SMP:n retoriikka alkoi kehittyä vuonna 1958, kun puoluesihteeri Eino Poutiainen kiersi Veikko Vennamon lähettämänä pitkin Pohjois-Karjalaa tunnustelemassa, olisivatko mielialat siellä otollisia uuden puolueen perustamiseen. Maalaisliittoon (keskustapuolueen edeltäjään) ja muihin vanhoihin puolueisiin oli petytty: ”Porvaristo on syönyt meidän lihamme, vasemmisto kaluaa jo luita ja Maalaisliitto katkoo jänteitä”, purnasivat kannattajat.

Vasemmistolaisen agitaation, oikeistolaisen isänmaallisuuden ja kristillisen herännäisyyden yhdistelmästä kehitettiin tuore kieli, jonka avulla Suomen Maaseudun Puolue saavutti ennätyksellisen vaalivoiton vuonna 1970. ”Vaaliproknoosit” joutivat roskakoriin, kun pienpuolueesta keskisuureksi puolueeksi noussut SMP sai vaaleissa 10,5 prosentin kannatuksen.

Eduskunnassa SMP otti aseekseen hyökkäävän retoriikan. Veikko Vennamo totesi, että SMP:n tehtävä oli tarjota ”sanan ruoskaa ja selviä tosiasioita”. Vennamo oli draamaattinen esiintyjä, joka heittäytyi täysillä kulloiseenkiin rooliinsa. Eino Poutiaisen mukaan ”hänessä ei näy puhuessaan juuri merkkiäkään rikkaan miehen pojasta, vaan hänen luulisi käyneen elämässään läpi Ryysyrannan Joosepin elämänvaiheet.”

Vaalijallittajia ja ironiaa

Vennamo ruoski kovin sanoin tasavallan presidentti Urho Kekkosta ja keskustapuoluetta (Maalaisliiton nimi muutettiin Keskustapuolueeksi vuonna 1965). Salaperäiset ”vaalijallittajat” olivat syynä siihen, ettei Vennamon puolue saanut enempää kannatusta. Vennamo syytteli, vihjaili, haukkui ja irvaili. Hän käytti presidentti Kekkosen tavoin aseena myös ironiaa.

Ironiaa voidaan käyttää eräänä hyökkäävän retoriikan muotona, jolla saadaan vastustaja näyttämään naurettavalta. ”Edustaja Pursiaisen puhe on pelkkää puhetta, sillä hän ei ole täydellisyyden asiantuntija täällä vaan vasta taivasten valtakunnassa” (Veikko Vennamo 1970). Ironian hallitseminen edellyttää tilannetajua.

Vaikka Vennamon puheet vaikuttivat spontaaneilta, ne olivat tarkkaan harkittu yhdistelmä 1900-luvun alun vasemmistolaisuutta, runebergiläistä kansan ihannointia ja herännäisyyttä. Vennamo ei vahingossakaan puhunut 1960-luvun ajan hengen mukaisesti solidaarisuudesta tai tasa-arvosta. Iskulauseisiin toi erityistä lennokkuutta Vennamon kirjallisesti lahjakas vaimo Sirkka, joka kirjoitti mm. Hopeapeili-lehteen ja työskenteli ennen avioliittoaan mainostoimistossa. Hänen luomiaan olivat mm. käsite rötösherra sekä iskulause ”Valitse oikea tie, valitse suora tie, valitse Vennamon tie.”

Uskonnollinen puhe

Siinä missä presidentti Kekkonen käytti puheissaan lestadiolaisia aineksia, puhui herännäisseuduilta kannatuksensa saanut Vennamo samaa uskonnollista kieltä kuin herännäispapit. Vennamon oivallus oli luoda kielen avulla ryhmälle identiteetti. ”Meitä sorretaan ja sorretaan, mutta me tulemme vielä.” Ryhmän sisällä tiivistyi käsitys erityisestä joukosta, joka oli alituiseen vainon ja kurjuuden kohteena. ”Aina te meitä pilkkaatte, mutta me tulemme vielä.” ”Meitä kohtaan tunnetaan jopa rotuvihaa. Miksi?” (Vennamo 1970.)

