Vuonna 2000 silloisessa Jugoslaviassa pidettiin ensimmäiset demokraattiset presidentinvaalit, jotka voitti Vojislav Koštunica (sittemmin Serbian pääministerinäkin toiminut). Koštunican henkilökuva oli Helsingin Sanomissa otsikoitu: ”Jugoslavian uusi, vakava ja epätodennäköinen sankari.” Vähän aikaisemmin arvostettu tv-kriitikko oli samassa lehdessä otsikoinut tv-arvostelunsa: ”Epätodennäköinen hääyö”. Lähempänä tätä päivää, TV-maailma-lehdessä 9/08, kirjoitettiin erään elokuvan olevan kuvaus ”epätodennäköisestä ihmissuhteesta”.

Lottovoitto on epätodennäköinen jokaisen omalla kohdalla: todennäköisyyden lait ovat vahvasti sitä vastaan. Oletus, että Adolf Hitler pääsi pakoon Berliinin raunioista, on epätodennäköinen: se ei sovi tunnettuihin tosiasioihin. Perinnön saaminen tuntemattomalta rikkaalta sedältä on epätodennäköistä: on hyvin vähän luultavaa, että meille niin käy. Mutta miten sankari, hääyö tai ihmissuhde voi olla ”epätodennäköinen”?

Kuinkas muuten kuin englannin kielen vuoksi. Kaksikin englannin sanaa tarkoittaa suomeksi ’epätodennäköistä’: unlikely ja improbable. Mutta niillä on myös muita merkityksiä, joita aivan liian harvoin on otettu sanakirjoihin: ’yllättävä, merkillinen, uskomaton, epätodellinen, epätodenmukainen, epäuskottava’, jopa ’uhkarohkea’.

Mainittu Koštunican henkilöesittely oli käännös englannista, ja tekstin alkuperäisotsikon unlikely hero (tai improbable hero) on tarkoittanut, ettei hänestä päällisin puolin saanut sankarin vaikutelmaa – hän siis oli yllättävä sankari. Kun toisen tekstin (käännös sekin) mukaan rocktähti Kurt Cobainin naisystävällä oli ”epätodennäköinen” nimi Courtney Love, siis että sukunimi sopi hauskasti rakkaussuhteeseen, niin paras käännös olisi mainio nimi.

Näin käännöksissä; kyllin vakavaa sekin. Mutta tv-kriitikko, joka ”epätodennäköisellä hääyöllään” tarkoitti kuvauksen epäuskottavuutta tai epäaitoutta, oli suoraan suomeksi kirjoittava, kokenut ja arvostettu sanankäyttäjä eikä edes nuori; eikä elokuva-arvostelunkaan teksti ole käännös. ”Epätodennäköisen” käyttö yhteydessä, joka ei millään tavoin liity todennäköisyyteen, on esimerkki yhä yleistyvästä ajattelutavasta, että siten kuin englannissa sanotaan, voidaan aina sanoa suomessakin.

On muitakin sanoja, joiden kirjaimellinen tai sanakirjassa ensiksi annettu merkitys syrjäyttää osuvammat käännösvastineet. Vuoden 2007 lopulla Pakistanissa murhattiin oppositiojohtaja Benazir Bhutto itsemurhaiskussa, jota hänen kannattajansa sitten useiden Suomen viestimien mukaan nimittivät ”pelkurimaiseksi”. Omituinen luonnehdinta teosta, jonka tekijä ei pelännyt uhrata omaa henkeään.

Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun englannin cowardly oli suomennettu näin kirjaimellisesti – se on tullut uutisissa moneen otteeseen vastaan mm. palestiinalaisten ja Israelin sättiessä toistensa toimia. Jos käsitteet pelkurimainen ja raukkamainen ovatkin varsin likeisiä, juuri tästä näkyy niiden merkittävä ero: itsemurhaiskijää on vaikea syyttää pelkuriksi, mutta raukkamainen hän on senkin edestä, koska kohdistaa iskunsa syyttömiin ja puolustuskyvyttömiin.

Mainittakoon, että osassa suomalaisviestimiä (Bhutton surmasta ainakin Iltalehdessä) toki osattiin valita tämä kuvaavampi ilmaus.

Rampoja ankkoja takapihalla

Yhdysvalloissa presidentistä (ja muustakin viranhaltijasta), joka ei enää voi pyrkiä jatkamaan tehtävässään tai on ilmoittanut siitä luopuvansa, käytetään nimitystä lame duck. Yhdysvaltain yhteydessä se on jo pitkään käännetty, kuinkas muuten, ”rammaksi ankaksi”, ja – edelleen kuinkas muuten – sitä on nyttemmin alettu käyttää Suomenkin oloista, kuten viime keväänä Iltalehdessä SDP:n väistyvästä puheenjohtajasta.

