Suomessa etu- ja sukunimien valintaa säädellään laeilla. Ensimmäinen sukunimilaki tuli voimaan vuonna 1921 ja etunimilaki 1946. Nykyinen nimilakimme tuli voimaan 1.1.1986. Lakia on sen voimaantulon jälkeen jonkin verran muutettu. Muutoksista merkittävin tehtiin vuonna 1991, jolloin myös lain nimi muutettiin sukunimilaista nimilaiksi. Nimilain mukaan uusi etu- ja sukunimi ei saa olla ”sopimaton” tai sellainen, ”jonka käyttö muutoin voi aiheuttaa ilmeistä haittaa”. Nimen on oltava ”muodoltaan tai kirjoitustavaltaan kotimaisen nimikäytännön mukainen”.

Laissa käytetty ilmaus ”kotimainen nimikäytäntö” on tulkinnallisesti väljä. Jokaisella on varmaan jonkinlainen käsitys siitä, mitä se tarkoittaa, mutta käsitykset voivat poiketa toisistaan paljonkin. ”Kotimaisen nimikäytännön” rajoja määritellään oikeusministeriön nimilautakunnassa. Se on asiantuntijaelin, jonka puoleen maistraatit kääntyvät, kun rekisteröitäväksi halutaan nimeä, jonka hyväksyttävyys on epäselvää. Nimilautakunta arvioi nimeä ja puoltaa tai ei puolla sen hyväksymistä rekisteriin vietäväksi. Lautakunnan on otettava kannanotoissaan huomioon muukin lainsäädäntö ja kuhunkin tapaukseen mahdollisesti liittyvät erityiset syyt.

Kun jokin nimi on Suomessa hyväksytty väestötietojärjestelmään, siitä tulee osa virallista kotimaista nimistöä eli osa kotimaista nimivarantoa. Kotimainen nimivaranto muodostuu siis niistä Suomen viranomaisten hyväksymistä nimistä, joita Suomessa tai ulkomailla asuvat Suomen kansalaiset käyttävät. Oman lisänsä nimistöön tuovat täällä enemmän tai vähemmän tilapäisesti asuvat ulkomaiden kansalaiset.

Nämä kaikki nimet ovat nähtävissä Väestörekisterikeskuksen verkkosivuilla (vuodesta 2020 lähtien Digi- ja väestötietoviraston Nimipalvelussa; linkki artikkelin lopussa). Aineistosta ei kuitenkaan näy, onko nimi saatu jossain muussa maassa toisenlaisen lainsäädännön ja nimikulttuurin parissa, eikä sekään, onko harvinainen ja poikkeuksellinen nimi hyväksytty erityisen syyn perusteella.

Kotimainen nimikäytäntö on pitkän ajan kuluessa muotoutunut kulttuurinen kokonaisuus, etunimien ja sukunimien järjestelmä, tietynlainen tapa, jonka mukaisesti nimiä on Suomessa totuttu käyttämään. Uudet ainekset sopeutetaan siihen lainsäädännön puitteissa, ja ne voivat sitä ajan mittaan muovatakin.

Nimen kieli

Silloin tällöin on esitetty, että kotimainen nimikäytäntö edellyttäisi suomenkieliseltä suomen mukaista nimeä, ruotsinkieliseltä ruotsin mukaista nimeä ja että esimerkiksi saamenkielisen etunimen saisivat ottaa vain saamenkieliset. Vaikka nimistö liittyy aina kieleen, kulttuuriin ja kansalliseen identiteettiin, tällaista ehtoa ei voi asettaa.

Maahanmuutto ja monikulttuuriset perheet ovat tuoneet mukanaan uutta nimistöä. On perheitä, joissa lasten vanhemmat ovat erikielisiä ja eri kulttuureista, jolloin nimienkin kielet luonnollisista syistä sekoittuvat. Kansainväliset kontaktit työelämässä ja vapaa-ajalla ovat tehneet tutuksi nimiä, joita aiemmin olisi pidetty ”vieraina”.

Sukunimiä on käännetty vanhastaan suomesta ruotsiin ja päinvastoin, ja tätä tehdään jonkin verran edelleen. Sen sijaan suomalaisen sukunimen kääntämistä esimerkiksi englanniksi (Stenbäck > Stonebeck) on lain tulkinnassa pidetty kotimaisen nimikäytännön vastaisena. Tällöin nimen hyväksymiseen tarvitaan lain mukainen erityinen syy.

