Monet kielenhuoltajat ovat yrittäneet löytää yhdyssanan1 alkuosan sijamuotoa koskevaan pulmaan yleispätevää ohjetta, mutta ovat joutuneet toteamaan saman, minkä Terho Itkonen vuonna 1977: ”Tämä on niitä kysymyksiä, joihin tuskin koskaan löytyy lopullisen yksinkertaista ratkaisua.”
Ratkaisuyrityksistä on aiheutunut vuosikymmenien varrella myös riitoja. Merkittävin niistä lienee 1940-luvun lopulla käyty kiista, jonka osapuolina olivat E. A. Saarimaa ja Lauri Kettunen. Nominatiivi- ja genetiivialkuisten yhdyssubstantiivien ongelma nousi keskeiseksi aiheeksi ns. kielioppaiden sodassa, jossa vastakkain olivat Saarimaan Kielenopas (1947) ja Kettusen Hyvää vapaata suomea (1949). Kettunen arvosteli kärkevästi Saarimaan genetiiviä suosittavia ohjeita: tämä esitti lähes yksinomaisesti genetiiviä etenkin silloin, kun yhdyssanan jälkiosa on verbistä johdettu substantiivi ja alkuosa on sen ilmaiseman tekemisen kohteena (asunnontuotanto), joskus myös tekijänä (yhtiönkokous).
Tunkelon viitoittama tie
Kiista ei kuitenkaan ollut uusi. Kun Saarimaan ensimmäinen opas, Huonoa ja hyvää suomea, ilmestyi 1930, Kettunen ruoti sitä juurta jaksain Kotikielen Seuran Virittäjä-lehden arvostelussaan. Hän toteaa tosin, että Saarimaan suositukset perustuivat osin aiempiin ohjeisiin, joista useimpien takana oli 1900-luvun alkupuolen merkittävä kielenkäytön vaikuttaja E. A. Tunkelo. Tämä olikin pohtinut yhdyssanojen alkuosan nominatiivi–genetiivi-vaihtelua monesti Virittäjän palstoilla 1900-luvun alusta lähtien.
Vuonna 1920 Tunkelo oli ottanut Virittäjässä esiin sanaparin tekijäoikeus–tekijänoikeus. Tietosanakirjassa (1917) oli hakusanana tekijäoikeus, mutta koska sana oli tulossa lakiinkin, oli Tunkelon mukaan tarpeen tarkastella, kumpi muoto oli suositeltavampi. Koska tekijä(n)oikeus tarkoittaa tekijän ja hänen teoksensa välistä oikeussuhdetta eli subjektiivista oikeutta, Tunkelo tulee siihen tulokseen, että sana tulisi mieluummin ilmaista genetiivimuodolla, joka yleensäkin ilmoittaa omistajaa: tekijänoikeus.
Tunkelo tarkastelee myös sanaparia konerakennus–koneenrakennus. Hän suosittelee muotoa koneenrakennus. Perusteluna on, että silloin kun yhdyssanan jälki- eli perusosana on verbistä johdettu teon- tai tekijännimi, genetiivi ilmaisee sen alku- eli määriteosassa (Tunkelo käytti termiä ”apujäsen”) teon kohdetta tai tulosta (koneenrakennus, halonhakkaaja), nominatiivi työvälinettä (konekirjoitus, koneompelija). Tämä myöhemminkin usein esitetty ohje lienee ollut kohtalaisen vakiintunut jo silloin. Tunkelo arvelee, että ohjeen vastainen nominatiivin käyttö johtuu usein ruotsin mallista.
Tunkeloa seuraten Saarimaakin esittää oppaissaan, että nominatiivimuodon yleinen käyttö genetiivin sijaan (”tekijäpalkkio”) johtuu paljolti vieraista esikuvista. Erityisen tarmokkaasti Saarimaa ottaa ajaakseen Tunkelon genetiivisuosituksen yhdyssanoissa, joissa määriteosa on verbikantaisen perusosan ilmaiseman tekemisen kohteena (nimenhuuto, sairaanhoitaja). Tunkelolta on peräisin myös näkemys, että yksikkömuotoisella genetiivillä voidaan tarkoittaa monikkoakin (asunnontarkastus).
