Kuka keksi elvytyksen?

Sana elvytys on nyt kaikkien talouspolitiikasta puhuvien huulilla. Mitä synkemmiksi maailman talousnäkymät muuttuvat, sitä äänekkäämmin hallituksilta vaaditaan toimia taloudellisen aktiviteetin elvyttämiseksi. Lähes kaikissa maissa kootaan talouspoliittisia toimintaohjelmia, elvytyspaketteja, joilla yritetään taistella taloustaantumaa vastaan ja ehkäistä ajautumista lamaan. Näin toimii myös Suomen hallitus, joka ylpeili äskettäin (Hallituksen tiedote 30.1.2009) harjoittavansa ”Euroopan elvyttävimpiin kuuluva[a] finanssipolitiik[kaa]”. On kulunut vuosia siitä, kun elvytys viimeksi kuului talouspolitiikan iskusanoihin. Kun taloudellinen kasvu oli nopeaa, ei elvytystä kaivattu eikä siitä myöskään puhuttu.

Elvytys-sanan talouspoliittisen käytön juurien etsijät ovat menneisyyteen tähytessään yleensä pysähtyneet lamavuoteen 1977. Silloin maahan nimitettiin Kalevi Sorsan II laajapohjainen enemmistöhallitus, jossa olivat mukana vasemmisto- ja keskipuolueet. Hallitus, jossa valtiovarainministereinä olivat Paul Paavela ja Esko Rekola, teki juhannuksen alla periaatepäätöksen ”talouspolitiikan tavoitteista, toimintalinjasta ja lähiajan taloudellisista elvytystoimenpiteistä”. Hallitusta alettiin yleisesti kutsua ”elvytyshallitukseksi”. Sen pääministeri Kalevi Sorsa on sittemmin saanut kunnian elvytys-sanan vakiinnuttamisesta talouspolitiikan suomeen. Vakiinnuttajaksi häntä kenties voi kutsua mutta keksijäksi ei.

Recovery suomentuu elvytykseksi

Nykysuomen sanakirjan vuonna 1951 ilmestyneessä ensimmäisessä osassa annettiin sanalle elvytys myös lääketieteellinen merkitys (”sydämen toiminnan elvytys”) ja sen ohella lisäksi esimerkkejä sanan kuvallisesta käytöstä talouselämän alalla: ”teollisuuden, elinkeinoelämä elvytys”. Lisäksi sanakirjassa mainittiin sanat elvytysohjelma (”taloudellinen elvytysohjelma”), elvytyssuunnitelma ja myös elvytyspolitiikka: ”Valtio on alkanut elinkeinoelämän vilkastuttamiseksi noudattaa suunnitelmallista elvytyspolitiikkaa.”

Sanakirjan ensimmäisen osan käsikirjoitus oli laadittu jo vuosina 1939–1941, joskin julkaisuvaiheessa teksti oli teoksen alkusanojen mukaan vielä ”käyty läpi ja korjattu, osittain varsin perusteellisestikin”. Edellä mainittujen elvytys-sanojen osalta ei täydennystä luultavasti tarvittu, koska esimerkkejä löytyi riittävästi 1930-luvulla kerätyistä sanalipuista. Niiden esimerkit osoittavat, että sanaa elvytys sen nykyisessä talouspoliittisessa merkityksessä alettiin käyttää puhuttaessa Yhdysvaltojen presidentin F. D. Rooseveltin vuonna 1933 käynnistämästä New Deal -talouspolitiikasta. Esimerkiksi Osuusliike-lehti kutsui vuonna 1934 National Recovery Administrationia ”Rooseveltin elvytyshallitukseksi” (engl. recovery = toipuminen, elpyminen).

