Helsingin yliopistossa vieraili viime kesäkuussa amerikankiinalainen kielentutkija professori Lily Wong Fillmore, joka useassa esitelmässä käsitteli englannin kielen opetuksen ongelmia. Eräs esitelmistä koski englannin yleiskielen opettamista väestöryhmille, jotka ensi sijassa puhuvat jotakin englannin poikkeavaa muunnosta: mustille, amerikankiinalaisille, latinalaisamerikkalaisille, intiaaneille, eskimoille, joilla kaikilla – ja monella muulla ryhmällä – on oma ”etninen dialekti” eli etnolekti, etnomurre. Sen käyttö on sosiaalisesti leimaavaa, ja koulun päästötodistuksen saaminen vaatii yleiskielen hallintaa. Tässä monilla etnomurteiden puhujilla kuitenkin on vaikeuksia, joita esitelmöitsijä mielenkiintoisesti kuvaili.

Keskustelussa professori Wong Fillmore mm. sai kuulla, että Suomessa päinvastoin kirjakielen puhuminen on kielteisesti leimaavaa: sitä puheessa käyttävää pidetään snobina tai omituisena. (Arvattavasti ensi sijassa tarkoitettiin sosiologi Klaus Mäkelän tunnettua yritystä puhua viikon ajan pelkkää kirjakieltä; Mäkelä on kirjoittanut tästä kokeilustaan mm. Kielikellossa 2/1986, ks. Lue myös.) Vaikka Wong Fillmore olikin ennestään perillä suomen kirja- ja puhekielen (väitteen mukaan) suuresta erosta, ajatus kirjakielen puhumisen leimaavuudesta hämmästytti häntä. Hän tiedustelikin, suostuuko suomalainen kuitenkin puhumaan kirjakieltä, jos tilanne sitä vaatii.

Katsoin tässä vaiheessa aiheelliseksi sanoa, että kielteisesti leimautunutta on muodollisen kirjakielen mukainen puhe epämuodollisissa arkielämän tilanteissa, kun taas virallisissa ja muuten muodollisissa yhteyksissä sitä ei oudoksuta vaan päinvastoin yleisesti odotetaan. Aiheesta ei keskusteltu enempää, mutta sananvaihto sai minut pohtimaan asiaa lähemmin ja päätymään kahteen tulokseen: 1) englannin termi standard language ei tarkoita samaa kuin suomen kirjakieli, 2) tätä ei kuitenkaan yleensä tajuta, vaan näitä termejä pidetään käännösvastineina.

Standardipuhekieli

Käsite standardienglanti on selvästi laajempi kuin suomen kirjakieli. Kuten suomea myös englantia on täysin mahdollista puhua tavalla, joka – ilman etenkin Isolle-Britannialle ominaisia luokkaennakkoluulojakin – on kuulijoista epäluonteva ja teeskentelevä. Tästä käytetään ilmausta to speak bookishly ’puhua kirjamaisesti’, ja se herättää jokseenkin samoja reaktioita kuin Klaus Mäkelän yritys puhua pelkkää suomen kirjakieltä. Mutta kirjamaista puhetta vieroksuvat voivat silti katsoa itse puhuvansa standardienglantia, joka puhuttuna siis käyttöalaltaan lähinnä vastaa kielimuotoa, jota meillä on kutsuttu yleispuhekieleksi. Sillä tarkoitetaan kielimuotoa, jolle ovat ominaisia sellaiset puhekielen piirteet, joita voi kuulla lähes joka puolella Suomessa (esimerkiksi me mennään); tällainen puheenparsi ei leimaa puhujaansa alueellisesti.

Standardienglannilla ei ole alueellista eikä etnistä leimaa, sosiaalisesti se on ainakin neutraalein kielimuoto (täysin neutraali sekään ei voi olla, koska sillä on keskiluokkainen ja virallinen leima), ja siinä on olemassa eri muodot, rekisterit, kirjamaisiksi miellettyihin muodollisiin ja arkisiin käyttötilanteisiin.

Suomen yleiskielessä – siis kirjoitetun kielen normeja seuraavassa puhutussa kielessä, erotukseksi yleispuhekielestä – ei ole arkisten käyttötilanteiden rekisteriä. Nimenomaan tästä johtuu, ettei juuri ole olemassa suomen kirjakielen puhujia siinä mielessä, että he kotioloja myöten käyttäisivät norminmukaista kirjakieltä ensisijaisena kielimuotonaan. (Sanon ”ei juuri”, sillä olen kyllä tavannut muutamia tällaisia henkilöitä – jotenkin heidän täytyy elämästään selvitä paremmin kuin Klaus Mäkelä yhdestä viikostaan.) Aikaisemmin heitä lienee ollut jonkin verran enemmän; ilmeisen virheellinen on kuitenkin se esitetty väite, että 1900-luvun alkupuolella suomalainen sivistyneistö olisi puhunut pelkästään kirjakieltä.

