Kieli on inhimillisessä kanssakäymisessä alati läsnä oleva tekijä, joka kuitenkin jää monesti piiloon sellaisissa humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa, jotka eivät suoranaisesti koske kieltä. Näin ei käy artikkelikokoelmassa Kieliä ja kohtaamisia Turun historiassa, joka tarjoaa alaotsikkonsa mukaisesti näkökulmia monikielisyyteen. Teoksessa nostetaan esiin eri kielten asemaa, niiden välisiä suhteita ja niihin liittyviä käytänteitä Turun historiassa, niin yhteisöjen kuin yksilöidenkin toiminnassa.
Leena Kolehmaisen, Aino Liiran ja Kirsi-Maria Nummilan toimittama teos sisältää kolmikon laatiman perusteellisen johdannon lisäksi yhdeksän artikkelia, jotka edustavat kieli- ja käännöstiedettä, Suomen ja yleisen historian tutkimusta, arkeologiaa, kirjallisuustiedettä ja kansatiedettä. Artikkeleita on ollut kirjoittamassa yhteensä kahdeksantoista eri alojen tutkijaa.
Keskeinen termi monikielisyys saa teoksessa väljän tulkinnan: johdannon mukaan sillä viitataan ”eri kieliksi tai murteiksi hahmotettujen tai hahmotettavien kielellisten resurssien käytön ja esiintymisen moninaisuuteen”, joka ulottuu alueellisesta tilanteiseen ja käyttäjäkohtaiseen vaihteluun. Kirjassa tarkastellaan sekä suullista että kirjallista vuorovaikutusta.
Kun teos kattaa noin 800 vuotta, kokonaisuus on ollut luontevaa rakentaa kronologiseksi. Esipuheen ja johdannon jälkeen artikkelit on jaettu kolmeen osioon: ”Keskiajan kielistä 1600-luvun Turkuun”, ”Kieliä ja kulttuureja 1700-luvulta 1800-luvulle” sekä ”Nykyisyyttä kohti”. Näin Turun synnystä 1200- ja 1300-lukujen taitteessa päästään aina 1960-luvulle asti.
Enkelin tervehdys riimuilla, meheviä haukkumasanoja ja latinankielisiä sulosäkeitä
Kirsi Salonen, Janne Harjula ja Visa Immonen jäljittävät artikkelissaan Turun keskiaikaista kirjallista kulttuuria arkeologisista löydöistä, esineistä ja tekstilähteistä. Vaikka fragmentaarisen aineiston esittely muodostuu helposti hiukan luettelomaiseksi, esinelöytöjen ääressä päästään pohtimaan keskiajan turkulaisarkea: Millä tavoin kirjoituspuikkoja ja vahatauluja on aikoinaan käytetty koulussa? Miksi puuastioiden pohjiin on raaputettu katkelmia kirkossa ja koulussa opitusta Ave Maria ‑rukouksesta kodin piirissä opitulla riimukirjoituksella?
1600-luvulla Turku kilpaili Göteborgin kanssa Ruotsin valtakunnan toiseksi suurimman kaupungin asemasta ja perustettiin Turun akatemia. Tuolloin Turkuun myös asettui runsaasti saksalaisia ja skotlantilaisia kauppiaita. Veli Pekka Toropainen tarkastelee aikakauden kielioloja oikeuspöytäkirjojen ja lääninhallinnon asiakirjojen valossa artikkelissaan ”Suomalaissiat, saksalaiskoirat ja skottirotat”. Muutoin ruotsinkielisiin oikeuden pöytäkirjoihin kirjattiin alkuperäisellä kielellään asian käsittelyn kannalta merkittävinä pidetyt sanat, kuten herjaukset: ”Hwad säger tu tin liugare [valhettelija], Pirtimies [Bolare], Böffwell [pyöveli] och Murhamies [mördare]”. Asiakirjoista löytyy myös viittauksia kielitaidon merkitykseen kaupungin valtiopäiväedustajien valinnassa ja riitoja suomen kieltä taitamattomien miesten nimittämisestä kirkon virkoihin.