Muodolla merkityseroa – mutta ei aina
Saarimaa esitti Virittäjässä 1942 vahvasti vastustavan kantansa nominatiivin yleistymiseen yhdyssanojen määriteosassa. Asia jäi ilmeisesti askarruttamaan Matti Sadeniemeä, sillä hän kirjoitti jo seuraavaan Virittäjään artikkelin, jossa hän vie tarkastelun yleisemmälle tasolle kuin Saarimaa. Sadeniemenkin tarkastelun pääkohteena on se yhdyssanojen joukko, joiden määriteosaan Saarimaa suosittaa genetiiviä. Sadeniemi pohtii, miksi moniin sanoihin on kuitenkin jo vakiintunut nominatiivi: autokorjaamo, villakutomo. Hän selittää sen johtuvan siitä, että monia vakinaisen merkityksen saaneita verbistä johdettuja substantiiveja ei enää hahmoteta verbilähtöisiksi. Hän vertaa toisiinsa sanoja kalankeitto (keitto verbaalinen = kalaa keitetään) ja kalakeitto (substantiivinen, keitto = soppa). Samaan tapaan ompelija on käsitteen, erään ammatinharjoittajan, nimitys (vrt. suutari, seppä), ei vain joku, joka ompelee (”napinompelija”); siksi nominatiivialku ammattinimikkeissä (pukuompelija) on Sadeniemen mukaan aivan käypä.
Sadeniemi pohtii artikkelissaan muutenkin, miksi yhdyssanojen alkuosan sijamuoto ei aina noudata niitä ohjeita, joita mm. Tunkelo ja hänen jäljissään Saarimaa ovat antaneet. Kirjoituksesta havaitsee varovaista kritiikkiä heidän liian yksioikoisia ohjeitaan vastaan. Sadeniemi ei esimerkiksi pidä ruotsia kovin merkittävänä mallin antajana vaan huomauttaa, että suomessa on usein nominatiivi vastoin ruotsin genetiiviä: taiteilijaluonne (konstnärsnatur), asemapäällikkö (stationsinspektor), eduskuntatalo (parlamentshus), asuntotuotanto (bostadsproduktion). Yleisesti Sadeniemi toteaa, että syystä tai toisesta kieleen vain on vakiintunut tietty sijamuoto (usein nominatiivi) vastoin ohjeiden mukaista muotoa. Yhtenä syynä on analogia eli sanan muodostaminen muiden sanojen mallin mukaan.
Kielioppaiden sota
Vuonna 1947 Saarimaa julkaisi uudistetun oppaan ja antoi sille nimen Kielenopas (alkuosa tietenkin genetiivissä, vrt. Knut Cannelinin Kieliopas, 1916, ja Terho Itkosen Kieliopas, 1982). Siinä hän oli laajentanut katsaustaan nominatiivi- ja genetiivialkuisista yhdyssanoista. Pitkä genetiivialkuisten yhdyssanojen luettelo sai Kettusen taas kimpaantumaan. Kettuselle kertyi lopulta niin paljon huomautettavaa Kielenoppaan muistakin ohjeista, että hän julkaisi huomautuksista oman ohjekirjan Hyvää vapaata suomea (1949). Yhdyssanojen alkuosan sijamuotoa hän käsittelee siinä kymmenen sivun verran; otsikkona on kärkevästi ”Genetiivivillitys yhdyssanoissa” (s. 103–113). Yksisilmäisellä genetiivien suosimisellaan Saarimaa on Kettusen mukaan saanut kielen hämmennystilaan, kun vakiintuneillekaan nominatiivialkuisille yhdyssanoille ei anneta mitään arvoa. Siitä Kettunen esittää runsaasti esimerkkejä (mm. eronhakemus, pituudenmitta, lämmönmittari).