Sittemmin elvytysohjelmista, elvytyspolitiikasta ja elvytysbudjetista puhuttiin ennen kaikkea Rooseveltin talouspolitiikan yhteydessä. Talouselämä-lehti kirjoitti vuonna 1939 Yhdysvaltojen budjettipolitiikkaa koskevassa artikkelissaan, että finanssivuodelle 1938–1939 vahvistettu tulo- ja menoarvio oli ”tyypillinen ’elvytysbudjetti”. Artikkelissa todettiin, että Yhdysvaltojen valtiontalouden vaje oli jo useita vuosia ollut huomattava. Maan suhdannepolitiikka oli kirjoittajan mukaan ollut ”erikoista siinä suhteessa, että siinä aivan tarkoituksellisesti annetaan valtion menojen jatkuvasti pysyä huomattavasti tuloja suurempina”. Kun tulot eivät riittäneet menoihin, oli valtion otettava lainaa ”useina vuosina jopa puolet koko menosummasta”. Kyse oli siis velkaelvytyksestä, jollaista nyt ollaan harjoittamassa eri puolilla maailmaa.

Elvytys on lääketieteelliseltä merkitykseltään (’elintoimintojen palauttaminen’) asteen verran dramaattisempi kuin englannin kielen ’paranemista’ tai ’toipumista’ tarkoittava recovery. Tosin on muistettava, että elvyttäminen ei tarkoita pelkästään henkiin herättämistä vaan myös ’virvoittamista’, ’virkistämistä’, ’vilkastuttamista’, ’piristämistä’ ja ’elähdyttämistä’. Näitä sävyjä vastaavat englanninkielisen talouspuheen stimulate- ja stimulus-sanat. Mutta myös recovery on edelleen käytössä, ja se on entistä sattuvampi, jos taantuma syvenee ja pitkittyy lamaksi, sillä silloin talouspoliitikkojen tehtävä muuttuu virkistämisestä ja piristämisestä elintoimintojen palauttamista muistuttavaksi pelastustoimenpiteeksi.

Suomen hallitukset elvyttäjinä 1930–1970-luvulla

Vaikka elvytyksen nykyinen talouspoliittinen, aktiiviseen talous- ja finanssipolitiikkaan viittaava merkitys näyttääkin vakiintuneen suomen kieleen 1930-luvulla ennen kaikkea muiden maiden (Yhdysvaltojen lisäksi myös Saksan ja Ranskan) talouspolitiikasta kirjoitettaessa, sitä käytettiin myös kotoisesta talouspolitiikasta puhuttaessa. Maailmanlaajuisen talouslaman keskellä joulukuussa 1932 nimitetty Toivo Kivimäen hallitus käytti itsenäisen Suomen hallituksista ensimmäisenä ohjelmassaan elvytys-sanastoa. Pääministeri linjasi valtioneuvoston yleisistunnossa 15.12.1932 pitämässään ohjelmapuheessa hallituksensa suhdannepolitiikkaa seuraavasti: ”Talouselämän lamaannus on meilläkin synnyttänyt työttömyyttä, jonka lieventämisen hallitus katsoo yhdeksi päätehtävistään. Se tajuaa, että tätä tarkoitusta on pyrittävä toteuttamaan sekä välittömillä toimenpiteillä että elinkeinojen elvyttämiseen tähtäävillä ponnistuksilla.”

Peräti neljä vuotta istuneen Kivimäen hallituksen jälkeen ei 1930-luvun hallitusohjelmissa puhuttu elvytyksestä, elettiinhän nousukautta. Mutta toisen maailmansodan jälkeen taloutta kohottaville toimille oli taas tarvetta. Huhtikuussa 1945 nimitetty Paasikiven III hallitus totesi ohjelmassaan, että lähiaikojen tärkein talouspoliittinen tehtävä oli ”[o]nnettomien sotien johdosta suuresti heikontuneen, tuotantoväline- ja raaka-ainepulaa potevan tuotantoelämämme tarkoituksenmukainen järjestäminen ja elvyttäminen”. Nyt tosin ei ollut kyse niinkään suhdannepolitiikasta kuin paluusta rauhan oloihin sotatalousvuosien jälkeen.