Nimivaranto elää

Etunimien varanto kasvaa nopeammin kuin sukunimien. Etunimet heijastavat aikaansa ja ovat alttiina muodeille. Valtaosa vanhemmista valitsee silti lapselleen edelleen tuttuja almanakkanimiä, olipa esikuvana sitten suvussa esiintynyt tai tuttavapiirissä oleva nimi.

Almanakkanimistäkin valtaosa on vierasta alkuperää, lähinnä raamatullisia nimiä tai niiden kotoistuneita asuja: Maijat, Marit, Marjat ja Riiat ovat Marian muunnoksia, ja Joosefiin palautuvat Juuso, Joppe ja Jooseppi. Almanakkaan nämä kansan käyttämät puhekieliset muodot pääsivät vitkaan, esimerkiksi Heikki, Antti ja Erkki ilmestyvät Henrikin, Antonin ja Erikin tilalle vasta vuodesta 1890.

Esimerkiksi kirjallisuus, musiikki ja urheilu nostavat julkisuuteen nimiä, joita vanhemmat sitten antavat lapsilleen tai joita muuten halutaan ottaa käyttöön. Kauniista ja rohkeista tuttu Ridge rantautui suomalaiseen etunimistöön 1990-luvulla, sen sijaan Brooke jo 1970-luvulla Englannin kansalaisten myötä. Ronjan buumi alkoi 1980-luvulla Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttärestä, ja Elviksiä on ehtinyt syntyä pitkälti kolmatta sataa. Tuoreempia esimerkkejä ovat Madonna ja Rihanna.

Tässä ei ole juuri uutta: omaperäinen etunimistömmehän syrjäytyi satoja vuosia sitten kristillisen nimistön tieltä. Sittemmin uusien nimien välittäjiä olivat kauppamiehet ja sotilaat sekä uutiset. Myös hallitsijaperheiden nimiä matkittiin. Jo Krimin sodan aikoihin 1800-luvun puolimaissa annettiin lapsille sellaisia nimiä kuin Omar ja Zuleima. Oma ryhmänsä ovat nimet, joilla on selvä suomenkielinen sisältö. Omakielinen etunimistö heräteltiin henkiin 1800-luvulla. Lapsille annettiin alkuun jopa muinaissuomalaisia nimiä kuten Lemmitty ja Toivottu. Pian sen jälkeen tulivat nimet Lempi, Toivo, Lahja jne.

Koska suomen kielessä ei ole sukua, samoja nimiä annetaan helposti niin tytöille kuin pojillekin, kuten Havu, Rae, Routa, Tuisku. Tavaksi on tullut erottaa sukupuolet niin, että tytöille annetaan kukkien, marjojen ja maustekasvien nimiä ja pojille vahvuutta ja voimaa kuvastavasti puiden ja voimakkaiden luonnonilmiöiden nimiä.

Nykyään uusia etunimiä tulee rekisteriin myös silloin, kun nimenkantajat virallistuttavat puhuttelu­nimiään. Kerran rekisteriin päästyään ne raivaavat tietä seuraajille. Tätä tietä on etunimistömme karttunut tavallaan ”toiseen kertaan kansanomaistuneilla” Epuilla, Jasuilla, Maipeilla ja Timpoilla. Erityisistä syistä on voitu hyväksyä oudompikin nimi.

Väestötietojärjestelmään oli 4.3.2010 kirjattu elossa oleville henkilöille yhteensä 131 520 eri etunimeä. Määrään sisältyvät kaikki eri nimet, myös samojen nimien eri kirjoitusasut ja mahdollisesti virheellisesti tallennetut nimet. Luku antaa silti osviittaa kotimaisen nimivarannon monimuotoisuudesta. Muotinimet vaihtuvat entistä nopeammin, ja uusia nimiä keksitään ja löydetään lisää. – Suomenkielisessä almanakassa on erilaisia etunimiä vain 834, ruotsinkielisessä 659 ja saamenkielisessä 564 nimeä (Yliopiston nimipäiväalmanakka 2011).

Sopiva nimi?