Raija Sarasti-Wilenius valottaa 1600-luvun turkulaisten latinan käyttöä niin arjessa kuin juhlassakin. Koulussa ja akatemian piirissä latina kuului arkeen. Koulupäivän aikana opettajien ja koulupoikien tuli käyttää latinaa, ja kielenoppimisen tueksi julkaistiin paitsi aihepiireittäin jaoteltuja sanastoja myös keskusteluopas Formulae puerilium colloquiorum (1644). Sen mallidialogien aiheet ulottuvat luvattomasta noppapelistä pöytätapoihin. Kolmikielisen oppaan repliikkejä ja monikielisiä sanastoja saattoi toki hyödyntää myös käänteisesti suomen ja ruotsin opiskeluun.
Turun akatemiassa kaikki luennot pidettiin 1700-luvun puoliväliin asti latinaksi ja kaunopuheisuuden ja runouden professorit opastivat opiskelijoita sivistyneen miehen perustaitoihin: esiintymään ja väittelemään latinaksi sekä laatimaan puheita, kirjeitä ja kaikin puolin korrekteja latinankielisiä runonsäkeitä. Runonsepitystaitoja käytettiin muun muassa hää- ja hautarunoihin, joiden laadittaminen levisi oppineiston piiristä myös porvariston pariin. Painetut onnittelu- ja muistojulkaisut olivat statussymboleja, eikä haitannut yhtään, vaikkei latinankielisen onnittelurunon saaja itse välttämättä ymmärtänyt latinaa.
Kirkkokuulutuksia kahdella kielellä, muodikkaita keskusteluklubeja ja koodinvaihtoa lehtijutuissa
Taru Nordlund tarkastelee ruotsin ja suomen kielen käyttöä Kaarinan seurakunnan kirkonkuulutuksissa 1700- ja 1800-luvulla. Vaikka keskushallinnon määräykset ja tiedotukset olisi pitänyt kuuluttaa kaikkialla samassa muodossa sekä ruotsiksi että suomeksi, käytännössä papit mitä ilmeisimmin suomensivat kuulutukset kuka mitenkin. Vapaasti paikallismurteelle käännetyt kuulutukset eivät kuitenkaan liene olleet papille sen työläämpi eivätkä seurakuntalaisille sen huonompi vaihtoehto kuin Tukholmassa valmiiksi käännetyt asetustekstit, joiden mutkikasta kieltä ja sisältöä pappi olisi kuitenkin joutunut selventämään.
Juuri kirkonkuulutusten kieli on vähintään suullisessa muodossa käynyt tutuksi lähes kaikille suomalaisille ja toiminut kaikkine ruotsinmukaisuuksineen kirjakielen mallina. Tämä näkyy yksityisten ihmisten käsin kirjoittamissa, muodoltaan varsin kaavamaisissa katoamisilmoituksissakin: ”Yhdeldä Cunialiselda Mieheldä Turun kaupungissa on Turun laitumelda pois kadonnut yxi blacki [kellanvaalea] vähäinen laiha tamma hevoinen”.
Muitakin kieliä Turun seudulla käytettiin. Taina Syrjämaa ja Janne Tunturi ovat löytäneet jälkiä englannin, saksan ja ranskan kielen käytöstä ja käyttäjistä 1800-luvun jälkipuoliskolla niin lehti-ilmoituksista kuin viranomaisasiakirjoistakin. Turkulaislehdissä ilmoiteltiin 1800-luvun jälkipuoliskolla English Clubin ja Club françaisin toiminnasta, ja kaupunkiin saapui englantilaisia insinöörejä ja saksalaisia muusikoita. Kun poikakouluissa alettiin päntätä saksan ja ranskan kielioppia, tyttökouluissa puolestaan harjoitettiin ranskan ääntämystä ja keskustelua.
Turun seudulla käytettiin 1800-luvulla muitakin kieliä kuin ruotsia ja suomea.
Vieraammat kielet saattoivat tuottaa viranomaisille lisätyötä tai ongelmia. Turun satamajärjestys oli tarpeen julkaista paitsi suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi myös englanniksi ja saksaksi, ja esimerkiksi eräät italialaisten posetiivarien nimet kirjattiin poliisin saapuneiden matkustajien luetteloon hyvin epäitalialaisessa asussa. Viranomaisten tiedonpuutteesta kertoo sekin, että vuoden 1870 väestötilastossa jiddišinkieliset on tilastoitu hepreankielisiksi.