Vennamon puheissa toistui kristillinen saarnan malli. Aluksi kuulijaa herätellään, sitten kovistellaan ja lopulta armahdetaan. Tie parempaan huomiseen on SMP. Suomen Maaseudun Puolueen seuraajan Perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin mukaan Vennamo oli kannattajilleen Mooses, joka johdattaisi heidät Satumaahan.

SMP:n retoriikan teho perustui toisaalta myös yksittäisiin perinteisestä vasemmistolaisesta retoriikasta tuttuihin suggestiivisiin sanoihin, kuten sorto, taistelu, rappio ja totuus, joita hoettiin kuin mantraa. Retoriikan runko oli kuitenkin runebergiläisessä kansan ihannoimisessa: Suomen kansa oli köyhää mutta nöyrää ja oikeudentuntoista. Vennamo korosti, että maan päällä ihmisen osa on kärsiä ja raataa, mutta jossain tuolla siintää onnen maa.

Kyllä kansa tietää!

Vennamon kenties tunnetuin lausahdus Kyllä kansa tietää! liittyy runebergiläiseen kansan käsitteeseen. Vennamon kansa on sama, jota J. L. Runeberg kuvasi Saarijärven Paavossaan ja Topelius Maamme-kirjassaan. Suomen kansa oli oikeudentuntoista, rehellistä, nöyrää, kärsivää ja työteliästä. ”Vaikka Suomi on maailman rikkaimpia maita, on kansa laajalti köyhää ja pienituloista” (Vennamo 1970). ”Oikea” Suomen kansa eli maaseudulla ja teki rehellistä suomalaista työtä. Oikean kansan rinnalla olivat herrat, jotka elivät nautinnonhakuista elämäänsä. ”Herrat saivat ruusut ja kansa nokkoset” (Vennamo 1970).

Maalaisliittolaisessa retoriikassa Santeri Alkion leivänkasvattajamies syrjäytti lopulta Saarijärven Paavon maaseudun muuttuessa. Alkio ihannoi itsellistä talonpoikaa, joka luotti itseensä. Vennamo taas elvytti uudelleen ihanteellisen Saarijärven Paavon, joka odotti armoa eikä ottanut elämää omiin käsiinsä.

Konservatiivisen retoriikan paluu

Vennamon retoriikka kiihtyi lopulta ylikierroksille, mikä oli kenties osasyy puolueen vähittäiseen sammumiseen. Professori Päivikki Suojasen mukaan kansalla on sellaiset puhujat, jotka se kunakin aikana ansaitsee. 2000-luvulla poliittinen viestintä etsii yhä uusia muotoja. Kun sekä poliittinen että uskonnollinen puhe ovat melko tasaista hyrinää, kaivataan jotakuta sanomaan, missä on syyllinen. Mitä kertoo se, että Tony Halme puhuu lähes yhtä konservatiivisesti kuin Vennamo noin kolmekymmentä vuotta sitten? Halme ei vahingossakaan mainitse suomalaisia, vaan hänet on valinnut Suomen kansa, joka on rehellistä, sitkeää ja uutteraa eikä herroja kumartele. ”Minä sanon, että tämä peli ei saa jatkua, ja niin sanoo kansakin!” Myös muiden suomalaisten kansanedustajien puheeseen on palannut termi Suomen kansa.

Kirjallisuutta

Soini, Timo: Populismi, politiikkaa vai poltinmerkki? Helsingin yliopisto, pro gradu -työ 1988.

Suojanen, Päivikki: Ylipuhujat. Viestinnän näkökulmia uskontoon ja politiikkaan. Kirjapaja 1988.

Veikko Vennamon lainaukset ovat peräisin vuoden 1970 valtiopäiväasiakirjoista (Eduskunnan painatuskeskus).

Kirjoittaja on Turun yliopistosta valmistunut filosofian ja valtiotieteen maisteri, joka valmistelee Jyväskylän yliopistossa valtio-opin väitöskirjaa poliittisesta puheesta ja populismista.