Mitä Nokian pääjohtaja tarkoittaa kertoessaan Suomen olevan liukumassa pian langattomaan tietoyhteiskuntaan? Mistä Yleisradion tekninen johtaja puhuu, kun hän ilmoittaa, että tietoyhteiskunta saadaan aivan pian joka kotiin? Entä mihin toimittaja uskoo rahan hupenevan, kun hän otsikoi juttunsa: Tietoyhteiskunta nielee miljardeja?

Muodikas ilmaus, tietoyhteiskunta, putkahti suomen kieleen viimeistään kahdeksankymmentäluvulla. Kansanedustaja, professori Martti Tiuri julisti kirjassaan ”Tulevaisuus alkaa nyt” Suomen siirtyvän pian tietoyhteiskuntaan. Tiuri tarkoitti tietoyhteiskunnalla yhteiskuntaa, jossa yli puolet työssä olevista ihmisistä työskentelisi erityisissä tietotehtävissä. Mahtoiko Tiuri silloin arvata, minkälaisen iskusanan hän kenties ensimmäisenä suomalaisten suuhun toi?

Muutama vuosikymmen Suomessa on siis puhuttu kilpaa tietoyhteiskunnasta. Hiekkalaatikoiden reunoilla perheenäitien arkipuheessa sanaa ei kuule, mutta eri alojen asiantuntijoiden puheessa siitä on tullut suosittu. Tietoyhteiskunta toistuu aiheena jatkuvasti tiedotusvälineissä, sillä uutistoiminta on paljon toisten puheiden selostamista; sanomalehti on moniääninen kokonaisuus, jossa eri alojen asiantuntijoiden puheilla on huomattava painoarvo.

Yhä useampi projekti nimetään nyt tietoyhteiskuntahankkeeksi, olipa kyse sitten kansallisesta strategiasta tai vaikka vain kirjastoautosta muutaman tuhannen asukkaan kunnassa. Suomessa toteutetaan vuosittain satoja tietoyhteiskuntahankkeita, joista toimittajat sitten lehdissään raportoivat. Samoista hankkeista lehtiin kirjoittavat myös itse asiantuntijat erilaisille vieraspalstoille sekä mielipidesivuille. Mutta mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan tietoyhteiskunnasta?

Kielenkäyttäjät tulkitsevat todellisuutta eri tavoin. Lehdessä erilaiset maailmankuvat kohtaavat ja osin kilpailevatkin keskenään. Tämä käy ilmi selvästi, kun tarkastellaan tietoyhteiskunta-sanan käyttöä kolmessa sanomalehdessä. Aamulehden, Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien yhden vuosikerran tarkastelu osoittaa, että tietoyhteiskunta edustaa eri ihmisille hyvinkin erilaisia asioita.

Tietoyhteiskunta: ihmisiä?

Suomen kielen perussanakirja määrittelee tietoyhteiskunnaksi yhteiskunnan, joka arvostaa ja hyödyntää tietoa ja nopeaa tiedonkulkua. Jokaisen sanan merkitys on kuitenkin paljon syvempi kuin sanakirja kykenee ikinä määrittelemään. Sanakirjamääritelmä on kuin merkityksen likiarvo. Joskus se pystyy vain raapaisemaan merkityksen pintaa.

Sanan merkitys syntyy aina tilanteessa, jossa kieltä käytämme. Viime kädessä merkitys syntyy vuorovaikutteisesti. Minä puhun ja sinä teet tulkintoja. Usein emme edes kykene vaikuttamaan siihen, miten toinen ymmärtää ja tulkitsee puhettamme.

Lehtiteksteistä voi havaita, että osa kielenpuhujista tarkoittaa ilmauksella tietoyhteiskunta yhteiskuntaa, jossa on tietyt arvot. Silloin ilmauksen merkitys on lähellä sen sanakirjamääritelmää. Kielenkäyttäjät puhuvat tietoyhteiskunnasta yhteisönä, jossa jo elämme tai jossa elämme kenties tulevaisuudessa. Sen jäseniä ovat siis ihmiset, jotka ovat keskenään ehkä eriarvoisia. Tietoyhteiskunnassa työ on tärkeää. Merkityksellistä on myös yhteistoiminnan muuttuminen, kun ihmisten välinen viestintä saa aivan uudenlaisia muotoja.

Ilmausta voi tällöin verrata sellaisiin käsitteisiin kuin maatalousyhteiskunta, teollinen yhteiskunta tai luokkayhteiskunta, jotka kukin kantavat merkitystä tietyntyyppisestä yhteiskunnasta tiettyine arvostuksineen.

Tietoyhteiskunta: esineitä?

