Viestintäilmasto on kovasti muuttumassa ja jo muuttunutkin tällä vuosikymmenellä. Yleisradiolla ei ole enää monopolia radio- ja televisio-ohjelmien välittäjänä. Rinnalle on tullut kaupallista paikallisradiota, kaapelitelevisiota ja taivaskanavaa. Niinpä esimerkiksi helsinkiläinen Radio City voi lähettää kohderyhmälleen nuorisolle ohjelmaa vaikkapa stadin slangilla.

Joukkoviestinnän puhetilanne

Yleisradion rooliin kielenkäyttäjänä vaikuttavat useat seikat. Ensinnäkin Yleisradio on valtakunnallinen väline ja sen tulisi viestiä maan kaikkien murrealueiden edustajille riippumatta iästä ja koulutus- tai ammattitaustasta. Toiseksi Yleisradio on edelleenkin ennen kaikkea tiedonvälittäjä, joten kielen tulisi olla mahdollisimman hyvin perille menevää.

Perusluonteeltaanhan joukkoviestintä on yhdensuuntaista, koska sanomat lähetetään yhtäaikaisesti valikoimattomalle kuulija- ja katsojakunnalle. Vaikka puhetilanne varsinkin radiossa on joskus lähellä kahdenkeskistä puhetapahtumaa, niin silti puhe on puhetta kasvottomalle kuulijalle ja kysymyksessä on epäaito puhetilanne. Radio- ja televisiopuhuja ei saa kuulijaltaan suoraa palautetta eikä hän voi korjata sanomaansa kuulijan reaktioiden mukaan. Toimittaja ei voi koskaan olla varma siitä, ymmärrettiinkö hänen sanomansa. Kun puhuja on kasvokkain esim. saliyleisön kanssa, hän saa intoa ja uskallusta yleisön hyväksyvästä naurusta, taputuksista tai kihelmöivästä jännityksestä. Tällainen tuki puuttuu radio- ja televisiopuhujalta. On siis yritettävä ennalta tietää, millainen puhe koskettaa sattuvimmin.

Yksipuolista on myös radion kuuntelu ja television katselu. Vastaanottaja ei voi kesken ohjelman palata alkuun tarkistamaan epäselväksi jäänyttä. Hän ei myöskään voi tehdä lisäkysymyksiä, vaikka ohjelma niitä herättäisikin. Näitä radion ja television välinekielen puutteita voi kuitenkin korvata siten, että käyttää kieltä mahdollisimman havainnollisesti.

Esikuvallinen kansanvalistaja

Yleisradiolla on kielenkäyttäjänä myös historiallisia rasitteita – tai velvoitteita. Sitä pidetään edelleen kansanvalistajana, johon liitetään tietty esikuvallisuus. Kielen tulee siten olla laadukasta, moitteetonta ja sen tulee edustaa hyvää tyyliä ja makua. Nämä attribuutit tulisi voida liittää kernaasti kaikkiin ohjelmiin, mieluiten kaikkeen puheeseen, jota Yleisradio välittää. Harvoin kuulija ja katselija muistaa, että merkittävä osa ohjelmissa kuultavasta puheesta on aivan muiden puhetta kuin yhtiön omien toimittajien – poliitikkojen, virkamiesten, erilaisten asiantuntijoiden.

Paitsi kansanvalistajan esikuvallisuus myös Yleisradion julkisuus vaikuttaa siihen, millaista kielenkäyttöä Yleisradiolta odotetaan ja millaista sen tulisi olla. Julkisuus vaihtelee sen mukaan, millainen ohjelma on kyseessä. Mitä virallisemmasta, institutionaalisemmasta ohjelmasta on kysymys, sitä suuremmat julkisuuden kielenkäytön normipaineet siihen tuntuvat kohdistuvan. Virallisuuden kasvaessa kielenkäytön vaihtelumahdollisuudet tulevat rajallisemmiksi, on turvauduttava lähinnä kirjakieleen tai yleiskieleen. Persoonalliselle kielenkäytölle ei silloin ole tilaa.