Suhdannepoliittinen elvytys oli näkyvästi esillä syyskuussa 1957 asetetun V. J. Sukselaisen hallituksen ohjelmassa. Hallitus ilmoitti haluavansa ”elvyttää tuotantoa ja työllisyyttä ja siten edistää nykyisen tuotantokoneiston täystehoista käyttöön ottoa”. Samoilla linjoilla oli elokuussa 1958 nimitetty Fagerholmin III hallitus, joka käytti ohjelmassaan edeltäjiään modernimpaa talouspoliittista kieltä puhuessaan ”budjettipolitiikan tarjoamien suhdannepoliittisten keinojen” käyttämisestä. Aiempaa määrätietoisempi suhdannepoliittinen painotus oli myös valtiovarainministeri Päiviö Hetemäen puheessa hänen esitellessään eduskunnalle hallituksen esitystä valtion vuoden 1959 budjetiksi. Hetemäki kertoi, että hallituksen tavoitteena oli ”kokonaistuotannon laskusuunnan pysäyttäminen ja kääntäminen nousuun” käyttämällä budjetin tarjoamat ”finanssipoliittiset mahdollisuudet”. Budjetin tehtävänä oli toimia ”suhdannepoliittisena välineenä pyrittäessä tuotannon ja työllisyyden elvyttämiseen sekä muihin nykytilanteen sanelemiin talouspolitiikan tavoitteisiin”. Keinovalikoimaan kuuluivat muun muassa verohuojennukset, mutta ”vain sellaisiin kohteisiin, jotka välittömästi auttavat työllisyyttä, lisäävät pääomanmuodostusta ja ohjaavat rahavirtaa tuotannon elvyttämiseen”.

Tämän jälkeen eivät Suomen hallitukset juuri puhuneet elvytyksestä, ennen kuin toukokuussa 1977 nimitetty Sorsan II hallitus moukaroi sanan suomalaisten tajuntaan. Se ilmoitti ohjelmassaan talouspolitiikan tärkeimmän tehtävän olevan ”tuotannon elvyttäminen ja työttömyyden tehokas vähentäminen”. Hallitus ilmoitti ryhtyvänsä ”harkitusti ja valikoivasti elvyttämään taloudellista toimeliaisuutta”. Se täsmensi talouspoliittisen ohjelmansa edellä mainituksi periaatepäätökseksi, joka edelleen konkretisoitiin moniksi elvytyspaketeiksi.

Pakettikaupalla elvykkeitä

Elvytyspaketit ovat nyt palanneet talouspolitiikkaan. Matti Vanhasen II hallitus tiedotti 30.1.2009 sopineensa ”kokonaisvaikutuksiltaan 2 mrd:n euron elvytyksestä”. Tämä paketti – vuoden 2009 ensimmäisen lisätalousarvioesitys – sisältää monenlaisia talouspoliittisia toimenpiteitä, joiden tavoitteena on hallituksen tiedotteen mukaan ”kansainvälisen taloustaantuman seurauksena suhdannetyöttömyydestä kärsivien määrän minimointi sekä auttaminen vaikeiden aikojen yli”. Tähän tavoitteeseen pyritään ”elvyttämällä rakennus- ja korjaustoimintaa, lisäämällä ja aikaistamalla väyläinvestointeja sekä alentamalla työvoimakustannuksia alentamalla työnantajan kansaneläkemaksua”.

Suomen talouspäättäjillä on muistissaan 1990-luvun lama, mutta olosuhteet olivat tuolloin kovin toisenlaiset kuin nyt. Rinnastus 1970-luvun puolivälin jälkeiseen lamaan on sen sijaan osuvampi – ehkä kuitenkin sillä ikävällä erolla, että maailmantalouden kehitys saattaa olla epäsuotuisampi kuin kolme vuosikymmentä sitten. Monet talousviisaat ennustavat, että edessä on maailmantalouden pahin kriisi sitten toisen maailmansodan. Vertailukohdaksi nostetaan tuon tuostakin 1930-luvun lamakausi, jonka seurauksia oli myös muutos talouspoliittisessa ajattelussa: sellaisten näkemysten voimistuminen, että valtiovallan on harjoitettava aktiivista, suhdanteita tasaavaa talous- ja finanssipolitiikkaa. Laman seurauksia oli myös elvytyksen tulo suomen kielen talouspoliittiseen sanastoon. 1970-luvun laman aikaan siitä tuli talouspolitiikan iskusana ylitse muiden, ja niin on käynyt myös nyt käsillä olevan taantuman aikana. Toivoa sopii, että Suomen ja muiden maiden hallitusten talouspoliittisiin paketteihin sisältyvät elvykkeet tehoavat ja että elvytys mahdollisimman pian katoaa talouspoliittisesta puheesta.