Kaikki kielenkäyttäjät eivät kuitenkaan näytä mieltävän tietoyhteiskuntaa ihmisten muodostamaksi yhteisöksi. Näyttää siltä, ettei ilmaus merkitse osalle ihmisistä lainkaan yhteiskuntaa. Osa puhuu tietoyhteiskunnasta teknisenä hyödykkeenä, ikään kuin esineenä.

Kyse ei silloin olekaan ihmisistä, kansanryhmästä, maasta tai yhteisöstä, jossa on tiettyjä arvostuksia. Tietoyhteiskunta on pikemminkin jotain, jota voidaan käyttää. Joku pitää tärkeimpänä, että tietoyhteiskunta ulotetaan mahdollisimman nopeasti kaikkien saataville tai jokaiseen kotiin. Ei ole silloin ihme, jos jonkun mielestä tietoyhteiskunnan on oltava ehdottomasti ”käyttäjäystävällinen” kuten tietokoneen käyttöliittymän. Kännykkäyritys peräänkuuluttaa arvatenkin tietoyhteiskunnan langattomuutta, uusmedian sisällöntuottajat sen sijaan tietoyhteiskunnan sisältöä.

Puhe tietoyhteiskunnasta hyödykkeenä tai esineenä on seurausta tavasta, jolla nykysuomessa käytetään sanaa tieto. Tieto on kuin esine, jonka keskeisin ominaisuus on siirrettävyys. Tekniikan alan ammattilaisten kielenkäytössä tiedosta näyttää puuttuvan erityisesti omaksumisen merkityspiirre.

Ei siis ihme, että jatkuvasti julkisuudessa toistuu pyyntö, että tietoyhteiskunnan sijasta tulisikin puhua informaatioyhteiskunnasta, kuten englannin kielessä: information society. Filosofi Ilkka Niiniluoto on huomauttanut, että käännämme luontevasti sanat data, information, knowledge ja message kaikki suomeksi sanalla tieto. Mutta esimerkiksi informaatio ei välttämättä ole aina tietoa, vaikka tieto onkin aina myös informaatiota. Klassisen tiedonmääritelmän mukaan tieto on totta ja perusteltua. Sen sijaan informaatiolla näitä ominaisuuksia ei välttämättä ole.

Kokemus heijastuu kieleen

Kielenkäyttöön näyttää myös kätkeytyvän ajatus siitä, että tietoyhteiskunta on jotain, jota ihminen tekee, rakentaa, muuttaa ja ohjailee. Osa kielenpuhujista siis kokee, että tietoyhteiskunta on ilmiönä ihmisen hallinnassa. Sen synty on kiinni ihmisistä, heidän toiminnastaan ja tahdostaan – olipa kyse sitten ihmisistä tai esineistä.

Samaan aikaan osa kielenkäyttäjistä ajattelee aivan päinvastoin. Ihminen onkin pelkkä kokija. Tietoyhteiskunta ohjaa ja muuttaa ihmisen elämää. Kyseessä on jonkinlainen uhka, joka esittää jopa vaatimuksia: Tietoyhteiskunta jakaa kansalaiset osaaviin ja osaamattomiin, luo omia eriarvoisuuksiaan ja edellyttää uudenlaisia älyllisiä vaatimuksia, koulutusta.

Kun ihminen kokee voimattomuutta ympäristönsä muutosten keskellä, asiantilat myös kielentyvät sen mukaisesti, sillä kokemus omasta toimintaympäristöstä heijastuu kielenkäyttöön. Taustalla on ehkä kokemus kontrollin puutteesta. Ihminen alkaa yhä enemmän edustua kielessä kohteena ja kokijana, joihin epämääräiset tekijät, abstraktiot, kohdistavat toimintaansa. Tietoyhteiskunnan lisäksi tällaisiksi epämääräisiksi tekijöiksi on havaittu esimerkiksi lama, tulosvastuu ja kilpailukyky, jotka toimivat usein talousteksteissä kuten elolliset yksilöt. Monesti ne vaativat, edellyttävät ja pakottavat meitä ihmisiä erilaisiin toimiin.

Hataria mielikuvia

Huomaamme, että abstraktit ilmaukset ovat hieman pulmallisia. Ne toimivat kielessä eri tavoin kuin konkreettisiin asioihin viittaavat sanat. Kun puhumme jostain, jota emme voi silmin havaita tai käsin koskea, herättää sana meissä paljonkin toisistaan poikkeavia, yksilöllisiä mielikuvia. Konkreettisiin asioihin viittaavat sanat toimivat sen sijaan luontevammin, sillä ihmisillä on yleensä niistä yhteisiä kokemuksia. Olemme luultavasti melko yksimielisiä siitä, minkälaisiin kokonaisuuksiin vaikkapa sanat omena, talo tai hiirimatto viittaavat, mutta entä sanat usko, tasa-arvo, kehitys tai sivistys? Niistä puhuttaessa joudumme ehkä toteamaan, että meillä on erilaisia käsityksiä asioista.