Koska yleiskielestä puuttuu arkinen rekisteri, jollainen standardienglannissa on, Suomessa ei voi ”puhua kirjakieltä” kuulostamatta kirjamaiselta. Myös 1900-luvun alkupuolella kirjakieltä puhunut osa sivistyneistöä epäilemättä kuulosti kirjamaiselta toisin puhuvista (joita Helsingissäkään eivät suinkaan olleet vain stadin slangin puhujat). Aikana, jona sosiaalinen liikkuvuus oli nykyistä vähäisempää ja halu osoittaa sääty- ja luokkaeroja nykyistä vahvempi, kirjamaisesti puhuvien lienee ollut helpompi pysyä linjallaan kuin vuosisadan jälkipuoliskolla.

Arkikirjakielen kaipuu

Jonkinlainen kirja- ja yleiskielen arkinen rekisteri, sellainen kuin englannissa, lienee Klaus Mäkelän ja muiden ”kirjakielen normitusten uudelleenarviointia” peräävien toiveena. Tämän toteuttamiseksi on esitetty, että kirjakieltä tulisi lähentää yleispuhekieleen.

Mutta standardienglannin muodollisen ja arkisen rekisterin erot ovat paitsi pienemmät kuin suomen kirja- ja yleispuhekielen myös ja ennen kaikkea eri tyyppiä. Alueelliset murteet ja puhekielet eroavat standardienglannista nykyisin ensi sijassa ääntämykseltään, vanhakantaiset (enimmäkseen taantuvat) maalaismurteet sekä etnomurteet monissa kohdin kieliopiltaankin. Muodollista ja arkista standardienglantia sen sijaan erottavat ensi sijassa sananvalinnat, vastaavat kuin suomessa solmia avioliitto / mennä naimisiin (molemmathan ovat käypää kirjakieltä, mutta vain jälkimmäinen arkipuheessa luonteva). Suomen kirja- ja yleispuhekielen välillä taas on lukuisia niin muoto- kuin lauseopinkin eroja, joiden johdosta kirja- ja puhekielen ero vastaa pikemmin standardienglannin ja jonkin etnomurteen (esim. mustien englannin) eroa.

Tiivistäen: englannissa on kirjakieli ja sen muoto- ja lauserakennetta sekä (maittaista) ääntämysnormia seuraava standardipuhekieli; suomessa on kirjakieli sekä joukko puhesuomen variantteja, joista yksi on yleispuhesuomi ja jotka kaikki poikkeavat kirjakielestä vaihtelevassa määrin myös muoto- ja lauserakenteeltaan.

Suomen yleispuhekielellä ja kirjakielellä on siinä määrin eri ilme, että kirjakieltä ei voida luontevasti puhua. (Tämäkin on yksinkertaistus: kirjakielen muotoja ja kirjakielisiä lauseita sirotellaan puheeseen paljon useammin ja luontevammin kuin yleensä tiedostetaan; tästä ei kuitenkaan nyt enempää.) Mutta voidaanko sitten puhekieltä luontevasti kirjoittaa?

Suomen kirjakielen perinteet eivät ole niin pitkät kuin monen muun kirjakielen, mutta sen verran vahvat ne jo ovat, että puhekielen muoto- ja lauseopin siirtäminen kirjakieleen ei mielestäni ole sen luontevampaa kuin puhua kirjakieltä ruokatunnilla ja uimahallin saunassa. Puheenomaisia sanoja ja sanontoja taas kirjoitettuun kieleen on siirtynyt koko sodanjälkeisen ajan (moniko ei-kielentutkija tietää, että sana kolari joskus ei ole kelvannut sanomalehden onnettomuusuutiseen?), niin että nykyinen asiasuomi on paljon epämuodollisempaa ja puheenläheisempää kuin vielä 1950-luvulla; riittää siis, että sama prosessi jatkuu.

Ennen kuin seuraavan kerran ällistytämme ulkomaalaisia sillä, että meillä ei vain suojauduta jääkarhuilta igluihin vaan standardikielen puhumistakin halveksitaan, tehtäköön selväksi, että suomessa standardikieli merkitsee vain osittain samaa kuin englannissa.

 

Jaakko Anhava on helsinkiläinen vapaa toimittaja.

 

Lähde: Mäkelä, Klaus 1986: Kielenhuolto, kielellisen muuntelun rakenne ja ihmisten luokittaminen. Kielikello 2/1986 s. 18–21.