Kielenkäytön arvostelu

Yleisön käsitykset Yleisradion ohjelmien kielenkäytöstä tuntuvat monesti yksipuolisilta ja liioittelevilta. Lupamaksun maksajan oikeudella moititaan tarkemmin yksilöimättä niin sisällöt, kielet kuin ohjelman tekijätkin. Silloin kun ohjelma ja sen kieli ovat hyviä, ei reagoida, mutta vakinaiset valittajat tarttuvat herkästi luuriin, kun huomataan huonoa.

Kehnoksi koettu kielenkäyttö määräytyy ennen kaikkea iän, mutta myös koulutustason ja varsinkin poliittisten asenteiden mukaan. Maailmankuvan vastaiseksi koetun ohjelman kieltäkin saatetaan moittia, samoin esimerkiksi urheiluselostajat ovat ryöpytyksen kohteina eritoten silloin, kun Suomi menestyy huonosti.

Vanhemmat ikäryhmät pitävät sopimattomina, jopa karkeuksina monia sellaisia ilmauksia ja sanoja, joita melko yleisesti voidaan pitää yleiskielisinä tai ainakin puhekielisinä. Niinpä joidenkin mielestä toimittaja ei saisi koskaan käyttää sellaisia sanoja kuin vartti, sortti, satsata ja nihkeästi (neuvottelut ovat sujuneet nihkeästi).

Nuoret puolestaan moittivat Yleisradion kieltä luutuneeksi ja turhan viralliseksi. Radio Cityn edustaja luonnehti taannoin Tänään iltapäivällä -ohjelman puheen ja kielen saundia sellaiseksi, että se saa nuoren välittömästi sulkemaan vastaanottimen tai vaihtamaan kanavaa. Yhtä kaikki taistelu nuorison sieluista on kova ja tärkeä eri viestinten kesken.

Ohjelmatyypin vaikutus kieleen

Valtakunnallisuuden ja perillemenon edellytysten ja toisaalta julkisuuden, esikuvallisuuden ja välineellisyyden asettamien ehtojen lisäksi radion ja television kielenkäyttö määräytyy sen mukaan, millainen ohjelmatyyppi on kysymyksessä, mikä on puhujan rooli ja millainen on esitystilanne. Jopa lähetysajankohtakin vaikuttaa valittuun puhetapaan. Puhetyyliin vaikuttaa myös se, onko mikrofonin ääressä yksin vai onko paikalla puhekumppaneita, istuuko studion pöydän ääressä vai valtakunnansovittelijan toimistossa vai raahaako nauhuria lintusuolla hanhia tähyten. Puhetta säätelee myös tekninen laitteisto: jos joutuu liikaa keskittymään laitteiden hallintaan, kielenkäyttö ei kenties sujukaan luontevana. Jopa yhden ohjelman aikana puhetyyli voi vaihdella virallisesta tuttavallisempaan. Tavallaan radio- ja televisiopuhuja etsii oikeaa välimatkaa kuulijaan ja siihen keskustelutoveriin, jonka kanssa hän on silmäkkäin mikrofonin ääressä.

Lähetyshetken taju on ammattitaitoa, ja se heijastuu kielenkäyttöön. Sitä paitsi kielenkäytöstä välittyy kuulijalle myös monenlaisia oheisviestejä; television puhuva pää suorastaan uhoaa sitä ns. tahatonta informaatiota.

