Kysymys: Olen ylen kyllästynyt konditionaalin yleistymiseen niin puheessa kuin kirjoitetussa sanassakin. Seurakunnissa papit eivät enää uskalla edes rukouksessa pyytää Jumalalta jotakin, he vain pyytäisivät, ja elämän ohjeita annettaessa tehtäisiin ja toimittaisiin, vaan ei enää tehdä tai toimita.
Viimeinen pisara tässä oli Kielikellon 1/99 (ks. Lue myös) muuten hyvän paikannimiartikkelin tummennettu pääasia sivulla 13: Olisi rinnastettava ja olisi nähtävä. Minun korvani kaipaa konditionaalin käytössä aina jatkoa, olisi, jos...
Miksi tällainen on yleistynyt? Olisiko tehtävä jotakin, vaikka Kielikellossa neuvottava selkokielisyyteen?
Pertti Pohjanvuori
Lopen seurakunnan talouspäällikkö
Vastaus: Verbin isi-tunnuksisen tapaluokan eli konditionaalin keskeisiä merkityksiä on tosiaan osoittaa ehdollisuutta. Niinpä se liittyy usein jos- ja mutta-lauseisiin ja on suomennetulta nimeltäänkin ehtotapa. Tällaisesta konditionaalin käytöstä sopii esimerkiksi lause ”Antaisin sinulle vaikka kuun taivaalta, jos se olisi mahdollista!”
Tämän lisäksi konditionaalilla on monenlaista muutakin käyttöä. Kysyjän paheksumassa tapauksessa konditionaalilla pehmennetään sanomista, joka muuten voi tuntua liian jyrkältä. Konditionaali onkin tärkeä kohteliaisuuden osoittamiskeino kielessämme, jossa ei ole kovin paljon varsinaisia kohteliaisuusfraaseja (tähän viitattiin myös Kielikellon numerossa 2/99, jossa käsiteltiin laajasti kohteliaisuuden ilmenemistä kielessä, ks. Lue myös). Kun keskustelussa ei haluta nolata toista töksäyttämällä vastakkaista mielipidettä, aloitetaan lause usein konditionaali-ilmauksella, esimerkiksi ”Sanoisin tähän – – ”; ”Olisin kuitenkin sitä mieltä, että – –.” Kielitoimiston puhelinneuvonnankin asiakkaat pehmentävät usein kysymystään aloittamalla: ”Kysyisin – –”, ”Voisinko ~ saisinko kysyä – –.” Tämäntyyppistä asioimiskonditionaalia käytetään myös, kun tilataan pöytää ravintolasta tai aikaa kampaajalta ja lukemattomissa muissa yhteyksissä (”Varaisin ajan – – ”).
Anneli Kauppinen kuvaa väitöskirjassaan ”Puhekuviot, tilanteen ja rakenteen liitto” (1998), kuinka lapsi omaksuu kieltä oppiessaan lukuisia konditionaalin sisältäviä ilmauksia. Niiden avulla luodaan leikisti maailmaa (”Tää olis prinsessa ja tässä olis sen linna – –”), osoitetaan toivetta (”Minua huvittaisi – –”), pyydetään (”Antaisitko – –”) ja niin edelleen.
Konditionaalimuodon käyttö ei siis läheskään aina tarvitse täydennyksekseen jos-sanaa. On silti hyvä muistaa, että kohteliaisuuteen liittyvä konditionaali voi myös ärsyttää, jos sitä käytetään niin paljon tai sellaisissa yhteyksissä, että varsinainen ilmaus hämärtyy, puhujan mielipide jää sanomatta tai muuta sellaista. Varsinkin poliittiseen kielenkäyttöön liittyy joskus yletöntä pehmentelyä, joka kääntyy itseään vastaan: puhuja tuleekin ärsyttäneeksi kuulijaa juuri sillä kielellisellä keinolla, jonka avulla pyrki olemaan ärsyttämättä.
Riitta Eronen