Suomen on sanottu olevan Euroopan suhteellisesti metsäisin maa. Metsiä on hyödynnetty vuosisadat, ja maan talous on näihin vuosiin saakka ollut hyvin riippuvainen metsäteollisuudesta.

Metsä on varsinkin aikaisemmin ollut ihmiselle  suojapaikka, mutta toisinaan pelottava ja kunnioitusta herättävä vastustaja. Läpi elämän jatkunut metsänpelko oli saattanut alkaa, jos on lapsena joutunut yksin paimentamaan lehmikarjaa asumattomiin korpiin, joissa milloin hyvänsä oli vaarassa joutua vastatusten karhun tai suden kanssa.

Olen selvittänyt sitä, kuinka suomalaisten metsäkäsitys ja metsän merkitys heijastuvat eri-ikäisiin suomen kielen sanakirjoihin. Mitä sana-artikkeleihin valituista esimerkeistä voi päätellä kunkin ajan hengestä? Mukana ovat Chrisfrid Gananderin Nytt Finskt Lexicon (1786–1787), Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja 1–2 (1866–1880, lisävihko 1886), Nykysuomen sanakirja (NS; 1951–1961) sekä uusimmat Suomen kielen perussanakirja (PS; 1990–1994) ja Kielitoimiston sanakirja (2006; uusin sähköinen versio 2008). Aineistoni koostuu sanakirjojen metsä-artikkeleista, metsä­-alkuisista yhdyssanoista ja metsä-sanan johdoksista.

Myyttinen metsä

Metsään liittyneet myyttiset uskomukset ja kuvitelmat lienevät nykyihmiselle jo varsin vieraita. Osa niistä jatkaa elämäänsä saduissa metsänhaltijan ja metsänneidon tapaan. Metsänemäntä Mielikki voi olla vielä tuttu, mutta vanhempi samamerkityksinen, Gananderin ja Lönnrotin mainitsema metsänemuu ei enää. Metsänväen joukkoon kuului myös varottava metsähiisi eli metsäpiru, joka sai sijan vielä NS:ssa, ja Lönnrotin tuntema kateellinen metsänpeikko metsäkade.

Yleensä näkymättömissä pysyttelevän väen lisäksi metsissä liikkuu myös näkyväisiä olentoja. Pelätyin ja kunnioitetuin niistä on karhu, jota ei sopinut ennen kutsua sen varsinaisella  nimellä, ettei saisi metsänkuninkaan vihoja päälleen. Metsänukkona tai metsänäijänä otso tunnettiin Lönnrotin aikaan, ja vielä NS:nkin esimerkeissä karhun kulkiessa metsä liikkuu. Sen sijaan samassa kirjassa mainittu metsäkarhu tarkoittaakin hienostumatonta ja karkeasanaista ihmistä.

Jos metsänpedoista eli metsähäisistä huolimatta uskaltautui metsään, piti varoa, ettei joudu metsänpeittoon. Metsä tai sen haltijat saattoivat nimittäin lumota kulkijan niin, ettei tämä löytänyt enää kotiin, eivätkä hakijat huomanneet häntä, vaikka olisivat vierestä astuneet. Metsästä saattoi tarttua myös metsännenä, joka oli jokin ikävä ja kiusallinen vaiva tai tauti. Ei pitänyt kuitenkaan hämmästellä, jos jonkun sanottiin ajavan metsänkalaa, sillä Lönnrotin mukaan tämä vain keräsi syötäviä sieniä.

Vaikka metsänhaltijat ovat haihtuneet nykymetsistä, niin jonkinasteista villeyttä ja vapautta tapaa vielä nykykielenkin sanakirjojen metsä-esimerkeistä. Muutaman vuoden takaisessa Kielitoimiston sanakirjassa oleilee jo Gananderin tuntema metsäläinen, joka selitetään metsissä eläväksi primitiiviseksi ihmiseksi. Metsittyä voi paitsi oma puutarha myös syrjässä elävä ihminen.

