Suomessa ja maailmalla on tänä vuonna vietetty reformaation merkkivuotta. Lokakuun 31. päivänä 2017 tuli kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martti Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen. Luterilaisuus on vaikuttanut monin tavoin suomalaiseen kulttuuriin ja suomen kieleen – myös etunimiimme.
Noin kaksi kolmannesta suomalaisista kantaa nykyään etunimeä, jonka alkuperäinen esikuva on joku Raamatun henkilö tai kirkollinen pyhimys. Esimerkiksi Teemu-nimen taustalla on Uuden testamentin Nikodemus ja Seija-nimen taustalla varhaiskristillinen marttyyrineitsyt Cecilia. Kristinuskon mukanaan tuomat nimet alkoivat yleistyä maassamme 1100-luvulla, ja ne syrjäyttivät vähitellen perinteisen nimistömme täysin. Kun muinaiset suomalaiset kantoivat sellaisia omakielisiä nimiä kuin Ihamieli, Hyvätoivo, Mielitty tai Viljapäivä, näiden tilalle tulivat keskiajalla kirkollisten pyhimysten nimet.
Turun hiippakunnassa oli keskiajalla käytössä dominikaaninen pyhimyskalenteri. Missale Aboense -messukirjassa (1488) oli sellaisia naistennimiä kuin Agatha, Agnes, Barbara, Catherina, Cecilia, Gertrud, Lucia ja Maria ja sellaisia miestennimiä kuin Benedictus, Clemens, Henricus, Laurentius, Michael, Petrus, Stephanus ja Valentinus. Uudet pyhimystennimet saivat Suomessa myös kansanomaisia nimiasuja. Naisilla tällaisia olivat esimerkiksi Katri (Katarina), Kerttu (Gertrud), Kirsti (Christina), Liisa (Elisabet), Marketta (Margareta), Pirkko (Birgitta) ja Silja (Cecilia), miehillä taas Antti (Andreas), Heikki (Henrik), Jaakko (Jacobus), Lauri (Laurentius), Martti (Martinus), Mikko (Mikael) ja Pentti (Benedictus). Virallisissa asiakirjoissa käytettiin kuitenkin ei-suomalaisia nimiasuja.
On arveltu, että keskiajan suomalaiset saivat nimensä useimmiten elävien esikuvien mukaan eivätkä suoraan pyhimysluettelosta. Käytössä olevien nimien määrä olikin paljon suppeampi kuin kalenterissa. Monia pyhimysnimiä, kuten Ansgarius, Hieronymus tai Tiburtius, ei annettu kastetuille juuri lainkaan. Kaikkein suosituin miestennimi keskiajan Ruotsissa ja Suomessa oli Johannes. Suomessa sen kansanomainen asu oli usein Jussi, Ruotsissa Jon tai Jöns. Erilaisia miesten- ja naistennimiä oli yhden seurakunnan alueella yleensä käytössä vain muutamia kymmeniä.
Vuonna 1536 pidettiin Uppsalan kirkolliskokous, jonka seurauksena Ruotsi ja Suomi sen mukana siirtyivät luterilaisuuteen. Millä tavoin reformaatio muutti nimistöämme – vai muuttiko se? Katsotaanpa ensin, mitä luterilaisuuden syntysijoilla Saksassa tapahtui.
Katoliset ja protestanttiset nimet Saksassa
Saksalaisten tutkijoiden mukaan reformaation vaikutusta nimenantoon on usein liioiteltu. Katolilaisten ja protestanttien nimenannossa on toki nähtävissä eroja, mutta ainakaan aluksi ne eivät olleet suuria. Valtaosalle lapsista annettiin 1500-luvun Saksassakin keskeisten Raamatun henkilöiden ja kirkollisten pyhimysten nimiä, syntyivät he sitten katolisiin tai protestanttisiin perheisiin. Usein nimi annettiin jonkun elävän tai kuolleen sukulaisen mukaan. Luterilaiset, jotka eivät halunneet korostaa pyhimyksiä, antoivat silti lapsilleen mieluummin raamatullisia nimiä kuin pyhimysnimiä. 1500-luvun Saksassa oli yhä käytössä myös vanhoja omakielisiä nimiä, kuten Gertrud tai Wolfgang, jotka olivat säilyneet pyhimysten niminä.