Ohjelmatoiminnan säännöstön kanta

Yleisradion ohjelmatyöntekijöiden turvana on ohjelmatoiminnan säännöstö (vuodelta 1972), jossa lausutaan kielenkäytöstä seuraavaa:

”Yleisradion kielenkäyttö vaikuttaa merkittävästi yleiseen sanastoon ja puhetapaan. Sen tähden on ohjelmantekijöiden käytettävä hyvää yleiskieltä. – – Murteet kuuluvat kielemme rikkauksiin. Kuitenkin ohjelmassa, joka on tarkoitettu koko maahan ja eri murrealueille ja johon murre ei tyylillisesti ja ilmaisullisesti sovi, ei sitä pidä käyttää. – – Slangin ja huolimattoman puhekielen liiallista ja ohjelmayhteyteen soveltumatonta käyttöä on kartettava. On muistettava, että samoin kuin murre saattaa slangi olla vaikeasti ymmärrettävää. Alueellisissa ohjelmissa on sovellettava samoja periaatteita kuin yleisohjelmien kohdalla; kuitenkin on otettava huomioon, että murteen esiintyminen tällaisessa yhteydessä voi olla huomattavasti luontevampaa ja yleisempää kuin yleisohjelmassa.”

Ohjelmatoiminnan säännöstön kielipykälää voidaan arvostella ja kiittää samasta syystä. Tuo hyvän yleiskielen vaatimus voi jonkun mielestä olla liian ylimalkainen. Tarvittaisiin kenties eri tilanteita varten yksityiskohtaisempia ohjeita tai ainakin hyvän yleiskielen sisällön rajaamista. Toisaalta juuri pykälän väljyys takaa sen sovellettavuuden. Tarkka yksityiskohtainen sääntö olisi enemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä yleiskielen käsitekin on sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Nyt riittävän väljästi muotoiltua sääntöä voidaan tarpeen ja ohjelmatyypin mukaan venyttää.

Millaista on hyvä yleiskieli?

Mitä rekistereitä sitten mahtuu hyvän yleiskielen vaatimuksen piiriin? Virallisinta, institutionaalisinta ohjelmatyyppiä edustavat uutiset. Uutiset käsitetään yleisesti yhdeksi ohjelmaksi, vaikka uutisiin mahtuu kielellisesti tiukempaa ja väljempää ainesta. Uutissähke on muodollisin ja steriilein, kun taas uutisraportti voi jo sisältää persoonallisempia sananvalintoja ja olla rakenteeltaan jokseenkin vapaamuotoinen.

Yhtä kaikki uutiskielelle on ominaista se, että se perustuu kirjoitettuun tekstiin. Käytämme siitä nimitystä lukupuhunta. Osittain tästä nousevat myös uutiskielen ongelmat. Laajemminkin Yleisradiossa on herätty vaatimaan lisää suoraa ohjelmaa, sillä lähes koko ohjelmisto alkaa perustua kirjoitettuun tekstiin. Vallankin radio nopeasti reagoivana välineenä voisi entistä enemmän mennä sinne, missä jotakin tapahtuu.

Yhtä mieltä voidaan varmasti olla siitä, että Yleisradion uutiskieli on juuri ohjelmatoiminnan säännöstön vaatimaa hyvää yleiskieltä. Mutta jos sitä tarkastelee puhekielenä, niin se on paikoin liian tiivistä, kirjallista ja kuulijan korvan kovalle koetukselle asettavaa. Varsinkin uutissähkeiden tiivis päälausetyyli saattaa hahmottua kuulijalle vaikeasti. Ns. uutismuotti, tapa toimittaa uutisia, voi vaikeuttaa sanoman perillemenoa, mutta toisaalta se ilmaisee lajityypin, johon yhdistämme uutisten tavoitteleman uskottavuuden ja virallisuuden. Edellytämme uutisilta kielenkäytön täyttä virheettömyyttä, mutta voisimme toivoa niihin myös lisää havainnollisuutta ja konkreettisuutta, puheenomaisuutta.

Uutisista mahdollisimman kaukana toimitustavaltaan ja kielenkäytöltään ovat suorat ohjelmat, esimerkiksi urheiluselostus. Urheiluselostajien moittiminenhan on miltei kansallisurheilua, heidän onnahtelevat kielikuvansa ovat taattua Jyvät ja akanat -aineistoa. Tavallisesti kuitenkin unohdetaan, kuinka vaativa selostajan työ on. Tietysti väline vaikuttaa siihen jonkin verran: radion urheiluselostus on täyteläisempää, kun taas televisiossa selostajan tulee ottaa huomioon se, että myös katsoja seuraa tapahtumia ruudusta. Selostuksen kieli määräytyy tilanteen mukaan. Vaikka selostusta ei voi ennakolta valmistella yksityiskohtaisesti ja vaikka selostuksen kieli on vapaata puhetta, se ei silti ole mielivaltaista.