Kahden kielioppaan ”sota” hämmensi kielentutkijapiirien lisäksi myös tavallisia kielenkäyttäjiä. Lehtien yleisönosastoissa kommentoitiin oppaiden vastakkaisia ohjeita ja kyseltiin, kenellä oikein on valta määrätä kielenkäyttöasioissa. Yleisesti nostettiin esiin juuri yhdyssanan alun sijamuoto. Saarimaan oppaan genetiivisuosituksia ihmeteltiin etenkin sanoissa, joissa oli totuttu nominatiiviin. Kettusen esittämään kritiikkiin yhdyttiin monissa kirjoituksissa. Näkemyksiä kuvaa hyvin katkelma Aamulehdessä julkaistusta Kettusen oppaan arvostelusta ”Suomen kieli uudessa seulassa”:
Harvapa meistä omin päin käyttäisi sellaisia sanoja kuin suvuntutkimus, sääntiedoitus, henkilönkuvaus, teenkeitin, joutsenenlaulu, hermonlepo ja yhtiönkokous. Kettuselle on tässä tarjoutunut oivallinen tilaisuus täyden rumputulen avaamiseen vastustajan linjoille, ja tavallisen kansalaisen täytyykin sanoa, että hän on palauttanut monta asiaa normaalille paikalleen ja siten myös vapauttanut useat ihmiset miltei kauhunomaisesta yhdyssanojen pelosta, kun ei enää tavallisimpienkaan sanojen kohdalla ole voinut luottaa omaan korvaansa. (Eero Soini. Aamulehti 2.10.1949.)
Kritiikistä huolimatta Saarimaan ohjeet – vastustajat käyttivät usein ironisesti ilmausta ”saarenmaalaisuus” – leimasivat kielenkäyttöä 1950–60-luvulla. Se näkyy selvästi mm. Nykysuomen sanakirjassa, joka puolestaan levitti monet genetiivialkuiset sanat yleiseen käyttöön (asiantuntijanlausunto, kandidaatintutkinto).
Ongelman myöhempiä ratkaisuyrityksiä
Kettunen vetosi nominatiivialkua puolustaessaan usein siihen, että kansankielessä esiintyy nominatiivia enemmän kuin yleiskielessä (jokivarsi, jalkaterä, vesiraja), vastoin kielenhuollon järkeilyä. Hän esitti myös seuraavia periaatteita, joita myöhemmin onkin otettu huomioon:
- Vakiintuneesti nominatiivialkuisiin ei pidä kajota, sillä se jos mikä hämmentää kielenkäyttäjiä (kahvitarjoilu, lämpömittari, yhtiökokous).
- Useutta tarkoittavan alkuosan on syytä olla nominatiivissa, koska muuten saattaa syntyä väärinkäsityksiä (asekätkijä, vrt. ”aseenkätkijä”). (Tähän käsitykseen eivät myöhemmät ohjeistajat ole yleensä yhtyneet.)
- Konsonanttivartaloiset sanat yhdyssanan alkuosana uhmaavat usein odotuksenmukaisen genetiivin sääntöä (sotilasarvo, ylioppilaslakki, lammasnahka, hevoskuorma).
Saarimaan ohjeet pysyivät pitkään vallalla senkin tähden, että Kielenopas oli pariinkymmeneen vuoteen lähes ainoa kielenkäytön ohjekirja. Vasta 1968 ilmestyi Osmo IkolanopasSuomen kielen käsikirja. Ikolakin toteaa, että kieleen on aikoinaan tullut lukuisia vieraiden mallien mukaisia nominatiivialkuisia yhdyssanoja (”nimihuuto”, ”konepiirustus”), jotka ovat uhanneet hävittää nominatiivi- ja genetiivialkuisten yhdyssanojen merkityseron tarjoaman ilmaisumahdollisuuden. Ikolan mukaan aiemmissa ohjeissa on tämän vuoksi ehdotettu lukuisten jo vakiintuneesti nominatiivialkuisten sanojen muuttamista genetiivialkuisiksi (”hermonlepo”, ”sääntiedotus”), ja genetiivi-into on ollut liiallistakin (”kallionsuoja”, ”ristinretki”).