Etunimeksi ei käy mikä tahansa. Yksi hyväksyttävyyden kriteeri on, ettei etunimi saa aiheuttaa kantajalleen ilmeistä haittaa. Nimen on oltava lapsen edun mukainen. EU:n ihmisoikeustuomioistuin on pitänyt esimerkiksi nimiyhdistelmää Ainut Vain Marjaana lapsen edun vastaisena nimen omituisuuden takia. Oikeusministeriön nimilautakunta ei ole puoltanut myöskään nimiä Amárië, Intia, Bobcat, Jiyad, Lucifer, Robért, Sikari ja Walo eikä järjestysnumeroita, pientä alkukirjainta, isoja kirjaimia nimen keskellä tai ei-latinaisten kirjoitusjärjestelmien kirjaimia. Kreikan kielen kirjain βei käy nimeksi, mutta Beta kylläkin.

Aikuiselle hyväksytty tai jonkun maahanmuuttajan Suomessa rekisteröity nimi ei myöskään merkitse automaattisesti sitä, että sama nimi hyväksyttäisiin myös lapselle. Yhdenvertaisuusperiaatteesta voi poiketa muun muassa lapsen edun vuoksi.

Montako etunimeä?

Nimilain mukaan etunimiä saa olla enintään kolme. Tätä on joskus yritetty kiertää yhdistämällä kaksi nimeä yhdeksi yhdysmerkillä tai ilman. Käytännöksi on vakiintunut, että kolmesta nimestä vain yksi voi olla yhdistenimi. Viime vuosikymmeninä yleistynyt tapa kirjoittaa kaksi eri etunimeä yhteen ilman yhdysmerkkiä on alkanut siirtyä virallisiinkin nimiin. Väestörekisterissä on jo kymmenittäin Juhapekkoja ja Ristomatteja.

Oikeinkirjoituksen mukaisesti eri etunimet kirjoitetaan kuitenkin erilleen tai yhdistetään yhdysmerkillä. Se on myös yleinen käytäntö, ja sillä säästyy kirjoitusasun selittelyltä. On kuitenkin yhdistelmiä, jotka voidaan katsoa niin vakiintuneiksi tai sisällöltään yhdyssanamaisiksi, että niiden yhteen kirjoittaminen näyttää luontevalta, kuten monet -bella, -liisa, -mari ja -stiina -loppuiset nimet sekä Merikukka ja Suvituuli.

Sen sijaan kotimaisen kirjoitustavan mukaista ei ole kirjoittaa yhteen ilman yhdysmerkkiä sellaisia nimiä, joissa ensimmäinen nimi päättyy samaan vokaaliin, jolla jälkimmäinen alkaa, esimerkiksi Maijaanna ja Hannaarja.

Hyvän ja hyväksyttävän nimen välttämätön kriteeri on käyttökelpoisuus. Hyvä nimi on helppo muistaa, ääntää, kirjoittaa ja taivuttaa. Nimeä käytetään perusmuodossa harvemmin kuin taivutettuna. 2000-luvulla yleistynyt Lumi onkin saanut jo rinnalleen helpommin taivutettavat Lumian ja Lumiellan. Tärkeää on sekin, ettei nimi aiheuta kielteisiä mielleyhtymiä. Hyvä olisi myös, jos nimen kirjoitusasua ei tarvitsisi yhtenään selittää eikä nimeä tarvitsisi myöhemmin muuttaa.

Käyttökelpoisuuteen liittyy myös kielenmukaisuus: suomenkielisessä ympäristössä nimet lausutaan niin kuin ne kirjoitetaan, Fanny on [fanny] ja Jenny on [jenny], Rose on [rose] ja Jane on [jane]. Jos haluaa, että lapsen nimi äännetään [jasmin], kirjoitusasuksi kannattaa valita Jasmin, ei Yasmin.