Erityisen ongelmallisia näyttävät olevan sellaiset sanat, jotka viittaavat abstraktioihin ja jotka siirtyvät yleiskieleen jonkin alan ammattilaisten puheesta. Miten selittäisimme kestävän kehityksen, globalisaation ja tietoyhteiskunnan tyyppiset ilmaukset? Strategioista, visioista ja puiteohjelmista ne siirtyvät sanomalehtiin käsittämättömän tyhjinä termeinä. Sanomalehteen joutuessaan erikoiskieliset merkitykset eivät pääse oikeuksiinsa, sillä yleiskielinen ympäristö ei aina kykene välittämään niitä. Toimittaja lainaa asiantuntijan puheita, mutta sanan merkitys jääkin haastattelutilanteeseen tai merkityksestä siirtyy vain häivähdys. Tieteellisissä teksteissä käsitteet on tavan mukaan selitettävä ennen niiden käyttöä. Sanomalehdessä tällaista tarkkuuden vaatimusta ei ole. Toimittaja itse päättää, onko ilmauksia tarpeen selittää lukijoille erikseen.

Ehkä toimittajakaan ei oikein ole perillä siitä, mitä haastateltava jollain termillä tarkoittaa. Siitä huolimatta hän käyttää jutussaan ilmausta luovan luontevasti. Näin kieli joustaa: sana saa kertaheitolla uusia merkityksiä.

Jos merkitys aukeaa vain tietyn alan ihmisille, yleiskielen varassa toimiva lehden lukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen, mistä on kyse. Tuloksena on hataria mielikuvia, latteuksia. Kestävä kehitys on ylevää tyhjää pulinaa, globalisaatio tuo parhaassa tapauksessa mieleen jotain maapallosta, tietoyhteiskunta on yhtä kuin digi-tv, nettiradio, Internet tai tietokone. Mielikuva ontosta hokemasta syntyy varsin helposti.

Puheen abstraktisuus tekee viestinnästä hämärää. Epämääräisen ja sumean kielenkäytön motiiviksi on usein sanottu vastuun pakoilu. Ne, joilla on valtaa ja rahaa, kätkeytyvät epämääräisen retoriikan taakse. Poliitikot ovat tässä mestareita, sanotaan. Voi olla niinkin.

Kuusikymmentäluvun kieliopas neuvoo kielenkäyttäjiä pysymään puheessaan niin esineellisellä tasolla kuin asian luonne sallii. Ohje on erinomainen vielä nykyäänkin, mutta maailma on käymässä yhä mutkikkaammaksi.

Kieli syntyy muutoksessa uudelleen

Ennen kuin nimeämme tietoyhteiskunnan tyyppiset ilmaukset vain sanahelinäksi, on tarkasteltava maailmaa, jossa elämme. Elinympäristömme on rikasmuotoinen mutta jatkuvassa muutoksessa. Väistämättä muuttuvat myös kielen käyttötavat, sillä kieli on elävää. Sen tehtävänä on täyttää aikansa viestinnälliset tarpeet.

Kun ihmiset ovat tekemisissä yhä abstraktimpien ilmiöiden kanssa, alkaa maailman monimutkaistuminen heijastua tapaan, jolla asioista puhumme. Yksi tällainen abstrakti ilmiö on sähköinen, arkitodellisuudessa näkymätön viestintä. Kieli mukautuu kuvaamaan uutta ilmiötä toisinaan menestyksellisesti, joskus huonosti.

Enemmän kuin valtaa pitävien vastuun pakoilusta on kyse siis siitä, että kielenkäyttäjän on jäsennettävä maailmansa uudelleen, vaikka uusia asiantiloja kuvaavia käsitteistöjä ei vielä olisikaan käytettävissä. Tällaisessa tilanteessa muodostuu väistämättä viestintäongelmia.

Kieli on dynaamista ja sen käyttäjät kekseliäitä: eri ihmiset ratkaisevat viestintäongelman vain eri tavoin. Näistä eri tavoista aiheutuvat myös abstraktin ilmauksen, tietoyhteiskunnan, eri merkitykset. Kieli syntyy muutospaineessa aina uudelleen.

 

Filosofian maisteri Anna Uusitalo on toimittaja. Hän on tehnyt pro gradu -työnsä tietoyhteiskunta-sanan käytöstä sanomalehdissä.