Yhdyssanojen nominatiivi- ja genetiivialkuisuuden tarkastelussaan Ikola tukeutuu Sadeniemen ja Kettusen ajatuksiin. Hän viittaa kansankielessä esiintyvään nominatiivialkuisuuteen ja huomauttaa, ettei vakiintuneita nominatiivialkuja pidä mennä muuttamaan genetiiveiksi. Ikola ei kuitenkaan yhdy siihen Kettusen ohjeeseen, että useutta tarkoittavan alkuosan tulisi olla nominatiivissa; ainakin vakiintuneissa tapauksissa voidaan hyvin käyttää yksikön genetiiviä merkityksen monikollisuudesta huolimatta (halonhakkaaja, lipunmyynti, asunnontarkastaja).
Myös Terho Itkosta askarrutti yhdyssanojen määriteosan sijamuoto (Kielenhuoltomme tehtävistä, Vir. 1972). Itkonen myöntää, että vaikka objektia ilmaiseva genetiivi (palkanmaksu) on määriteosassa yleinen, se ei ole koskaan ollut ehdoton. Vanhastaan on nominatiivi tai sitä korvaava konsonanttivartalo voinut tulla kysymykseen etenkin silloin, kun genetiivimuotoisuus olisi selvästi pidentänyt määriteosaa (aluevaltaus, aikuiskasvatus, oppilasarvostelu, säveltapailu). Hän oli myös pannut merkille, että eräiden uudehkojen yhdyssanojen alun nominatiivissa näyttää yhtyvän kaksi pyrkimystä, lyhyys ja monikollisuuden välttäminen (kudossiirto, aivopesu, tuotekehittely, tutkijakoulutus). – Tämä näkökulma ei ole ollut aiemmin esillä.
Vuonna 1977 Terho Itkonen ottaa Virittäjässä kantaa muutamaan yksittäistapaukseen, mm. muutos-loppuisiin yhdyssanoihin. Niiden vakiintunutta genetiivisarjaa (säännön-, muodon-, suunnan-, tilan-, elämän-, mielen- jne. muutos) ”ovat nyt ruvenneet hätistämään nominatiivialkuiset tunkeilijat”, kuten hintamuutos, rakennemuutos, asennemuutos, kaavamuutos. Pohtiessaan syytä ilmiöön Itkonen epäilee vahvasti ruotsin mallia (prisförändring, strukturförändring) – aivan kuten jo E. A. Tunkelo 1900-luvun alussa.
Sanakirjojen kanta ja nykyiset ohjeet
Itkonen toimi kielilautakunnan puheenjohtajana 1970–80. Hänen toiveestaan huolimatta yhdyssanojen nominatiivi- ja genetiivialkuisuutta ei käsitelty kielilautakunnassa tuona aikana eikä myöhemminkään. Perusteellisimmin tätä kieliasiaa on selvittänyt 1980-luvulla Jouko Vesikansa, jolla oli takanaan pitkä ura sanakirjatyössä (Nykysuomen sanakirja, Suomen kielen perussanakirja). Hänen kiinnostuksensa pohjautui omakohtaiseen kokemukseen ”saarenmaalaisuuden” vallasta, joka vaikeutti sanakirjatyötä 1940–50-luvulla. Hän muistelee lennokkaasti:
Nykysuomen sanakirja joutui ottamaan kantaa yhdyssanojen nominatiivi- ja genetiivialkuisuuteen. Saivat siinä vihreät maisterit toisenkin kerran raapaista korvallistaan. Olo oli kuin nuoren Joukahaisen: käsi käski, toinen kielti. Saarimaan ohjeita noudatettiin niin pitkälle kuin luonto salli. – – sanakirjan alkuosat suosittavat yhdyssubstantiiveihin genetiivialkuisuutta sellaisissakin tapauksissa, joissa myöhemmät osat hyväksyvät määriteosaksi jo käyttöön vakiintuneen nominatiivin. (Vesikansa 1989, s. 228.)
