Pääkaupungilla on maassa kuin maassa asukkaiden mielessä erityisasema, ja siksi siihen liittyy paljon mielikuvia. Usein toistettujen käsitysten mukaan Helsinki on kylmä ja kivinen, sen asukkaat kiireisiä ja ynseitä, he eivät tervehdi eivätkä puhu vieraille bussissa. Muualla asuvien mielestä helsinkiläisten kieli sisältää outoa slangia, s sihahtaa terävästi ja sanoja lyhennellään. Toisaalta ajatellaan, että Helsingissä ei puhuta mitään murretta vaan lähinnä yleis- tai kirjakieltä. Tällaisia tuloksia on saatu mm. tutkittaessa itäsuomalaisten ja helsinkiläisten käsityksiä omasta ja toistensa kielestä (ks. Marjatta Palanderin kirjoitusta Itäsuomalaisten ja stadilaisten murrekäsityksiä, Kielikello 3/2007).
Yleistäminen vääristää totuutta. Minkään alueen ihmiset eivät ole kaikki samanlaisia, eikä heidän puhumansa kieli ole yhtenäistä. Kielen piirteiden vaihtelu on suurta varsinkin isoissa kaupungeissa, jotka vetävät puoleensa muuttajia. Helsingissäkin ”paljasjalkaisten” helsinkiläisten sekä lapsena ja aikuisena eri syistä muualta muuttaneiden kielenparret elävät rinnan, sekoittuvat ja kerrostuvat.
Helsingin kielessä voi kielentutkijaa kiinnostaa se, millaisista piirteistä se koostuu ja miten nämä piirteet vaihtelevat. Tarkasteltavana voi olla myös yhden yksilön kielen vaihtelu eri tilanteissa ja se, miten ihmisen kokemus siitä, mihin hän kuuluu ja mitä hän katsoo edustavansa, vaikuttaa hänen kielellisiin valintoihinsa. Terhi Ainiala ja Hanna Lappalainen tarkastelevat, kuinka yksilön identifioituminen helsinkiläiseksi tai ei-helsinkiläiseksi voi vaikuttaa jopa hänen tapaansa nimetä pääkaupunki: Helsinki, Hesa vai Stadi?
Ihmisen identiteetti ja kokemus johonkin paikkaan kuulumisesta joutuvat murrokseen mm. paikkakunnalta toiselle muutettaessa. Muuttaja sopeutuu uuteen ja omaksuu siitä tarvitsemansa ainekset, mutta saattaa säilyttää osan entisestäkin. Usein ajatellaan, että Helsinkiin muuttaminen merkitsee kotimurteesta luopumista. Näin ei suinkaan aina käy. Anu Rouhikoski on tarkentanut kielentutkijan suurennuslasin alle Pohjois-Savosta Helsinkiin muuttaneen nuoren naisen kielen ja sen tilanteisen vaihtelun. Puhetilanteiden yksityiskohtainen tarkastelu tuo näkyväksi sen, miten muuttajan kielessä ovat läsnä vanha kotimurre sekä helsinkiläinen kielimuoto ja näiden lisäksi vielä yleiskieli. Hän hyödyntää eri kielimuotojen piirteitä tilanteittain, ja uusista ja vanhoista aineksista rakentuu järjestelmä, joka antaa mahdollisuuksia hienopiirteisten merkitysten ilmaisemiseen.
Hesan ja Stadin kaltaista epävirallista nimistöä syntyy kaupunkiympäristössä paljon. Osa näistä on pienen piirin käytössä, osa laajasti tunnettuja ja käytettyjä, kuten kaupunginosien nimet Skatta, Krunikka, Munkka (eli Katajanokka, Kruununhaka, Munkkiniemi). Epävirallinen nimistö luo ja pitää yllä kotiseututunnetta. Asukkaiden parhaaksi toimii myös julkinen nimistönsuunnittelu, jonka tehtäviin kuuluu mm. katujen, jalankulkuväylien, aukioiden ja viheralueiden nimeäminen. Nimiä tarvitaan kuitenkin myös pienemmille kohteille. Kaupungissa liikkuvalle tärkeitä maamerkkejä voivat olla sillat, alikulut, risteykset, pysäkit jne. Näidenkin kohteiden nimet on mietittävä huolellisesti, ja lisäksi nimet on saatava myös käyttöön. Tästä kirjoittaa Espoon kaupunkisuunnittelukeskuksessa työskentelevä Sami Suviranta (ks. Lue myös).
Pääkaupunkiseudun monikerroksinen kieli ja rikas nimiympäristö muodostavat alueen asukkaiden kielellisen maiseman, joka on muotoutunut pitkän ajan kuluessa. Maiseman muutos on jatkuvaa. Monimuotoisuudessaan se on tarkkasilmäiselle ja -korvaiselle kiehtova tarkastelukohde.