Mikäs muu auttaa kuin sanoa kuten Paksukainen Ohukaiselle: ”Olet taas tehnyt päin seiniä!” ”Rammassa ankassa” on tapahtunut sama käännösvirhe kuin 1990-luvun pikku-uutisessa, joka kertoi presidentti Bill Clintonin lähteneen lomallaan ”ankkajahtiin”. Kysehän tietenkin (valitettavaa sinänsä) on sorsajahdista sekä Clintonin lomahuvina että puheena olevan kielikuvan taustana: lame duck on saanut osuman – ja pikemmin siipeen kuin jalkaan. Jos ”rampa” ei siipensäkään loukanneesta linnusta ole aivan väärä sana, niin siipirikosta meillä silti tavallisemmin puhutaan. Väistyvien johtajien luonnehtiminen (poliittiseksi) siipirikoksi olisi sekä selvempää että suomempaa kuin ”rammat ankat”.

Uutta tällainen ei ole. Kolmisenkymmentä vuotta ellei kauemminkin on pallopeleissä puhuttu pelitilanteen tai vastustajan pelin ”lukemisesta”, mikä on saatu suoraan englannista: to read (a situation, the opponent’s play). Jo vanhat sanakirjat tuntevat read-verbistä ensisijaisen ’lukea’-merkityksen ohella myös käännöksen ’tulkita’, joka sopisi pelin oivaltavaan seuraamiseen paljon paremmin (tilanne taas voidaan paitsi tulkita myös aavistaa).

Urheiluväki ei juuri sanakirjoihin vilkuile, eikä se heidän tehtäviinsä varsinaisesti kuulukaan. Urheilutoimittajilta sitä sopii jo enemmän odottaa, ja jos urheilu vauhdikkaana viihdealana ehkä nauttii jonkin asteen syyntakeettomuutta, niin ainakaan politiikasta, tieteestä tai taloudesta ammatikseen yleiskieltä kirjoittaville ei kielellisen valveutuneisuuden pitäisi olla turhaa ylellisyyttä vaan itsestään selvää.

Mitä elokuvia menee?

Yleensä jaksan enää haukotella, kun teattereissa pyörivistä elokuvista puolella on pelkkä englanninkielinen nimi. Mutta oli sentään pohjanoteeraus, kun jopa paljon huomiota saanut ja Oscar-ehdokkaanakin ollut brittielokuva, pääosassa Helen Mirren, esitettiin Suomessakin vain nimellä ”The Queen”.

Tämän elokuvan ensisijaisena yleisönä ei ollut nuoriso, jupit eikä rokkikansa, joista vain englanti on kyllin makeeta, eivätkä ammattikriitikot, joiden mielestä mikään käännetty nimi ei soinnahda oikealla tavalla – vaan juuri ne kansan syvät rivit ja se hiljainen enemmistö, jota muun muassa kuninkaalliset kiinnostavat ja jota nimi Kuningatar olisi teatteriin houkutellut jopa paremmin.

Samaan aikaan esitettiin myös Ugandan entisestä diktaattorista Idi Aminista kertovaa elokuvaa ”The last king of Scotland”. Jos ”Skotlannin viimeinen kuningas” kuulostaa kömpelöltä, mikä vika olisi ollut vaikkapa Skotlannin kuninkaassa (kuten Aminin omaksuma arvonimi oikeastaan kuuluikin)?

Jokunen vuosi sitten ihmettelin, mitä voitettiin, kun Mel Gibsonin elokuvan ”The passion of the Christ” nimeä ei voitu suomentaa. Televisiossa ollaan sivistyneempiä: siellä elokuvaa on esitetty jo kahden pääsiäisen aikoihin nimellä Kristuksen kärsimyskertomus. Totta on, että joskus elokuvan tuotantoyhtiö kieltää käyttämästä muuta kuin alkuperäisnimeä. Tämä on ainoa kunniallinen syy menetellä näin. Viime keväänä luin Yhdysvaltain 1800-luvun öljykuumetta kuvaavasta elokuvasta ”There will be blood” (ei toiminta- vaan vakava laatuelokuva) jo ennen kuin se tuotiin Suomeen. Arvasin heti, ettei se tule suomalaista nimeä saamaan – ei siksi, ettei nimi Pian veri virtaa vetäisi katsojia, vaan koska selvä suomen kieli rikkoisi lumouksen, jonka elokuvaväessä virittää näin viettelevän vaikeaselkoinen vieraskielinen nimi. Eikä edes suomalaisohjaajan takavuosien elokuvaa esitetty kotimaassakaan nimellä Kun palkkasin murhaajan – eihän se säväytä ollenkaan niin kuin Ai haiöd ö konträkt kilö.