Kiinnostava ja kuulijat vireillä pitävä selostus on vaikea tehtävä. Selostajan on taitavasti valittava yksityiskohtia pursuilevasta kokonaisuudesta ne seikat, jotka kuulijan ja asian kannalta ovat olennaisimmat ja vievät samalla asiaa eteenpäin. Selostajan on pyrittävä luomaan jännitteitä, jotka pitävät kuulijat pihdeissään. Kielen on silloin oltava elävää ja havainnollista, jotta se synnyttäisi kuulijassa välittömiä konkreettisia mielikuvia. Selostajan kielenkäytöstä kuultaa myös hänen asiantuntemuksensa: jos sitä ei ole, sen huomaa oitis. Vapaa selostus panee toimittajan monella tavalla koetukselle. Selostaja voi loihtia kuulijan ja katsojan eteen koko jännittävän tapahtuman tai sitten takeltelullaan ja kaavamaisilla sananvalinnoillaan latistaa ainutkertaisen tilanteen mitättömäksi.

Selostuksen, jopa urheiluselostuksen kieli mahtuu hyvin ohjelmatoiminnan säännöstössä vaaditun hyvän yleiskielen piiriin. On kuitenkin muistettava, että selostajan sananvalinnat saavat aiheen ja tilanteen mukaan olla arkisiakin ja että muutamat muoto-opilliset puhekielisyydet lienevät sallittuja. Puheen yleinen rakenne noudattelee tietysti luonnollisen puheen piirteitä: se on väljää, mutta hallittua, ei sinne tänne poukkoilevaa tajunnanvirtaa.

Uutisten ja suoran selostuksen väliin mahtuu suuri joukko erityyppisiä ohjelmia. On esitelmätyyppisiä ohjelmia (esitelmä, essee, pakina, puheenvuoro), haastatteluja, keskusteluja, dokumentteja, puhelinkontaktiohjelmia, puhemusiikkiohjelmia ja erilaisia fiktiivisiä ohjelmia. Monet ohjelmat koostuvat useanlaisista kielellisistä elementeistä.

Uutistenlukijan ja selostajan lisäksi voisi muina radio- ja televisioesiintyjinä mainita kuuluttajan, juontajan ja vaikkapa haastattelijan. Kuuluttajan puhetilanne on aina muodollinen ja hän käyttää sen vuoksi oikeastaan kirjakieltä: kuuluttaja edustaa Yleisradio-instituutiota. Juontajan rooli taas ei ole niin muodollinen kuin kuuluttajan. Juontaja on jonkinlainen ohjelmalenkki, tilanteiden sitoja. Juontaja voi ohjelmatyypin mukaan olla hyvinkin persoonallinen ja käyttää letkeää kieltä.

Haastattelijan taas tulee perusteellisesti harkita kielenkäyttöään. Hänen täytyy riittävästi ja kohteliaalla tavalla ottaa huomioon haastateltavansa puhetapa ja kielenkäyttö. Jos haastateltava puhuu esim. murretta tai slangia, ei haastattelijan tule jäljitellä sitä, jollei hän hallitse murretta tai slangia. Haastattelijan on viisainta pyrkiä melko yleiskieliseen puheeseen, mutta siten että hän mukauttaa omaa kieltään sopivasti haastateltavan kielen suuntaan. Tällä tavoin kuulijalle syntyy harmoninen vaikutelma ja toisaalta haastateltavan ja haastattelijan kesken syntyy luonteva tilanne.

