On tunnettu tosiasia, että varmat totuudet eivät ole naurettavia. Eihän se, mikä on täydellisen syvällisesti perusteltu ja siten myös loppuun asti ajateltu, ole naurettavaa.

Vieläkin vähemmän naurettava on Kielitoimiston suositus korvata suomalaisella ässällä kirjaimet sh suhuäänteenä. Meidän suomalaistenhan ei nimittäin tarvitse välittää siitä, miten muut omia vieraita kieliään lausuvat tai kirjoittavat.

Kielitoimisto perustelee suosituksensa siten, että suomen kielessä yhtä äännettä vastaa yksi kirjain. Näin ollen sh suhuäänteenä pitäisi korvata sarmikkaalla š‑kirjaimella. Aivan oikein, muutoinhan sekaantumisen vaara olisi ilmeinen, varmastikin yhtä mittaa kuulisi puhuttavan hiušarjasta ja uušumanismista.

Parasta Kielitoimiston mukaan on tietysti muuttaa epäsuomalainen š supisuomalaiseksi ässäksi. Näin Kielitoimisto todistaakin ymmärtäneensä täydellisen syvällisesti periaatteen ”vakiintuneeseen ei pidä koskea eikä kajota”. – Mikä olisikin tässä tapauksessa vaikeaa, kun koko merkkiä ei ole sen enempää näppäimistössä kuin suomen kielen aakkosissakaan.

Myöskään ei Kielitoimisto millään muotoa tee suomalaisista naurettavia heidän omissa silmissään arvioidessaan, että suomalaiset eivät osaa lausua sh‑äännettä suhuäänteenä, kaikkihan ovatkin puhuneet jo vuosisatoja sakki‑pelistä – tsekkejä ja tsetseenejä myöten. Voidaan siis jatkossakin puhua presidentti Sirakista ja liittokansleri Srööderistä. Voitaneen myös edelleenkin puhua Pooris Pekkerin preikkiballoista (toisinaanhan suomalainen lingvistinen mäkikotka ponnistaa aavistuksen verran ennenaikaisesti, esim. ”Mennäänkö bupiin?”).

Kielitoimisto suosittaakin puhumista samppanjasta, sampoosta, öljyseikeistä ja sekeistä. Tätä kirjoitustapaa tulisi kaikkien Suomen surnalistien noudattaa ja raportoida jatkossakin Tsiilen Pinotsetista, Tätseristä ja Tsöötsillistä ja siitä kuinka pääministeri Sospäänin vastaanotti Sigagossa, ekspresidentti Pus.

Tuleekin turvallinen olo, kun tietää sataprosenttisella varmuudella, että ei kerta kaikkiaan voi olla naurettava.

Pasi Linnus
Bryssel

Vastaukseksi edelliseen: s, š ja sh

Pasi Linnus esittää outoja ja virheellisiä tulkintoja hattu-s:n käyttöä koskevista suosituksista. Siksi on syytä täsmentää hänen kirjoitustaan.

Kuten Pasi Linnus toteaa, suomen oikeinkirjoitusjärjestelmän perusta on se, että yhtä äännettä merkitään yhdellä kirjaimella. Niin kuin useimmista periaatteista tästäkin on joitakin poikkeuksia. Yksi niistä koskee ns. äng-äännettä, joka ääntyy nk- ja ng-yhtymissä (kenkä, kengät). Tälle äänteelle ei ole omaa merkkiä. Myöskään ns. loppukahdennusta ei merkitä, vaikka se kuuluu useimpien suomalaisten puheessa: kirjoitetaan tuo kukkia minullekin mutta useimmat ääntävät [tuok kukkia minullekkin]. Äänteen ja kirjaimen vastaavuusperiaatteen ansiosta oikeinkirjoituksen oppiminen on suomalaisille huomattavasti yksinkertaisempaa kuin monissa muissa kulttuureissa, joissa kielen ääntämyksen ja kirjoituksen suhde on mutkikkaampi.

Suomen kielen äännejärjestelmään ei ole vanhastaan kuulunut soinnitonta eikä soinnillista suhuäännettä š ja ž , vaan meillä on vain yksi s-äänne. Niissä kielissä, joissa š ja ž ‑äänteet esiintyvät, niitä merkitään usein monella eri tavalla ja käytetään yhden äänteen merkitsemiseen kahden tai kolmen kirjaimen yhtymää (esim. englanti ship, machine, sugar; saksa Stein, schön; ruotsi sjö, skön, stjärna; ranska chaufför ’autonkuljettaja’). Nykyisin suhuäänteitä joudutaan jonkin verran käyttämään myös suomea puhuttaessa ja kirjoitettaessa, mutta ne esiintyvät vain uusissa lainasanoissa ja erisnimissä. Koska suomalainen ei omaperäisissä sanoissa joudu tekemään eroa s:n, š:n ja ž:n välillä, hänen on erikseen ponnisteltava tuottaakseen omasta tutusta s:stään poikkeavan s-äänteen. Sama koskee äännepareja k–g ja p–b; g ja b esiintyvät vain vierassanoissa (g:n ja b:n ääntämisestä on kirjoitettu ja käyty keskustelua Kielikellon numeroissa 4/94, 1–3/95, 1/96; laaja kirjoitus numerossa 1/98, ks. Lue myös).

