Yli puolet peruskoulun päättävistä nuorista ei osaa tunnistaa yhdyssanaa yhdyssanaksi. Kaksi kolmannesta ei tiedä, että sivulauseen ja päälauseen välissä tarvitaan pilkkua. Lukemastaan oppilaat osaavat löytää yksittäisiä faktoja ja oikeita väitteitä, mutta huomattavasti hankalampaa on tehdä päätelmiä tekstistä, arvioida tekstiä tai tulkita tekstissä esiintyviä kuvailmauksia. Moitteettoman tekstin saa aikaan joka kymmenes oppilas.

Opetushallitus testasi keväällä 1999 peruskoulun yhdeksäsluokkalaisten äidinkielen taitoja. Testissä katsastettiin koko äidinkielen ja kirjallisuuden moninainen ala: piti osata lukea sekä kauno- että asiatekstejä, kirjoittaa oma teksti, vastata kielentuntemusta mittaaviin tehtäviin ja osallistua keskustelutehtävään. Koe oli haasteellinen ja monipuolinen, niin kuin äidinkielen eri sisältöjä mittaavan kokeen tulee ollakin.

Kokeen tulokset antavat ajattelemisen aihetta. Yhdeksän kouluvuoden jälkeen peruskoululaisista suurella osalla ei ole kirjoitettu kieli hallussaan. Vain kymmenen prosenttia oppilaista pystyy laatimaan tekstin, jossa lauserakenteet ovat virheettömiä ja sujuvia. Saman verran on niitä, jotka pystyvät kirjoittamaan johdonmukaisesti, perustelemaan väitteitään ja ottamaan kantaa itsenäisesti. Viidennes ei osaa kirjoittaa suomen kirjakielen mukaisia lauseita ja virkkeitä eikä laatia sisällöltään loogista ja tolkullista tekstiä.

Tasokokeen tuloksista hurjimpia on se, että peruskoululaisten erot ovat suuria. Toiset osaavat laajasti ja monipuolisesti, toiset niukasti tai eivät juuri mitään. Tyttöjen suoritukset ovat kaikissa osioissa paremmat kuin poikien, mikä voi kertoa sekä opetuksesta että oppimisen arvioinnista. Myös alueellisia eroja on havaittavissa. Kaupungeissa osataan enemmän kuin maalla, idässä ja etelässä enemmän kuin pohjoisessa.

Myönteisintä luettavaa raportissa on se, että kaksi kolmannesta oppilaista pitää äidinkielen oppitunneista. Hyvä tulos oli sekin, että koulun lukutaitotulokset korreloivat kirjahankintoihin. Kirjoihin sijoitetut rahat tuottavat itsensä.

Kieltä oppimista ja elämää varten

Äidinkielen taidot ovat ajattelun ja tiedonhallinnan taitoja. Miten voi opiskella biologiaa tai fysiikkaa, jos lukutaito on puutteellinen? Eipä juuri voikaan. Vastikään matematiikan ja luonnontieteiden opetusta tarkastellut projekti (ns. Luma-projekti) kiinnitti raportissaan huomiota samaan. Fysiikan taitoja on vaikea harjaannuttaa, jos ei pysty lukemaan tehtävänantoa, päättelemään, järkeilemään ja soveltamaan oppimaansa.

Lukutaito ja äidinkielen taito eivät ole pelkkää tekniikkaa. Opiskelussa ja työssä tarvittavan kielen taitojen lisäksi koulu opastaa nuoria kasvamaan kuluttajiksi, äänestäjiksi, kansalaisiksi, kumppaneiksi ja vanhemmiksi. Mekaanisen lukutaidon ohella tarvitaan yhä enemmän kriittistä taitoa, kykyä eritellä merkityksiä ja verrata eri tietolähteiden antia. Tässä tarvitaan runsaasti tietoa myös kielestä, kielen rakenteista ja muodoista. Testituloksista on luettavissa, että koululaiset tarvitsisivat enemmän ja monipuolisempia välineitä kielen, tekstien ja viestinnän tarkasteluun, jotta eteen tulevia tekstejä voitaisiin tarkastella niin kriittisesti ja niin monipuolisesti kuin elämässä on tarpeen.

