka tarkoittaa uusien tekstien luomista esikuvana ja ihailun kohteena olevan teoksen mallin mukaan. Eniten fanifiktiota on synnyttänyt Harry Potter, mutta myös televisiosarjat ja vaikkapa japanilainen sarjakuva.
Verkkoteksteistä valtaosa on erilaisten keskustelufoorumien puhekieltä mukailevaa kirjoitusta, verkkosuomea. ”Itse asiassa äidinkielen opettajien ikiaikainen unelma on toteutunut – nykynuoret lukevat ja kirjoittavat enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siinä missä 1980-luvun peruskoulunsa käynyt Tomi luki Aku Ankkaa ja selaili satunnaisesti Tekniikan Maailmaa, hänen parikymmentä vuotta myöhemmin syntynyt serkkunsa Sampe lähettää päivittäin tekstiviestejä, juttelee kavereiden kanssa IRC:ssä, seuraa paria keskustelufoorumia ja hakee tietoa Wikipediasta”, kirjoittaa Ilmari Vauras artikkelissaan ”Tunneikonit verkkokeskustelussa ?-)”. Tunneikonit tunnetaan myös hymiöinä. Esimerkiksi vitsit ja leikkisyys tai toisaalta pahoittelu ilmaistaan väli- ym. merkeistä koostetuilla kuvioilla. Lyhyissä kirjoitetuissa viesteissä ne korvaavat keskusteluun kuuluvat ilmeet ja eleet.
Kolmannen jakson teksteissä tarjotaan näkökulmia koulukirjoittamiseen, alakoulusta ylioppilasteksteihin ja sadutuksesta aina tekstitaitojen omaksumiseen ja opetukseen. Aino Vuorijärvi kirjoittaa ammatillisen äidinkielenopetuksen genreperusteisista teksteistä, joilla on selvä yhteys työelämään. Erkki Lyytikäinen ja Lasse Koskela valottavat uusimuotoisen äidinkielen ylioppilaskokeen vaatimuksia (ja vähän jo tuloksiakin). Mikko Aron artikkeli kouluikäisten lukemis- ja kirjoittamisvaikeuksista auttaa ymmärtämään, mistä luki-ongelmissa on kyse, miten niihin voidaan tarttua ja niistä selviytyä.
Kirjan toimittajat toivovat, että teos palvelee niin äidinkielen- kuin muitakin opettajia ja toimii myös lukion ja ammatillisen koulutuksen äidinkielen oheismateriaalina. Kirja sopii kyllä muillekin kuin opettajille. Se kirkastaa epämääräisiä mielikuvia nuorten käyttämästä kielestä ja kertoo samalla paljon nuorten maailmasta ja tästä ajasta. Nykyinen verkkoon ja uuteen teknologiaan liittyvä viestintä ei rajoitu vain mesettämiseen ja tekstareihin: kuten SKS:n tutkija Ulla Lipponen muistuttaa. Sen piirissä (esim. kännykän sisuksissa) jatkuu myös se kansanperinne, joka ennen eli vaikkapa pihaleikeissä tai tyttöjen muistoalbumeissa.
Sara Routarinne ja Tuula Uusi-Hallila: Nuoret kielikuvassa. Kouluikäisten kieli 2000-luvulla. SKS 2008.