Kielenkäyttö ohjelmatyypin mukaan

Ohjelmatyyppi määrää kielenkäyttöä myös siten, että suurelle valikoimattomalle yleisölle tarkoitettujen yleisohjelmien tulee olla mahdollisimman yleiskielisiä, jotta sanoman perillemeno olisi taattua ja häiriötöntä. Tyylilaji tai puherekisteri puolestaan määräytyy sen mukaan, miten institutionaalinen tai virallinen ohjelma tai toisaalta miten intiimi ja epävirallinen ohjelma kulloinkin on kysymyksessä. Intiimiys ja epävirallisuus sallivat epämuodollisen kielen, värikkäämmät sananvalinnat, jopa arkisen sävytyksen.

Muodoltaan kielen tulisi mielellään olla lähellä yleiskielen normia, joskin eräät levinneimmät poikkeamat tyyliin me mennään, me ollaan taisteltu, aikasemmin, mä, sä lienevät sallittuja. Mielestäni kongruenssi, possessiivisuffiksien käyttö ja melko täyteläiset muodot eivät vähennä luontevan puhekielen tuntua, jos puheessa on muuten huolehdittu luontevuudesta, jos sananvalinta ja kielikuvat, ilmaisuvoima ovat puhujalla hallinnassa. Yleisradion toimittajan toimenkuvaan kuuluu myös b:n, d:n, g:n ja f:n hallinta. Niiden veltosta ääntämyksestähän toimittajat saavat eniten pyyhkeitä. Monelle vasta ääninauha on paljastanut sen, kuinka veltosti hän on tottunut nämä äänteet ääntämään.

Ajoittain peräti paheksuvaakin arvostelua ovat saaneet eräät Yleisradion kohdeohjelmat, vallankin nuorten musiikkiohjelmien juonnot ja yleensäkin nuorten ohjelmat. Niitä on moitittu huolimattomasta kielestä, slangin viljelystä, alatyylistä ja liian rohkeista kannanotoista ja arvostelmista. Nuorten ohjelmat on tarkoitettu nuorisolle, ei välttämättä koko Suomen kansalle, ja ne pyrkivät lähestymään aiheitaan nuorten näkökulmasta ja nuorten kielellä. Hyvä maku ja ammattitaitoinen, ohjelman tavoitteita palveleva näkemys takaavat sen, että esimerkiksi poikkeava kielenkäyttö ei ole itsetarkoituksellista. Mielestäni nuorten ohjelmissa voidaan puhua slangiakin, kunhan se vain ei ole kaavamaista eikä rajaa muun Suomen nuoria kuuntelijain joukosta. Anna-Leena Härkösen romaani Häräntappoase todistaa kyllä, että eteläsuomalaislähtöinen nuorison kaupunkilaiskieli on levinnyt ainakin Kempeleen tasolle. Slangin käyttely vaatii kylläkin taitoa, se pitää murteen tapaan omaksua jo varhaisessa kasvuiässä. Kovin huolimaton kieli tyyliin ”mul ois sit kans yks sellane juttu ku noi paprut pitäs heittää toho byrooseen” ei ole suositeltavaa Yleisradiossa edes nuorten ohjelmissa.

Radio- ja televisiopuhujan tärkein ominaisuus on luontevuus. Luontevasti puhuvaa esiintyjää on miellyttävä kuunnella. Hän saa kuulijan kiinnostumaan asiastaan ja pystyy välittämään sanomansa paremmin kuin esiintyjä, joka ei ole onnistunut ohjelmassaan tavoittamaan itselleen luontaista puhetapaa. Useimmiten turvallisin puheenparsi on yleiskieli, jonka sävy saa määräytyä ohjelmatyypin ja kohdeyleisön mukaan. Kieli voi olla virallisempaa tai arkisempaa, siinä voi olla murre- tai slangisävytys ohjelmasta ja kuulijakunnasta riippuen. Luontevuuden lisäksi Yleisradion toimittajien kielenkäytössä tulisi aina olla julkisen välineen edellyttämä harkittu ja ammattitaitoinen ote.