Kuva: Minna Pyhälahti, Kotus.
Metro-lehden toimittaja ja kolumnisti Janne Metso on tätä haastattelua tehtäessä hoitovapaalla. Hän on työskennellyt myös MTV 3:ssa, Taloussanomissa ja Kauppalehdessä. Tällä hetkellä Metso on yksi Nelosen Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman käsikirjoittajista.
Koulutukseltaan Metso on valtiotieteiden maisteri. Toimittajan työt rupesivat kuitenkin kiinnostamaan jo opiskeluaikana, jolloin hän alkoi kirjoittaa ainejärjestön lehteen.
Metso on monipuolinen kirjoittaja: välillä hauska, välillä vakava. Millaista on kirjoittaa niinkin erilaisia tekstejä kuin kolumni ja TV-ohjelman käsikirjoitus?
Miten kolumni syntyy? Mistä aiheet?
Kirjoitan joka toinen viikko kolumneja Metro-lehteen. Joskus mietin kolumnin alusta alkaen, etenkin nyt hoitovapaalla, kun en käy juttukeikoilla – asioita ei jää yli haastattelujutuista. Huomaan vaikkapa kaksi asiaa, joilla on outo yhteys, ja vertaan näitä asioita toisiinsa.
Joitain kolumneja on syntynyt materiaalista, joka on jäänyt yli Hyvistä ja huonoista uutisista. Sellainen kirjoittaminen tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse heittää itselle tärkeitä juttuja hukkaan, vaan ideoita voi käyttää vielä muualla.
Käsikirjoittamasi Hyvät ja huonot uutiset viehättää monenikäisiä katsojia. Mikä on ydinasia TV-ohjelman käsikirjoituksen teossa?
Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa päätyöni on kirjoittaa Henkka Hyppösen juontoja yhdessä hänen ja tuottaja Jasmine Patrakan kanssa. On erilaista kirjoittaa sellaista, mikä esitetään puhuttuna. Lisäksi tekstit puhuu joku muu kuin minä itse. En siis voi kirjoittaa omia ajatuksiani, vaan kirjoitan toisen suuhun, ja puhuja voi sitten tarvittaessa muokata tekstiäni.
Juonnossa niin sanotun punch linen (vitsin kohokohdan) täytyy olla oikeassa paikassa ja hauska, ja hauska kirjoittaminen on vaikeaa. Jokaisen sanan rytmi on niin tarkka. Yksikin sana ja sen paikka saattaa olla ratkaiseva sen kannalta, onko juttu hauska vai ei.
Lisäksi ehdottelen irtovitsejä muillekin. Niiden ei tarvitse olla minkään kaavan mukaisia, koska jokainen voi ottaa ideasta vaikka osan ja kehitellä siitä jotain.
Kuinka paljon mietit kielellisiä ratkaisuja, esimerkiksi kielikuvia, kun kirjoitat?
En mieti kielellisiä ratkaisuja tietoisesti. Tai oikeastaan ajattelen, että koko kirjoittaminen on kielikuvien tekemistä.
Kielileikit ja ironinen tyyli ovat minulle kolumneissa ja Hyvissä ja huonoissa uutisissa itsestään selviä tapoja kirjoittaa. Ehkä se johtuu ajastamme, koska nykyään vallitsee yhtä aikaa niin monta todellisuutta. On vaikea kirjoittaa oikein mistään tämä on totta -tyylillä.
Lehtijutuissa on usein yhden virkkeen mittaisia nostoja. Minun kolumneistani niitä on vaikea keksiä, koska kaikki sanottu on sidoksissa toisiinsa ja idea on rivien välissä. Mitään yksittäistä virkettä on suorastaan mahdotonta nostaa toisen yli, sillä nosto tyhjentää asiaa liikaa. Minulle ei ole luontevaa kirjoittaa suoraan julistavasti: ”Asia on näin.”
Millainen on mielestäsi kielellisesti sopivan ”vaikea” tai ”helppo” juttu?
Tämä onkin hankala juttu. Jos selvennän sanottavaani liikaa, tunnen, että asia on selitetty puhki. Mieluummin otan sen riskin, että aivan kaikki eivät tajua. Toki haluaisin kirjoittaa niin, että kaikki ymmärtävät, mutta en oikein tiedä, missä raja menee. Kaikkia ei kuitenkaan voi miellyttää.
TV-ohjelmaa käsikirjoittaessaan törmää välillä siihen, että asian on sanonut liian vaikeasti. Palaute muilta tulee heti: ”Mikä tässä on se juttu?” Omasta mielestä jutun pointti on aivan selvä. Mutta käsityksemme helposta ja vaikeasta tai hyvästä ja huonosta vaihtelevat niin paljon.
Omakin mielipide jutun osuvuudesta vaihtelee, toisinaan samankin päivän aikana. Se, mikä aamupäivällä on nolon surkea, saattaa iltapäivällä olla nokkelasti sanottu.
Mitä on mielestäsi hyvä kieli esimerkiksi kolumnissa ja uutisessa?
Yritän kirjoittaa kieliopillisesti oikein etenkin uutisissa, koska pääpaino on faktoissa. Kevyemmissä jutuissa rajoja voi rikkoa enemmän. Olen kuitenkin usein epävarma siitä, kirjoitanko kieliopillisesti oikein. Totta kai yritän tarkistaa ratkaisujani jostain.
Kun opiskelin viestintää 1990-luvulla, en ollut vielä kirjoittanut paljon. Ajattelin silloin, että monimutkainen kieli on hienoa. Hiljalleen ymmärsin, että yksinkertainen kieli on hyvää. Tärkeintä on kertoa kunkin jutun kannalta olennainen. Jos kirjoittaa asiasta, jota ei ymmärrä, sitä ei voi selittää hyvällä kielellä.
Mitä ajattelet kirjoitustaidosta ja sen opettelemisesta?
Kirjoittamista voi opetella ja opettaa! Siinä ei ole mitään mystistä. Ei voi tietää, kuinka hyvä kirjoittaja on, ennen kuin kokeilee. Jos esimerkiksi urheilussa on harrastanut yhtä lajia, se voi tukea osaamista toisessa urheilulajissa. Niin on kirjoittamisessakin.
Kirjoittamista voisi verrata myös matematiikkaan, jossa olen surkea. Todennäköisesti oppisin silti matematiikankin kielen, jos olisi hyvä opettaja ja harjoittelisin tarpeeksi. Minusta ei tulisi huippumatemaatikkoa, mutta olisi kiva päästä sisään siihen kieleen.
Kirjoittaminen vaatii vain paljon ajattelemista. Sen on kirjallinen väline ajatuksista kertomiseen siinä missä elokuva on visuaalinen väline samaan.
Ajatteletko, että lukijat ottavat mallia käyttämästäsi kielestä?
En. Ainakin kolumni on niin lyhyt, etten usko sen vaikuttavan lukijan kieleen. Se on yksi pisara meressä. Mutta jos lukee hyvin kirjoitettuja kirjoja, se vaikuttaa väkisin omaan kieleen ja auttaa kehittymään kirjoittajana. Kun luin Pirkko Saision Punaisen erokirjan, huomasin tyylin tarttuneen hetkeksi omaan kirjoittamiseeni.
Janne Metsoa haastatteli Minna Pyhälahti, joka työskentelee Kielitoimistossa.