Suomalaisen lakikielen ymmärrettävyys on kevättalvella 2003 noussut jälleen puheenaiheeksi. Ei lienekään liikaa vaadittu, että esimerkiksi ajoneuvojen verotusta koskevan lain pitäisi olla sekä autokauppiaan että auton ostajan ymmärrettävissä. Päivälehtien perusteella näyttää siltä, että lainvalmistelun kiire ja lakitekstien viimeistelemättömyys ovat kaikkien tiedossa.
Mitä pitäisi tehdä? Selvää on, ettei lakitekstejä ainakaan voi olennaisesti muuttaa ja huoltaa sen jälkeen, kun niiden sisältöä on viikkokausia mietitty ja muotoiltu. Ei ole sellaista kielenhuoltajaa, joka siloittelisi raskaslukuisen lain lukijoille ymmärrettävään muotoon ilman, että sisältö muuttuisi. Lainlaatijoiden olisikin itse siloiteltava tuotoksensa lakeja laatiessaan.
Kielitoimisto on ottanut selvittääkseen, miten lakitekstit olisivat parannettavissa. Vastuu koulutuksesta on kuitenkin yliopistoilla ja ministeriöillä, sillä lakiteksteistä vastaa kukin ministeriö itse. Kerrataan kuitenkin ne hyvän lakikielen ominaisuudet, jotka Antti Kivivuori on esittänyt Kielikellon artikkelissaan (Mitä hyvältä lakitekstiltä vaaditaan?, ks. Lue myös) jo vuonna 1980.
Hyvän lakitekstin tulee edustaa hyvää kielikulttuuria, olla virheetöntä ja tyylitajuista. Lisäksi sen pitää
– ilmaista selkeästi ja täsmällisesti, mitä ehdotetaan ja mitä tahdotaan säädettäväksi,
– olla yleisön, järjestöjen ja päätöksentekoelinten ymmärrettävissä,
– tuoda esiin olennainen ja tärkeä aines,
– ratkaista ne asiat, jotka kuuluu laissa ratkaista; epäselvä lakiteksti siirtää tulkintavallan kautta päätösvaltaa soveltamisportaaseen.
Lue myös:
Antti Kivivuori 1980: Mitä hyvältä lakitekstiltä vaaditaan? – Kielikello 2/1980.