Hyödyllinen (ja hyväksikäytetty) metsä

Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa eläneen ihmisen näkemykset ympäröivän luonnon kauneudesta olivat arkipäivän realismin kypsyttämiä: komeinta ja parasta oli se, mikä tuotti eniten. Kuukkelimetsät ja liito-oravien pesäkolot eivät silloin paljon merkinneet. Kuitenkin jo 1700-luvulla huoli Suomen metsien loppumisesta alkoi kasvaa, ja metsien huonoa tilaa kritisoitiin. Syyllisinä pidettiin kaskiviljelyä, tervanpolttoa, liiallista rakentamista, lehdesten keruuta ja jopa lisääntynyttä polttopuiden hakkuuta: kahvia ja teetä keitettiin aivan liikaa, viinanpoltosta puhumattakaan.

Vihdoin vuonna 1858 päätettiin pyytää ulkomainen asiantuntija, Karl Heinrich Edmund von Berg Saksasta, arvioimaan metsien tilaa. Kuninkaallinen ylimetsäneuvos tuli maahan, ja raportti valmistui tuota pikaa. Kehotus oli selvä: metsien hävittäminen tuli lopettaa, sillä avohakkuut toivat mukanaan kylmät tuulet, heikot sadot puutteineen ja kurjuuksineen ja lopulta näiden seurauksena kansan sivistystason laskun. Vuosisadan jälkipuoliskolla ryhdyttiinkin kouluttamaan metsänhoitajia estämään metsien hävitystä. Von Bergin tapaan saarnasi myös Elias Lönnrot monissa kansantajuisissa kirjoitelmissaan Oulun Wiikko-Sanomissa.

Sanakirja-aineistossa on selvästi eniten juuri metsän hyötykäyttöön liittyviä esimerkkejä ja yhdyssanoja. Gananderilla niitä ei tosin vielä monta ole, mutta Lönnrotilla jo runsaasti (metsänhoitaja, metsän-istutus, metsänperkaus, metsä-opisto, metsätyö, metsäwero).

1900-luku oli tehostetun metsänhoidon aikaa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallitsevin tyylisuunta oli suoria linjoja suosiva funktionalismi,  joka näkyi myös hoidetuissa metsissä ihannoituina suorarunkoisina havupuurivistöinä. Soita alettiin ojittaa puuntuoton lisäämiseksi. Toisesta maailmansodasta toipuminen kesti 1950-luvulle, jolloin tahti taas kiihtyi. Vuosisadan metsien ”kehitys” näkyy NS:n hakusanoissa. Käyttöön tulevat metsäaura ja metsäojitus. Puhutaan ”järkiperäisestä, nykyaikaisesta” metsätaloudesta. Rakennetaan metsäautoteitä. Sana-artikkelissa metsä metsiä ”kylvetään, istutetaan, hoidetaan, hakataan, myydään”, ja sananlaskuesimerkin mukaan kirves on metsän lääke.

NS:n ilmestymisen aikoihin metsissä työskenteli vielä metsätyöläinen. Vasta 1990-luvun alussa PS:ssa häntä seurasi metsuri, joka oli kyllä mukana jo vuonna 1972 ilmestyneessä Nykysuomen perussanakirjan näytevihossa. Monet metsäalalla työskentelevät tosin vierastivat vielä 1970-luvulla metsuria, sillä se muistutti heistä turhan paljon ”automaattista konetta” tarkoittavia imuria, nosturia ja puimuria. – Sana metsuri ei ollut vieras Lönnrotillekaan, mutta hänen sanakirjassaan se oli toista lajia, nimittäin ’metsäsika’ tai ’yöksi metsään jäänyt lehmä’.

