Lähes kaikille on tuttu oman kotiseudun tai kesämökkipaikan peruskartta, jonka mittakaava on 1:20 000. Sitä kutsutaan nykyään myös maastokartaksi. Nykyinen kartantekotekniikka mahdollistaa myös graafisesta kartasta poikkeavien tulosteiden tuottamisen. Voidaan tulostaa esimerkiksi hirviporukalle tai retkeilijöille kartta tietystä alueesta välittämättä painettujen karttojen lehtijaosta. Kartan eri elementtejä voidaan myös jättää pois tulosteista. Näin saadaan karttoja, joissa näkyvät vaikkapa vain vesistöt ja pellot tai pelkät tiet tai kiinteistöjen rajat. Useimmissa kartoissa tarvitaan kuitenkin myös paikannimiä. Nimet auttavat suunnistautumisessa.
Mistä nimet karttoihin?
Peruskarttojen tuotanto aloitettiin maanmittauslaitoksessa vuonna 1947. Nimistöä on kartoitusten yhteydessä hankittu karttoihin alusta alkaen pääasiassa keräämällä ”maastosta”, mutta myös vanhoista kartoista ja asiakirjoista. Lähtökohtana on aina ollut se, että karttaan otettavien nimien on oltava paikallisten asukkaiden antamia ja käyttämiä. Kartoittajat ovat muun kartoitustyön ohella haastatelleet kartoitettavan alueen asukkaita ja näin tarkistaneet vanhemmissa kartoissa olleiden nimien oikeellisuutta sekä saaneet karttaan myös uusia nimiä. Kartoittajilla ei siis ole oikeutta sepittää nimiä karttaan, kuten ei ole muillakaan karttatyöhön osallistuvilla. Nykyisin kartoitukseen liittyvä nimien keruu on vähentynyt uusittujen tuotantoaikataulujen ym. muutosten myötä, mutta uusia nimiä saadaan yhä karttoihin varsinkin sellaisilla alueilla, joilla karttanimistö on ennen ollut harvaa. Tällaiset uudet karttanimethän ovat olleet suullisessa käytössä usein jo vuosikymmeniä tai vuosisatoja, mutta tulevat nyt kirjalliseenkin käyttöön, kun ne painetaan karttaan.
Laajamittaisemmin on suullista nimiperinnettä kerätty ja tallennettu kielitieteilijöiden ja historiantutkijoiden aloitteesta kuitenkin jo viime vuosisadalta alkaen. Aluksi kerättiin vain erikoisia tai jollakin tavoin tärkeiksi koettuja nimiä, esimerkiksi nimiä, joihin liittyy muistoja pakanuudesta, muinaisista kansallisista ja paikallisista oloista tai historiallisista tapauksista. Myöhemmin keruu muuttui systemaattiseksi. Nimien tallennusta ja arkistointia hoitamaan asetettiin vuonna 1915 Tieteellisten seurojen paikannimitoimikunta. Toimikunta laati paikannimien keruuohjelman, joka pääpiirteissään on voimassa edelleen. Tavoitteeksi asetettiin järjestelmällinen kaikkien paikannimien tallennus Suomessa ja Suomeen rajoittuvilla suomenkielisillä alueilla.
Keruun tulokset on tallennettu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Nimiarkistoon, jonka kokoelmat sisältävät yli kaksi miljoonaa nimitietoa Suomesta. On arvioitu, että tämä määrä kattaa noin 95 % maan koko paikannimistöstä. Keruu jatkuu yhä. Nimiä keräävät kielitieteellisen koulutuksen saaneet nimistöntutkijat, suomen kielen opiskelijat ja opettajat, usein kotiseudultaan tai muuten tuntemaltaan alueelta. Kerääjät haastattelevat keruualueensa jokaisen vakituisesti asutun talon väkeä ja pyrkivät merkitsemään muistiin kaikki paikallisten asukkaiden käyttämät ja tuntemat nimet peltojen, ahojen, lähteiden ja kivien nimistä järvien, metsäalueiden ja kylien nimiin. Jokaisesta nimestä selvitetään samat asiat: nimen taivutus, nimen tarkoittaman paikan sijainti ja paikan laji. Lisäksi kysytään nimeä selittävää tai paikkaa luonnehtivaa tietoa, kuten paikkaan liittyviä uskomuksia ja nimen syntyyn liittyviä tarinoita. Kerääjät laativat myös listan keruualueensa karttojen virheellisistä nimistä.
Nimistöntarkistus
Nimistöntutkijat ovat tarkistaneet karttojen nimistöä peruskarttatuotannon alusta alkaen. Nimistöntarkistus vakinaistui vuonna 1959. Työn aloitti Sanakirjasäätiön nimistöjaos ja ruotsinkielisten nimien osalta Svenska Litteratursällskapet i Finland. Vakituisen nimistöntarkistuksen taustalla on mm. eduskunnan toivomus vuodelta 1957. Sen mukaan viranomaisten tulisi kiinnittää huomiota ”historiallisiin ja kulttuurinäkökohtiin viralliseen käyttöön otettavien paikannimien valinnassa sekä nimien kielelliseen asuun”. Nimistöasiantuntemusta edustavat ja tarkistustyötä jatkavat vuonna 1976 perustetun Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimistöyksikkö ja ruotsin kielen osasto; saamenkielisten nimien huollosta vastaa tutkimuskeskuksen saamen kielen tutkija Utsjoella.