Susanna Mäkinen, Matti Peikola ja Jukka Tyrkkö tutkivat artikkelissaan tiedonlouhinnan avulla kielimainintoja Turussa 1880-luvulla ilmestyneissä sanomalehdissä. 1800-luvun tapaan samat ilmoitukset ja uutiset toistuvat eri lehdissä; turkulaislehdissäkin on uutisoitu muun muassa yliopistossa suoritetuista pro exercitio ‑kielikokeista sekä virallisissa tapahtumissa pidetyistä erikielisistä puheista. Mielenkiintoinen havainto on koodinvaihto eli vieraskielisten sanojen ja lauseiden käyttö kesken suomen- tai ruotsinkielisen tekstin. Sitä on tarvittu muun muassa suomenkielisen ilmauksen puutteessa sekä luomaan tekstiin aitouden tuntua ja paikallisväriä.
Käännöskirjallisuutta, ilmaisuvoimaisia lainasanoja ja monikielistä tiedeviestintää
Viola Parente-Čapkova ja Kati Launis tarkastelevat artikkelissaan ”Kirjallisia kohtaamisia” Turun kaupunginkirjaston niin sanotun vanhan kokoelman valossa sitä, kuinka venäläinen ja Venäjästä kertova kirjallisuus on liikkunut maantieteellisten, kulttuuristen ja kielellisten rajojen yli. Koska venäjää osasivat 1800-luvulla Suomessa venäjänkielisen väestön lisäksi lähinnä upseerit ja virkamiehet, kääntäminen oli tärkeä keino venäläisen kirjallisuuden tunnetuksi tekemiseen. Suomennoksia alkoi tulla 1870-luvulta alkaen, ruotsinnoksia jo aiemminkin. Kortensa tähän kekoon kantoi myös turkulainen monitoimimies J. W. Lillja, joka julkaisi Aura-sarjassaan muutaman ruotsinnoksen venäläisistä romaaneista.
Maija Grönholm havainnollistaa, kuinka Turussa puhuttuun suomeen on eri aikoina lainattu aineksia erilaisista ruotsin varieteeteista, ensin Turkuun sijoitettujen virkamiesten käyttämästä kielimuodosta, sitten Turunmaan saaristosta muuttaneen väestön murteesta. Näin lainasanoista voi esiintyä rinnakkain eri-ikäisiä ja eri tavoin suomen kieleen äänteellisesti mukautuneita variantteja, kuten vuavinki ja vooninki (< våning ’kerros’).
Turun murteessa on runsaasti sanastoa, jossa lainaperäisyys yhdistyy deskriptiivisyyteen. Tätä sanastoa tarkastellessaan Grönholm pohtii, onko kielissä äännesymbolisia universaaleja, kaikille kielille yhteisiä piirteitä. Ainakin sekä ruotsista että suomesta löytyy samantapaisia äänteellisesti varioivia sanapareja ja ‑sarjoja, joilla on yhteinen sanahahmo ja samansuuntaiset merkitykset (Turun murteen krinata, kronata, kränätä ja suomenruotsalaisten murteiden krena, krina, kråna, gränna).
Kirjan viimeisessä artikkelissa Outi Veivo, Leena Salmi, Jaana Saarikoski ja Maija Mäki esittelevät Tuorlan observatorion eli Turun yliopiston tähtitieteellis-optillisen tutkimuskeskuksen kulttuuriperintöä. Aineellisen kulttuuriperinnön inventointi ja dokumentointi johtaa kirjoittajat pohtimaan, miten saada sen avulla havaintoja kielestä – aineettomasta kulttuuriperinnöstä ja yhdestä tieteentekijöiden työvälineestä.
Observatorion toimintaa johtivat 1960-luvulla professorit Yrjö Väisälä ja Liisi Oterma. Artikkelissa käsitellään heitä koskevaa muistitietoa sekä heidän kirjeenvaihtoaan ja tieteellisiä julkaisujaan. Väisälä ei arkaillut käyttää vähäistäkään kielitaitoa ja kommunikoi rohkeasti yhteistyökumppanien kanssa; innokkaana esperantistina hän haaveili saavansa aikaan ”puhtaasti esperantonkielisen tieteellisen julkaisun”. Oterma puolestaan osasi useita kieliä mutta ”vaikeni sujuvasti” kaikilla osaamillaan kielillä. Mahtoiko kuitenkin juuri hän kirjoittaa tai kääntää suuren osan Tuorlasta ulkomaisille kollegoille ja yhteistyökumppaneille lähteneistä kirjeistä?