Termit kohdaltaan

Ihmiskielen luonteen tutkijoita tietenkin kiinnostaa muiden kädellisten viestintä. Eräästä apinalajista, jolla on joukko vakiintuneita varoitussignaaleja mutta jonka jotkin yksilöt eivät käytä niitä vain vaaran uhatessa vaan myös lajikumppanien harhauttamiseen, on kirjoitettu jonkin verran suomeksikin; kielentutkijat ovat lajin nimeksi maininneet aina ”vervetin” (< engl. vervet).

Jo ennen tätä kielitieteellistä kiinnostusta laji on kyllä ollut tunnettu suomalaisissa eläinkirjoissa – se on tantalusmarakatti. Nimi kuin nimi, tuuminee moni, mutta niin ei ole: kun eläimellä tai kasvilla on suomalaisessa taksonomiassa vakiintunut nimi, on yhtä väärin sanoa tantalusmarakattia ”vervetiksi” kuin miekkavalasta ”tappajavalaaksi” tai lummetta ”vesililjaksi” (molemmat todella havaitsemiani, onneksi harvinaisia virheitä). Eräs paljon kääntänyt tuttavani valitti, että moni työkseen kääntäväkin tuntuu olettavan, ettei ulkomaan eläimellä tai kasvilla varmaan ole suomalaista nimeä, vaikka tämä usein löytyisi yleissanakirjastakin.

Pari vuotta sitten Helsingin Sanomien tiedesivulla asiantuntija kirjoitti, kuinka tietyissä oloissa vedenpinnan ja ilman väliin muodostuu mikroskooppisista pisaroista ohut ”filmi” – hän käytti sanaa toistuvasti, joten se on selvästi tutkimukseen vakiintunut termi. Englannissa film-sanalla on useita merkityksiä – yksi niistä, paljon vanhempi kuin valo- ja elokuviin liittyvä, on ’kalvo’, josta tiedekirjoituksen pintafysikaalisessa ilmiössä selvästi on kyse.

Niin se käy – armeijan käyneet miestoimittajatkaan eivät muista, että varuskunnissa on kasarmeja eikä ”parakkeja”, Helsingin yliopiston seniorit ry. muutti kansainvälisyysinnossa nimensä ”alumneiksi” (onko seniori vähemmän kansainvälinen sana?), eikä enää vain yhtiöiden johdossa – niin on ollut jo kauan – vaan yliopistojenkin, toistaiseksi tosin vasta ulkomaisten, näkyy jo ”presidenttejä”.

Eikö väliä välimerkeilläkään?

Kielikellossa 2/07 kirjoitin yleistyneestä, englannin mukaisesta puolipistetaudista, josta tässä esitän vain keksimäni esimerkin: ”Tekijä kuvaa Suomen joutumista sotaan; käy yksityiskohtaisesti läpi sodanjohdon ratkaisut; ja päätyy totunnaisesta käsityksestä poikkeavaan tulokseen.” Näin se käy yhä useammissa teksteissä: englannin mallin mukaan erotellaan puolipistein lauseet, joiden väliin hyvin riittäisi pilkku (eikä esimerkkivirkkeeni jälkimmäisen puolipisteen paikalle tarvittaisi sitäkään).

Toinen välimerkkien englannintauti on kommenttiadverbiaalin jälkeinen pilkku. Tämä villitys on tuore ja äkkiä riehahtanut: en juuri muista vielä 1990-luvultakaan, että sanoja ensiksi(kin), toiseksi, kolmanneksi (jne.), toisaalta, sitä paitsi, päinvastoin, siitä huolimatta, kuitenkin ym. olisi erotettu muusta lauseesta pilkulla. Äidinkielenopettajilla voi olla ilmiöön pitempi tuntuma; yhtä kaikki nyt tätä näkee alinomaa niin lehdissä kuin kirjoissakin, sekä käännöksissä että suomeksi kirjoitetuissa – yhä enemmän.

Eräs tuttavani menetteli muutaman vuoden takaisessa kirjassaan näin läpi koko teoksen, nimenomaan sanojen ensiksi, toiseksi jne. jälkeen. Kun huomautin tästä, hän hiukan myönnellen vastasi: ”Niin kai – mutta se tuntuu niin luontevalta, kun englannissakin...”

Naulan kantaan: kaikki tuntuu niin luontevalta, ”kun englannissakin”. Edellä mainittuihin välimerkkikysymyksiin en ole nähnyt edes kielenhuoltajien ottavan kantaa, vaikka oikeinkirjoitus on melkein viimeinen kielen alue, jolla hekään enää käyttävät käsitettä ”virhe”.

Leviämässä on hälläväliä-asenne: asioista ei edes piitata, on syynä sitten välinpitämättömyys tai voimattomuuden tunne. Tässä henkisessä ilmastonmuutoksessa ne, jotka näkevät ongelmia kielessä yleensä ja anglismeissa erityisesti, ovat hupenemassa kuin jäätiköt oikean ilmastonmuutoksen tieltä.