Pappien rooli etunimen valinnassa

Sopivan etunimen valinta kuuluu tietysti ensisijaisesti lapsen huoltajille ja sille yksilölle, joka ni­meään haluaa muuttaa. Lapsen etunimi ilmoitetaan sille maistraatille, jonka toimialueella lapsen kotikunta tai väestökirjanpitokunta on. Ilmoituksen voi tehdä myös sille evankelisluterilaisen kirkon tai ortodoksisen kirkkokunnan seurakunnalle, jonka jäsen lapsi on. Tällöin seurakunnan on selvitettävä nimen lainmukaisuus ja toimitettava tieto nimestä väestötietojärjestelmään rekisteröitäväksi. Vanhempien on hyvä tietää, että merkintä kastekirjassa ei vielä takaa nimen hyväksymistä. Kun seurakunta ilmoittaa nimen merkittäväksi väestötietojärjestelmään, maistraatti voi pyytää siitä lausunnon nimilautakunnalta. Ratkaisuvalta etunimen sopivuudesta on väestörekisterin pitäjällä.

Papeilla ja henkikirjoittajilla on etunimen hyväksymisessä tärkeä rooli. Heidän on syytä keskustella nimestä vanhempien kanssa etukäteen ja epäselvissä tapauksissa ottaa yhteyttä nimiasiantuntijoihin. Oudontuntuinen nimi kannattaa kaiverruttaa kummilusikkaan vasta maistraatin hyväksyttyä nimen.

Sukunimet

Sukunimissä kotimaisen nimikäytännön seula on tiukempi kuin etunimissä. Sukunimet periytyvät suvussa, ja ne on tarkoitettu pysyviksi. Sukunimen voi muuttaa vain laissa mainituista perustelluista syistä. Sellaiseksi ei riitä esimerkiksi aiottu ulkomaille muutto. Laki suojaa kaikki sukunimet: uudeksi sukunimeksi ei voi hyväksyä nimeä, joka on jo käytössä toisella suvulla. Sellaisen voi ottaa käyttöön vain silloin, jos voi osoittaa nimen kuuluneen omille esivanhemmilleen takenevasti enintään viiden polven sisällä.

Lähes kaikki sukunimenmuutosasiat käsitellään nimilautakunnassa. Poikkeuksia ovat vain sukunimen muuttaminen avioituessa ja puolison nimen poistaminen yhdysnimestä. Ne hoituvat maistraatissa ilmoitusmenettelyllä. Haettavan sukunimen on oltava nykyisen oikeinkirjoituksen mukainen. Vanhoista asiakirjoista poimitut kirjoitusasut eivät siis käy: Mustoin tai Hyfvöin eivät ole aitoja ja alkuperäisiä nimiä, vaan aikansa kirjurin tapa merkitä nimet Mustonen ja Hyvönen.

Nimen on oltava selvästi sukunimen tyyppinen eli sellainen, että sen tunnistaa sukunimeksi. Helpoimmin suomalaiseksi sukunimeksi tunnistaa nen- ja -la-loppuiset nimet sekä monet kaksisanaiset paikannimityyppiset nimet kuten Laaksovirta ja Tuomikoski. Selvästi liikanimityyppisiä, intiaaninimiä tai roolinimiä muistuttavia ehdotuksia kuten Harmaavaris, Harmaamieli ja Peikko ei ole pidetty tyypiltään kotimaisten sukunimien omaisina. Puoltoa eivät saa myöskään nimet, jotka voivat aiheut­taa kantajalleen haittaa, kuten uudeksi nimeksi haettu Maanvaiva.

Vaikka aatelisten erioikeudet on poistettu, aatelisnimille tyypillisten etuliitteiden, kuten von, af ja de, katsotaan kuuluvan tämän historiallisen kerrostuman nimiin. Näitä nimiä voivat hakea ne, joiden esivanhempien nimiin ne ovat viiden polven sisällä kuuluneet; uusia ei muodosteta. Merkeillä kikkailua tai vieraskielisiä muodosteita kuten Blackberry, Rockfeller ja Zero-One ei ole puollettu. Tuotemerkkien ja yritysten nimiä ei hyväksytä etu- eikä sukunimiksi.

Nimen voi korjata nykyisen oikeinkirjoituksen mukaiseksi. Venäjältä muuttanut Kjappi voi Suomen kansalaisena nimenmuutosteitse palata aiempaan nimeensä Käppi ja Yaskelyaynen nimeen Jääskeläinen. Vanhentuneen kirjoitusasun Alamattila voi muuttaa nykyistä oikeinkirjoitusta vastaavasti Ala-Mattilaksi. Slaavilaislähtöisissä perheissä haetaan silloin tällöin muutosteitse sukunimien feminiinimuotoja (esim. Stepanov nimeksi Stepanova).