Ennen uuden kartan painatusta on karttaan tulevien nimien siis käytävä läpi nimistöntarkistuksen seula. Tarkistajan tehtäviksi on määritelty ensinnäkin nimien normaalistaminen eli yleiskielistäminen (kartoittaja merkitsee kuulemansa nimen murteellisessa muodossa): mäkpellosta tulee Mäkipelto, soejjinsuosta Soidinsuo. Paikallista murreväriä pyritään kuitenkin säilyttämään mahdollisuuksien mukaan, koska on tärkeää, että seudun asukkaat tuntevat nimet omikseen vielä yleiskielistämisen jälkeenkin. Lisäksi nimistöntarkistuksessa korjataan tarvittaessa nimen oikeinkirjoitus: kirjoitetaan Iso-Valkeainen, mutta Iso Valkealampi, Ala-Pirttimäki, mutta Alimmainen Käärmejärvi, ”Vasikkaaho” korjataan asuun Vasikka-aho. Selvät virheet nimissä (”Ylä-Räsälän” kuuluu olla Ylä-Räisälä) tai nimien sijoituksessa korjataan ja nimiä voidaan myös lisätä karttaan. Myös kartan reunateksteinä olevien nimien taivutukseen (Suolahteen eikä ”Suolahdelle”, Isoonkyröön eikä ”Isokyröön”) puututaan tarvittaessa.
Nimistöntarkistaja käyttää työssään ennen kaikkea Nimiarkiston paikannimikokoelmia. Karttanimistön tarkistustyössä käydään läpi kartan nimet yksi kerrallaan ja verrataan niitä kunkin alueen paikannimikokoelmiin ja keruissa käytettyihin karttoihin. Tarkistajalla on käytettävänään myös Nimiarkistossa säilytettävät nimistöstä tehdyt opinnäytteet sekä arkistoon koottu nimistöntutkimukseen liittyvä kirjallisuus.
Jokaista korjausta ja muutosta punnitaan tarkkaan. Tietoa ratkaisujen perustaksi saadaan paitsi nimikokoelmista ja kartoittajilta myös maanmittaustoimistojen asiakaspalvelun kautta tai suoraan kartan käyttäjiltä. Ristiriitaisia tietoja punnitessaan tarkistaja voi vielä ottaa yhteyttä paikkakunnan asukkaisiin saadakseen mahdollisimman tarkan kuvan tilanteesta. Tutkimustyön tuloksena syntyy maanmittaustoimistoihin lähetettävä lista suositettavista nimistä ja nimiasuista.
1990-luvulla maanmittaushallituksessa tapahtuneet organisaatiomuutokset ja liikelaitostuminen ovat valitettavasti aiheuttaneet katkoksen nimistöntarkistusperinteeseen niin, että kaikista kartastotöitä tekevistä maanmittaustoimistoista ei karttoja lähetetä nimistöntarkistukseen. Aiemmin tarkistustyön koordinoinnin hoiti keskitetysti maanmittaushallitus, nykyisellään maanmittaustoimistot voivat itse päättää alueensa nimistöntarkistuksista.
Nimien tehtävä
Karttanimet ovat osa nimistökulttuuriamme ja paikannimiperinnettämme, mutta myös osa jokapäiväistä kielenkäyttöämme. Nimet ovat usein hyvin tunnepitoisia, koska ne ovat osa jokaisen kotiseutua. Nimiin ei voida suhtautua välinpitämättömästi. Ne ovat tärkeä osa karttaa. Hyvä nimistö lisää kartan toimivuutta.
Peruskarttojen nimistö on kehittynyt nykyiselleen kartantekijöiden ja nimiasiantuntijoiden yhteistyön tuloksena. Kehitys jatkuu yhä. Kartan tehtävänä on toisaalta säilyttää vanhaa nimistöä, vaalia nimiperinnettämme, mutta toisaalta kartan täytyy pysyä muutoksissa mukana eli olla ajantasainen. Myös nimet muuttuvat aikojen kuluessa, ja asutuksen laajentuessa tarvitaan uusia nimiä uusille asutusalueille. Koska koko karttanimistön syntymisen taustalla on ollut paikallisten asukkaiden haastattelu, on peruskartan nimistö hyvä lähtökohta myös nimistönsuunnittelijoille. Siitä voidaan ottaa mallia ja aineksia uuteen, luotavaan nimistöön. Kartantekijöiden kannalta peruskartan nimistön moitteeton kunto on tärkeä senkin takia, että peruskartoista tehdään nykyisin monenlaisia sovelluksia, joista nimien virheelliset asut helposti leviävät.