Vesikansa toteaa, ettei yhdyssubstantiivien nominatiivi- ja genetiivialkuisuutta ole koskaan käsitelty kyllin monipuolisesti kaikkine asiaan kuuluvine tapauksineen. Vaikka mitään lopullista ratkaisua ei ongelman monijakoisuuden takia voi edes saada aikaan, hänen mielestään on sentään mahdollista esittää kirjasuomessa jo vakiintuneet tai vakiintumassa olevat tapaukset. Artikkelissaan ”Yhdyssanat” hän tarkastelee asiaa laajahkon aineiston avulla, jota hän oli kerännyt sanakirjoista, kielitoimistossa kootusta uudehkosta sanakokoelmasta ja omista havainnoistaan. Hän oli pannut merkille nominatiivialkuisuuden lisääntyneen ja tarkasteleekin etupäässä nominatiivialkuisiksi vakiintuneita ja mielestään hyväksyttäviä yhdyssanatyyppejä. Huomattavan paljon mukana on sanoja, joita Saarimaa aikoinaan esitti genetiivialkuisiksi: mm. puhujalava, asiantuntijalausunto, aaltopituus, yhtiökokous, hammashoito, asuntotuotanto, aseriisunta, kahvitarjoilu, ratavartija.
Uutena tarkastelukulmana Vesikansalla ovat samanveroiset yhdyssanaparit (juustopala ~ juustonpala, polvensuojus ~ polvisuojus, tiedonlähde ~ tietolähde). Sanakirjantoimittaja oli joutunut työssään tietenkin pohtimaan tätä kahtalaisuutta. Hän ottaa esiin myös sellaisia, lähinnä verbijohteisia, yhdyssanapareja, joissa nominatiivi- ja genetiivialkuisella rinnakkaismuodolla on eri merkitys. Mitään olennaista uutta hän ei tuo esiin; merkitysero on käynyt selväksi jo aiempien ohjeiden perusteella: genetiivialku on konkreettisempi ja yksilöivämpi kuin nominatiivialku (hotellinpalo ~ hotellipalo, alueenvaltaus ~ aluevaltaus, autonkuljetus ~ autokuljetus, ammatintarkastaja ~ ammattitarkastaja).
Saarimaan, Tunkelon ja muiden ponnisteluista huolimatta nominatiivi on edelleen vahvistanut asemaansa yhdyssanojen määriteosan sijamuotona, niin kuin Vesikansakin totesi jo 1980-luvulla. Siksi nykyisissä kielioppaissa annetaan niukasti ehdottomia ohjeita. Usein esitetään kuitenkin, että yhdyssanan alkuosa on genetiivissä, jos jälkiosa on verbistä johdettu substantiivi ja alkuosa ilmaisee tuon verbin tekemisen kohteen (kodinhoito) tai alkuosa on verbin subjekti (kansannousu) tai ilmaisee jollain tavoin omistamista (tekijänpalkkio, päivänsankari). Samalla kuitenkin todetaan, että kieleen on vakiintunut näiden ohjeiden vastaisesti paljon nominatiivialkuisia sanoja (säätiedotus, asiakaspalvelu).
Lähteitä
Itkonen, Terho 1972: Kielenhuoltomme tehtävistä. – Virittäjä s. 278–295.
Itkonen, Terho 1977: Hinnanmuutos, veronhuojennus, väestönsiirros. – Virittäjä s. 469–471.
Kettunen, Lauri 1931: Uusin oikeakielisyysopas. – Virittäjä s. 119–132.
Kettunen, Lauri 1949: Hyvää vapaata suomea. Gummerus.
Saarimaa, E. A. 1930: Huonoa ja hyvää suomea. WSOY.
Saarimaa, E. A. 1947: Kielenopas. WSOY.
Sadeniemi, Matti 1942: Nominatiivi – genetiivi? – Virittäjä s. 197–201.
Tunkelo, E. A. 1920: Oikeakielisyyttä. – Virittäjä s. 122–124.
Vesikansa, Jouko 1989: Yhdyssanat. – Jouko Vesikansa (toim.), Nykysuomen sanavarat. WSOY.
1Yhdyssanalla tarkoitetaan tässä artikkelissa yhdyssubstantiivia.