Koska suomen kannalta s ja š eivät aiheuta sanoihin merkityseroja (paitsi sanassa šakki), ei ole mitään syytä, miksi suomalaisissa sanoissa pitäisi pyrkiä varta vasten erottamaan nämä äänteet. Suomeen on eri aikoina lainattu runsaasti sanoja, joissa on lähtökielessä suhu-s. Jos tällainen sana kotiutuu suomeen ja tulee osaksi tuttua, arkipäivän sanastoa, sen s:kin voidaan luontevasti sopeuttaa omaan äännejärjestelmäämme ja helpottaa näin sanan käyttöä. Nykysuomessa on luontevaa kirjoittaa ja ääntää bolsevikki, samppanja, sekki, sokki, seriffi ja sovinismi, mutta halutessaan voi käyttää myös muotoja bolševikki, šekki ja šokki (šovinismi tai chauvinismi alkavat olla vanhentuneita kirjoitusasuja). Mitä vieraammasta käsitteestä on kyse, sitä herkemmin lainasana säilyttää äänteellisen erikoisuutensakin; siispä kirjoitetaan ja äännetään geiša, šaahi, šeikki ja šiialainen. Lainasanan š:ää ei siis automaattisesti korvata suomessa s:llä, vaan ratkaisu vaihtelee sanoittain. Vierassanojen oikeinkirjoituksen voi epävarmoissa tapauksissa tarkistaa Suomen kielen perussanakirjasta.

Erisnimiä tämä äänteellinen sopeuttaminen ei koske. Erisnimet kirjoitetaan niin kuin ne lähtökielessä kuuluu kirjoittaa ja ne pyritään ääntämäänkin ainakin suunnilleen sen mukaisesti. Journalistit (ääntyy jour-, sur- tai šur-) kirjoittavat siis Chilen Pinochetista, Thatcherista ja Jospinista, ja uutisankkuri pyrkii ääntämään nimet kuten ne ääntyvät espanjassa, englannissa ja ranskassa.

Kirjaimia š ja ž tarvitaan etenkin kirjoitettaessa vieraita henkilön- ja paikannimiä, varsinkin slaavilaisia. Suomessa sovelletaan kyrillisten kirjainten translitteroinnista annettua kansainvälistä (ISO 9) ja kansallista standardia (SFS 4900, Kyrillisten kirjainten translitterointi). Lisäksi suomalaiset nimistönhuoltajat ovat olleet vuonna 1987 mukana Yhdistyneiden kansakuntien viidennessä maantieteellisten nimien normaalistamiskonferenssissa hyväksymässä periaatteita, joita sovelletaan latinaistettaessa venäjän kyrillistä kirjaimistoa. Translitterointiperiaatteiden mukaan venäjän kirjain ш latinaistetaan kirjaimella š (Шишҡино – Šiškino) ja ж latinaistetaan kirjaimella ž (Ђрежнев – Brežnev). Suomessa hyväksytyn kansainvälisen ja kansallisen standardin mukaisesti on kirjoitettava merkkejä š ja ž käyttäen esimerkiksi Tšaikovski, Gorbatšov, Tšetšenia, Tšekki, Azerbaidžan.

Suositus siis on, että suhuäänteet merkitään aina kuin vain mahdollista kirjaimilla š ja ž, ei yhtymillä sh ja zh. Kirjainyhtymien käyttöä perustellaan tavallisesti sillä, että merkkejä š ja ž ei ole näppäimistöissä. Totta onkin, että kirjoituskoneella on vaikea tuottaa erikoismerkkejä, eivätkä tekstinkäsittelyohjelmat ole juuri auttaneet tavallista käyttäjää; häneltä vaaditaan melkoisia teknisiä taitoja. Helpotusta tähän tekniseen kurjuuteen tuo toivottavasti uusi standardi SFS ISO/IEC 8859-15 (ns. Latin-9), joka sisältää mm. merkit š ja ž sekä euron merkin € (nämä merkit eivät sisälly Suomessa nykyisin yleisessä käytössä olevaan Latin-1-merkkivalikoimaan). Tämä merkistöstandardi on hyväksytty Suomessa kansalliseksi standardiksi, joten sen pitäisi ajan oloon vaikuttaa ohjelmiin ja näppäimistöjen merkkivalikoimaan.

Sari Maamies