Tulkintojen hienosäätöä ja inspiraatiota jatkotutkimuksiin
Muutamaan kohtaan olisin toivonut tiukempaa sisällön rajaamista. Värikkäät kertomukset ihmiskaupan uhrista ja ranskankielisen palvelijan kuolemasta eivät tuoneet lisävalaistusta 1600-luvun kielioloihin. Venäläisen kirjallisuuden vastaanottoa koskevassa artikkelissa olisin suonut päästävän nopeammin kirjastokokoelman esittelystä alaotsikon lupaamiin venäläisiin kirjoihin. Turun murteen ruotsalaislainoja koskeva artikkeli taas on niin runsassisältöinen, että esimerkiksi havainnot murteen prosodisista piirteistä olisi voinut säästää julkaistaviksi muussa yhteydessä. Teoksesta löytyi pari tekstiesimerkkiä, joita ei ole pohjustettu eikä analysoitu leipätekstissä. Myös muutaman kaavion työstäminen on jäänyt puolitiehen, ja muutenkin kaavioiden pienifonttinen teksti on harmillisen hämärää (ainakin open access ‑versiossa). Muutoin kielipoliisin haaviin tarttui ilahduttavan vähän viimeistelyvirheitä.
Nimiasulle Jaco Loyalanen vuodelta 1450 (s. 61) on esitetty tulkintavaihtoehdot ”Lojalainen” ja ”Luojalainen” – entäpä ”Lohjalainen”? Haukkumasanan pirttimies (s. 90) on tulkittu merkitsevän aisankannattajaa eli petettyä aviomiestä, mutta ainakin sanan murrekäytön perusteella olisi luontevaa tulkita sen merkitykseksi ’mies, joka asuu vihkimättömänä naisen kanssa’, ja kolmas mahdollinen tulkinta olisi ’huonemies’, joka luonnehtisi solvattua toisten nurkissa eläväksi. Sivun 161 esimerkissä on esitetty hakasulkeissa korjaus: ”Joca – – St. Carinan bitäjän asuwaisille welwolliseski [po. welwolliseksi] tule tiettäväxi tehdyxi”. Pitäisin kuitenkin uskottavampana, että tuomiokapitulin edustaja olisi tarkoittanut kirjoittaa ”welwollisesti” (nykysuomeksi ’velvollisuuden mukaisesti’), sillä tuomiokapituli oli velvollinen tiedottamaan asiasta kaarinalaisille. Tutkijoiden omassa tekstissä voisi käyttää juutalaissaksan asemesta kielennimeä jiddiš (s. 220).
Kirjaan sisältyy myös kirjoittajien esittelyt sekä asia-, henkilö-, kieli- ja paikannimihakemistot, jotka kaikki puolustavat paikkaansa tässä 360-sivuisessa teoksessa. Pikaisella silmäilyllä huomasin jonkun yksittäisen väärin aakkostetun nimen ja pientä epäyhtenäisyyttä asiahakemistossa. Tämä on ensimmäinen käsiini osunut teos, jonka henkilöhakemistossa lyhennettä N. N. (lat. nomen nescio) on käytetty korvaamaan puuttuvaa etu- tai sukunimeä. Mielestäni paikannimiluettelon käytettävyyttä heikentää, että Turun nimistö on aakkostettu Turku-nimen alle eikä suoraan osaksi muuta luetteloa.
Artikkelikokoelma on kaiken kaikkiaan mukaansatempaavasti kirjoitettu sekä huolellisesti toimitettu ja viimeistelty. Tekijöille erityiskiitos artikkelien aloituksista, jotka on laadittu viemään lukija suoraan asiaan! Kirja tarjoaa monenlaisia tarttumakohtia kielistä ja historiasta kiinnostuneille lukijoille. Uskon teoksen inspiroivan lukijoitaan hyödyntämään erilaisia aineistoja ja tutkimusmenetelmiä ja toivon sen saavan käyttöä myös yliopisto-opetuksessa. Suunnitteilla kuuluu olevan myös sisarteos Turun nykyisestä kielimaisemasta.
Kieliä ja kohtaamisia Turun historiassa. Näkökulmia monikielisyyteen. Toimittaneet Leena Kolehmainen, Aino Liira ja Kirsi-Maria Nummila. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2021.