1600-luvulla kirkkokuntien väliset erot tulivat selvemmiksi. Protestantit korostivat lukutaidon ja äidinkielen merkitystä, ja antoivat siksi lapsilleen omakielisiä nimiä. Etenkin Saksan pietistit loivat innokkaasti uusia saksankielisiä nimiä, jotka olivat usein merkitykseltään hurskaita, kuten Christlieb (’Kristus’ + ’rakastaa’), Ehregott (’kunnioittaa’ + ’Jumala’), Gottlieb (’Jumala’ + ’rakastaa’), Gottlob(e) (’Jumala’ + ’ylistää’), Helfgott (’auttaa’ + ’Jumala’), Leberecht (’elää’ + ’oikein’) ja Traugott (’luottaa’ + ’Jumala’). Moni raamatullinen nimi myös käännettiin saksaksi: Adamista tuli Erdmann (’maa’ + ’mies’) ja Timoteuksesta Fürchtegott (’pelätä’ + ’Jumala’). Myös Martti Lutherin nimissä julkaistu Namenbüchlein (1674) kannusti saksalaisia antamaan lapsilleen sellaisia omakielisiä nimiä kuin Christfried (’Kristus’ + ’rauha’) tai Himmelschöne (’taivas’+ ’kauneus’). Monet näistä jäivät kuitenkin harvinaisiksi.
Saksassa voidaan vielä nykyäänkin usein päätellä nimestä, onko henkilö taustaltaan katolilainen vai protestantti.
Katolilaisten nimenannossa alkoivat taas näkyä uudet pyhimykset, joita lisättiin kalentereihin katolisen reformaation eli vastauskonpuhdistuksen aikana. 1600-luvun uusia nimiä saksalaisissa pyhimyskalentereissa olivat esimerkiksi Alfons von Liguori, Franciscus Xaverius, Ignatius von Loyola ja Theresa von Avila. Lisäksi katolilaiset alkoivat aiempaa innokkaammin suosia vanhoja pyhimysnimiä, kuten Clara, Petronella ja Thekla tai Antonius, Clemens ja Urban. Myös Maria ja Josef kasvattivat katolilaisten keskuudessa suosiotaan. Protestantit sen sijaan jatkoivat raamatullisten ja omakielisten nimien suosimista. Tämän kehityksen vuoksi Saksassa voidaan vielä nykyäänkin usein päätellä nimestä, onko henkilö taustaltaan katolilainen vai protestanttinen.
Vanhan testamentin nimiä almanakkoihin
Vaikka Suomi oli siirtynyt jo vuonna 1536 luterilaisuuteen, suomalaiset antoivat 1600-luvulla lapsilleen aivan samantyyppisiä nimiä kuin katolisena aikana – eli keskeisten kirkollisten pyhimysten nimiä. Koska katolisen kirkon valta syrjäytyi Pohjolassa kokonaan, luterilaisilla ei ollut sellaista katolista vastavoimaa, johon olisi pitänyt ottaa etäisyyttä kulttuurisin keinoin, kuten Keski-Euroopassa tapahtui.
Suomalaisten nimenantoa sääteli 1500- ja 1600-luvullakin katolinen pyhimyskalenteri ja sen nimistö. Mikael Agricolan Rukouskirjassa (1544) oli kalendaario-osa, jossa lueteltiin yhä 80 pyhimyksen merkkipäivää. 1600-luvun alussa julkaistuissa Sigfrid Aronus Forsiuksen almanakoissa samantyyppinen nimistö on vallitsevana. Niistä löytyy sellaisia nimiä kuin Barbara, Christina, Euphemia, Margareta ja Scholastica tai Adrianus, Bonifacius, Franciscus, Hieronymus ja Valerianus.
1600-luvulla protestantit alkoivat eri maissa lisätä kalentereihin uusia raamatullisia ja etenkin Vanhan testamentin nimiä. Myös suomalaiseen almanakkaan saatiin silloin muiden muassa Ester, Mirjam ja Rebecca sekä Adam, Benjamin ja Methusalem.