Vihittäessä omat nimensä pitäneet puolisot saattavat haluta täysin uuden yhteisen nimen. Joskus sellainen muodostetaan entisistä nimistä, kuten Kalakivi nimistä Ollikkala ja Huurkivi tai Varisvirta nimistä Virta ja Varis. Toisinaan avioliittoon aikova hakee uutta nimeä, jonka puoliso ottaa vihittäessä. Niitä voidaan puoltaa, jos nimet ovat sukunimen tyyppisiä eli helposti sukunimeksi tunnistettavia ja kirjoitusasultaan korrekteja.

Patronyymit ja välinimet

Oma lukunsa ovat maahanmuuttajat, joiden kulttuuriin kuuluu patronyymi eli isännimi, mutta ei välttämättä sukunimeä lainkaan. Esimerkiksi somalinaisen nimi Amran Hassan Yussuf sisältää vain yhden etunimen (Amran), sitten isännimen ja isoisän nimen. Nimet luonnollisesti vaihtuvat seuraavan sukupolven mukana. Halutessaan noudattaa oman kulttuurinsa nimikäytäntöä perheen jäsenet joutuvat hakemaan muutosta ”sukunimeensä” aina uuden sukupolven myötä. Pohjoismaissa on puolestaan tavallista käyttää ns. välinimeä, joka ei ole sukunimi (esim. Gro Harlem Brundtland).

Suomen väestötietojärjestelmään sukunimettömien viimeinen nimi merkitään sukunimeksi, kaksi ensimmäistä etunimiksi. Koska isännimikin päätyy rekisterissä etunimikenttään, väestörekisterin nimipalvelu näyttää, että Suomessa olisi lähes 400 Hassan-nimistä tyttöä ja että profeetta Muhammedin kaimoja eri variantteineen olisi tytöissä toistatuhatta. Tältä osin sukupuolen mukaista etunimeä etsivä ei voi rekisterin tietoihin luottaa.

Suomen nimilaki ja sen mukainen väestötietojärjestelmä ovat muun maailman mukana muutoksen virrassa. Nimikäytännön vuoksi rekistereihin tarvittaisiin etu- ja sukunimen lisäksi omat kentät sukulaisuutta ilmaiseville vanhempainnimille ja välinimille. Silloin myös kotimaiset Juhanpojat ja Tuulantyttäret voitaisiin kirjata muualle kuin etunimiksi: eiväthän ne ole luonteeltaan varsinaisia etunimiä, koska niitä ei voi ensimmäisiksi nimiksi antaa eikä niitä kutsumaniminä käytetä.

Kotimainen nimikäytäntö on maahanmuuton vuoksi saanut rinnalleen myös muita nimikäytäntöjä. Olisikin aika pohtia, miten tämä rinnakkainelo voitaisiin ottaa huomioon nimilainsäädännössä ja nimien kirjaamisessa. Muussa tapauksessa edessä on jatkuva nimenmuutoskierre ja virhetulkintojen aiheuttama nimivarannon muuttuminen.

Aiheesta enemmän

Digi- ja väestötietovirasto: Nimipalvelu(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Grandell, Joanna 2010: Nimioikeus – muuttuva etunimikäytäntö. Julkaisematon tutkielma. Säilytyspaikka Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kirjasto.

Kangas, Urpo 1998: Suomen nimioikeus, lyhyt oppimäärä. Helsinki: Lakimiesliiton Kustannus.

Ketomäki, Marjo 2011: Pessiina, Ziggy ja Sudenkaataja: hyväksyttyjen ja hylättyjen etunimien vertailua. Nimilautakunnassa vuosina 2000–2009 käsitellyt etunimet. Julkaisematon tutkielma. Säilytyspaikka Turun yliopisto, kieli- ja käännöstieteiden laitos.

Lampinen, Arja 2001: Etunimen valinta – haasteellista kielenkäyttöä. – Kielikello 2.

Mikkonen, Pirjo (toim.) 2002: Sukunimi? Etunimi? Maahanmuuttajien nimijärjestelmistä. Kielenkäytön oppaita 3. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Mäkelä, Suvi 2011: Jan-Erik ja Sarianna – yhdysnimien kirjoitustapa. – Kielikello 4.