PS:ssa uusina tuttavuuksina metsissä jyräävät metsäkoneet, metsätraktorit ja metsä-äkeet. Puhutaan metsänjalostuksesta, jolla tarkoitetaan puuntuotannon määrän, laadun ja arvon kohottamista. Uuden vuosituhannen myötä tulevat kielenkäyttöön ja Kielitoimiston sanakirjaan metsäkeskukset ja metsäsuunnitelmat.

Metsässä ei liikahda enää lehtikään?

Runsaat kaksisataa vuotta sitten ihailtiin luonnontilaisia metsiä. Varsinkin Saksassa suosittu romantiikan aate- ja kulttuurivirtaus ylisti ”jaloja villejä”, tunteita ja mielikuvitusta. Suomeen aate ehti vasta 1820-luvulla. Seuraava romantiikan aalto, kansallisromantiikka eli karelianismi, valloitti maan 1800-luvun lopulla, siis Lönnrotin sanakirjan ilmestymisen jälkeen. Sata vuotta myöhemmin teollisten mullistusten jälkeen on jälleen herätty ihannoimaan luonnontilaista luontoa. Romanttiseen luontokäsitykseen liittyviä viittauksia ei tutkimissani sana-artikkeleissa kovin monta ole. Niitä on lähinnä NS:ssa: metsäläiselämä (”vapaa metsäläiselämä”, ”muinainen metsäläiselämä satoine seikkailuineen”), metsäläisvapaus, metsänrinta (”utuinen metsänrinta”).

Romantikkoja terävämmin alkoivat luonnonarvoja puolustaa luonnonsuojelijat. Metsänhoito oli tehostunut 1950-luvulta lähtien, ja vasta 1970-luvun öljy- ja energiakriisi hiljensi toiminnan joksikin aikaa. Tehometsänhoidon menetelmiä oli alettu kritisoida, ja luonnonsuojelijoiden ja metsätalouden väliset erimielisyydet kärjistyivät kiivaisiinkin yhteenottoihin esimerkiksi Kainuun ja Pohjois-Savon rajamailla Talaskankaalla. Vuosituhannen lopulla kärhämät jäivät syrjään, kun uudeksi vakavaksi uhaksi nousi ilmastonmuutoksen vaikutus metsiin ja muuhun luontoon. Ilmansaasteiden tuhoisuus oli huomattu vuosia aiemmin. Jo Lönnrot oli puhunut metsänhaaskuusta ja metsänraiskauksesta; nyt sanavarastoon tulivat metsäkuolema ja metsävauriot.

Ihminen on vuosituhansia elänyt luonnon ehdoilla, mutta samalla myös muokannut ja muuttanut ympäristöään yhä enemmän. Viime vuosisadan puolivälin ja sodista toipumisen jälkeen alkanut raju yhteiskunnallinen muutos loi muuttovirran maaseudulta kaupunkeihin. Elinympäristö muuttui täysin, ja elintason nousun ja vapaa-ajan lisääntymisen myötä muuttui myös ajatusmaailma. Kaupungistumisen vuosikymmenten jälkeen moni on löytänyt metsän uudestaan: se, mikä ennen oli pakko ja hikinen urakka, voi nyt olla sielun ja ruumiin virkistystä. Takana lienevät myös ne ajat, jolloin metsä oli suurelta osin miesten, metsästäjien, metsämiesten, valtakuntaa – Nykysuomen sanakirjan esimerkein ”miesten kiertäessä metsällä naiset hoitivat taloutta”.

Kirjallisuutta

Laaksonen, Pekka – Mettomäki, Sirkka-Liisa (toim.) 1994: Metsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 73.

Leikola, Matti 2005: Vaella metsissä elääksesi.

Roiko-Jokela, Heikki (toim.) 2000: Moni-ilmeinen metsä: mielikuvia, asenteita ja arvoja metsistä ja niiden käytöstä.

Vilppula, Matti 1989: Metsä suomalaisessa kulttuurissa. – Kielestä kiinni. Tietolipas 113.