Äidinkieltä opetetaan peruskoulussa enemmän kuin mitään muuta ainetta; tunneista 80 % tosin on ala-asteella ja vain viidennes yläasteella aineenopettajan hoidossa. Miksi tulokset eivät ole tämän paremmat? Epäilemättä tuntimäärien lisäämisellä saataisiin kyllä parannusta asiaan, mutta muitakin keinoja on kokeiltava. Harjoitellaanko lukemista ja kirjoittamista muilla tunneilla? Kaikki tutkimukset kertovat yksiselitteisesti, että lukemaan ja kirjoittamaan oppii vain lukemalla ja kirjoittamalla. Sisällön ja kielen kannalta hyödyllisiä ovat muistiinpanojen tekeminen, hakuteosten lukeminen, itsenäinen tiedonhankinta, hankittiinpa tietoa kirjoista, lehdistä, haastattelemalla tai verkkoteksteistä. Aina ei tarvitse saada värikkäitä ja liikkuvia kuvia havainnollistamaan ja viihdyttämään; on hyvä osata lukea pelkkää tekstiä. Toivoa sopii, että lukeminen kuuluu kaikkien oppituntien ohjelmaan. On luettava ja kirjoitettava päivittäin ja mahdollisimman useissa tilanteissa, myös mahdollisimman monenlaisia tekstejä. Eikä vain luettava vaan keskusteltava ja sovellettava tekstejä, arvioitava ja pohdittava. Lukemisella en tarkoita pelkkää paririvisten kuvitettujen katkelmien silmäilyä vaan oikeiden sisällökkäiden tekstien lukemista.

Lukuisat lukemisen tutkijat (esim. Heleena Lehtonen ja Pirjo Linnakylä tahoillaan) ovat osoittaneet, että koulussa menestyvät ne, jotka ovat harjaantuneet kielen moninaisuuteen, myös kirjoitettuun kieleen. Oppimisvaikeuksia selittävät puolestaan kielen niukkuus ja kielelliset hahmotushäiriöt. Sen sijaan sillä, kuinka varhain lapsi oppii lukemaan, ei näyttäisi olevan lainkaan merkitystä. Kielitaito voi kehittyä monipuoliseksi myös kuunnellen ja keskustellen. Jos koulua ja oppimistuloksia millä tahansa alalla halutaan parantaa, tuloksekkain keino näyttäisi olevan parantaa äidinkielen taitoa.

Neuvontapalveluja tekstiviesteinäkin?

Kielenhuollon tulevaisuuden kannalta tilanne on kiinnostava. Kielitoimiston neuvontapuhelin on tarjonnut vuosikymmenten ajan neuvoja kysyjille; kysymyksiä tulisi jatkuvasti enemmän kuin ennätämme vastata, ja meiltä vaadittaisiin aina vain lisää palveluja. Emme ole kuitenkaan lähteneet tähän, koska olemme ajatelleet, että koulun tulee opettaa perustaidot, yliopiston ja ammatillisen koulutuksen vastuulla on työssä ja opinnoissa tarvittavien erikoiskielten opettaminen ja työpaikat kehittävät omaa viestintäkulttuuriaan. Hakuteoksia, oppaita, tietokantoja ja verkkosivuja on runsaasti kaikkien ulottuvilla, ja niiden käytön tulisi olla osa yleissivistystä. Neuvontapuhelimet eivät mitenkään voi paikata äidinkielen perustaitojen puutteita, eivät siinäkään tapauksessa, että puhelimia olisi lukuisia ja niihin pääsisi jonottamatta aina ongelman ilmaantuessa.

Kehitysoptimistina olen ajatellut, että neuvontapuhelimemme käy tarpeettomaksi, kun tietoyhteiskunta pitkine erikoiskoulutuksineen tarjoaa jokaiselle riittävän taidon tarkastella kieltä ja käyttää hakuteoksia ja sanakirjoja. Opetushallituksen raportin luettuani olen joutunut oikaisemaan käsityksiäni. Neuvontapuhelimemme käyneekin tarpeettomaksi siksi, että tulevaisuudessa on vain niukasti ihmisiä, jotka voivat työskennellä nykyaikaisissa töissä, joissa päivät täyttyvät kirjoittamisesta, puhumisesta, lukemisesta, esitelmistä ja neuvotteluista. Tarvitseeko työtämme vain se kymmenen prosentin luku- ja kirjoitustaitoinen joukko, joka ostaa, myy, opettaa, tutkii, levittää tietoa, laatii lait ja tekee päätökset? Toivottavasti se joukko ei ole englanninkielinen.

 

Pirjo Hiidenmaa on Kielitoimiston esinainen. Hän on tutkinut mm. oppikirjojen kieltä.