1700-luvulla almanakkaamme lisättiin edelleen raamatullisia nimiä, kuten Aaron, Gabriel, Hesekiel, Moses ja Zephanias. Mukaan otettiin myös Ruotsin hallitsijaperheen nimiä, esimerkiksi Ulrikan päivä (4.7.) kuningatar Ulriika Eleonooran mukaan, Adolfin päivä (23.6.) kruununprinssi Aadolf Fredrikin mukaan ja Gustavin päivä (6.6.) Kustaa Vaasan mukaan. Kalenteria täydennettiin myös tuon ajan kansainvälisillä muotinimillä, kuten Albertina, Charlotta ja Fredrika sekä August, Emil ja Otto. Näin kirkollinen pyhimyskalenteri alkoi meillä muuttua maalliseksi nimipäiväkalenteriksi.
Suomalaisten nimenannosta 1700-luvulla ei ole koko väestöä kattavia tutkimuksia, mutta esimerkiksi Kangasniemellä Vanhan testamentin nimet, kuten Eeva, Saara ja Susanna sekä Abraham, Josef ja Samuel, kasvattivat tuolloin suosiotaan. Vaikka katolisen kirkon valtakaudesta oli kulunut jo parisataa vuotta, noin kolme neljännestä vuoden 1790 kalenterin nimistöstä oli yhä vanhoja pyhimysnimiä, ja Raamatusta saatuja nimiäkin oli noin viidennes.
Omakieliset nimet suosioon
Tähänkö luterilaisuuden vaikutus suomalaisten nimistöön jäi? 1800-luvulla etunimistössämme koettiin jälleen suuri murros, joka liittyi kansalliseen heräämiseen – jolla on myös luterilaiset juurensa. Protestanttisuudessa on aina korostettu äidinkielen merkitystä, ja suomalaisuusaatteen kantavana ajatuksena oli, että jokaisella suomalaisella on oltava suomalainen etunimi. Niinpä 1800-luvulla alettiin tietoisesti luoda uusia suomalaisnimiä joko suoraan suomen kielen pohjalta, kuten nimet Arvo tai Ilma, tai ulkomaisia nimiä kääntämällä. Näin esimerkiksi ’puhdasta’ merkitsevä kreikkalaisnimi Katarina sai suomalaisen asun Siveä ja latinankielinen, ’voittajaa’ merkitsevä Victor asun Voitto. Suomalaisia nimiä löydettiin myös kansanrunoudesta ja Kalevalasta, kuten Aino, Kyllikki ja Tellervo sekä Ilmari, Kullervo ja Väinö.
1800-luvulla etunimistössämme koettiin suuri murros, joka liittyi kansalliseen heräämiseen – jolla on myös luterilaiset juurensa.
Suomen kielen mukaisia nimiasuja alkoi näkyä myös almanakassa. Vuonna 1858 sieltä löytyvät jo Martta, Ristiina ja Saara sekä Lauri, Mauno ja Paawali. Vuoden 1890 almanakkaan tällaisia tuli viitisenkymmentä, kuten Eewa, Katri, Siiri ja Ulla sekä Heikki, Pentti, Wilho ja Yrjö. Vuonna 1908 almanakkaan lisättiin 73 suomenkielistä nimeä sekä 59 suomalaisen asun saanutta nimeä. Mukaan otettiin esimerkiksi Ilma, Lahja, Rauha, Saima ja Tyyne sekä Heimo, Into, Mainio, Otso ja Urho. Uudistuksessa luovuttiin samalla 150 pyhimysnimestä, joten se merkitsi nimipäiväkalenterin selvää maallistumista.
Seuraava suuri uudistus tehtiin vuodelle 1929, jolloin uusia nimiä saatiin yli 200. Tätä uudistusta on pidetty suomalaisen nimistön lopullisena voittona. Kalenteriin pääsi myös monia muinaissuomalaisia nimiä, kuten Arijoutsi, Kotivalo, Nousia, Rautia ja Utria. Muita mukaan otettuja olivat esimerkiksi Anelma, Hilkka, Lauha, Ritva ja Vuokko sekä Aulis, Ponteva, Tarmo, Urmas ja Veli.
1900-luvun alussa yli viidennes syntyneistä lapsista sai suomenkielisen nimen, mutta sotien jälkeen niiden suosio väheni. Silti etunimistöämme hallitsevat nykyäänkin omakieliset nimet ja kristillisperäisten nimien suomalaiset nimiasut. Tällaisia nimiä annetaan paljon myös 2000-luvulla. Tämän päivän pienet Ainot, Annit ja Elsat sekä Onnit, Joelit ja Nooat jatkavat kaikki tätä perinnettä.