Kun suomen kielen lautakunta vuonna 2014 suositteli, että muoto alkaa tekemään voidaan hyväksyä yleiskielessä muodon alkaa tehdä rinnalla, uutinen ei jäänyt vaille vastalauseita. Sosiaalisen median erilaisilla foorumeilla syntyi tulista ajatuksenvaihtoa, mutta keskustelua asiasta käytiin myös valtakunnan uutisissa.

Kiivaat väittelyt ja kärkevät mielipiteet eivät ole kuitenkaan vain internet-ajan tai sosiaalisen median ilmiö. Syksyllä 1960 Ylioppilaslehden sivuilla käytiin kiivasta sananvaihtoa silloisen Kielitoimiston linjauksista. Siihen osallistuivat säveltäjä-kirjailija Kari Rydman, Kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi sekä emeritusprofessori Lauri Kettunen.

Kieliterroria

Keskustelu alkoi Rydmanin kirjoittamasta puheenvuorosta ”Oikeakielisyys ja kieliterrori”, jossa hän syytti Kielitoimistoa sille suotujen valtuuksien ylittämisestä ja suoranaisesta kieliterrorista. Rydman piti Kielitoimiston ohjeiden mukaista mielikuvaa ”oikeasta kielestä” liian ahtaana. Hänen mielestään oikea kieli on

”se kieli, joka pyrkii yleisyyteen, ja joka on äänteellisesti, rytmillisesti ja muodollisesti kaunista ja tarkoituksenmukaista. Suomenkielen erikoinen ominaisuus aiheuttaa sen, että tämä ’oikea kieli’ ei ole ristiriidatonta ja johdonmukaista.”

Hän arvosteli Kielitoimistoa ja erityisesti kielilautakunnan jäseniä E. A. Saarimaata ja Matti Sadeniemeä siitä, että he pyrkivät suositusten ja ”määräysten” kautta yhdenmukaistamaan kieltä poistamalla sen monimuotoisuutta ja ilmaisuvoimaa. Täysin tarpeettomana ei Rydman kielen ohjaamista kuitenkaan pitänyt, sillä kaikki kielenkäyttäjät eivät suinkaan olleet kirjailijoita tai runoilijoita:

”Toisaalta on syytä kielikorvaltaan epämusikaalisille kadun miehille esittää eräitä ohjeita ja mahdollisuuksia, jotka tähtäävät mahdollisimman hyvän kielenkäytön toteutumiseen näidenkin kohdalla.”

Rydman vastusti ajatusta, että on olemassa yksi taho, joka yksin saisi määrittää kielenkäytön tapoja ja oikeakielisyyden rajoja, ja kritisoi Kielitoimiston näkökulmaa kieleen rajoittuneeksi ja kielen taiteellista käyttöä ymmärtämättömäksi. Myöhemmässä puheenvuorossaan ”Kieliterrori ja Sadeniemi” hän toteaa:

”– – auktoriteetin asemaan on päässyt joukko kielimiehiä, jotka ovat tieteensä alalla käsittääkseni tavattoman eteviä, mutta joilta puuttuu – – vastuunalaisen tehtävänsä edellyttämä varovaisuus ja hienotunteisuus, sekä ennen kaikkea herkkä ja vastaanottava korva sille uudelle kehitykselle, joka suomenkielessä tällä hetkellä runoilijoiden ja kirjailijoiden toimesta tapahtuu.”

Samassa kirjoituksessa Rydman myös arvostelee asiantuntijoita Nykysuomen sanakirjan taakse ”piiloutumisesta”, ”ikään kuin se olisi jokin ylipersoonallinen auktoriteetti. Kuka sen onkaan laatinut?”

Matti Sadeniemi vastasi Rydmanin kritiikkiin toteamalla, että Kielitoimiston suositusten noudattaminen ei ole lailla määrätty asia, ja Kielitoimiston suosituksilla on ”merkitystä vain sikäli kuin niitä noudatetaan. Se, että niitä melkoisesti noudatetaan, johtuu ihmisen luontaisesta pyrkimyksestä vakiintuneeseen yleiskieleen.” Sadeniemi huomautti lisäksi, että Kielitoimisto ei keskity antamaan pelkästään rajoittavia neuvoja, vaan on myös avartanut aikaisempia sääntöjä, joten ”joitakin sovittavia piirteitä on Kielitoimistonkin tyrannian historiassa!”

Kielilautakunnan herrat

Professori Lauri Kettunen tarttui Sadeniemen huomautukseen Kielitoimiston suositusten lainvoimaisuudesta:

”Se vielä puuttuisi! – – Niitä [Kielitoimiston suosituksia] julkisessa sanassa usein noudatetaan vastoin kirjoittajan tahtoa, kirjoittajat pannaan pakolla sanomaan Kielitoimiston kaavan mukaan, ikään kuin siellä olisi kaikki asiantuntemus.”

Kettunen ei niinkään vastustanut Kielitoimistoa kuin sen taustalla vaikuttavaa kielilautakuntaa ja varsinkin sen jäsentä E. A. Saarimaata. Kettusen mielestä kyse oli pienen piirin itseään pönkittävästä vallankäytöstä, jossa jopa ”terveen suomalaisen kielivaisto” jäi tarvittaessa toiseksi. Kaiken lisäksi ”kielilautakuntien herrat tai heidän läheisensä” itse laativat säännöt ja sitten arvioivat muiden kielenkäyttöä vetoamalla perusteluissaan omiin julkaisuihinsa:

 ”– – samat miehet kehuvat kättensä töitä viittaamalla ’arvovaltaisiin julkaisuihin’, joissa noudatetaan heidän määräämäänsä mallikieltä.”

Omassa kirjoituksessaan Kettunen jatkoi lisäksi jo edellisenä vuonna Sadeniemen kanssa käymäänsä väittelyä kehottaa/kehoittaa-muotojen oikeellisuudesta ja toi keskusteluun myös aikaisemmat kiistansa kielilautakunnan jäsenten kanssa:

”Pahinta taisi olla, että olin viitannut kirjaani Hyvää vapaata suomea, – – sitä kirjaahan ei saa julkisuudessa mainita, vain Saarimaan Kielenopas on luvallinen kaikkine pakkopaitoineen, jos hänessä on paljon yleisesti tunnustettujakin ohjeita.”

Äs vai es?

Käyty ajatustenvaihto asettui osaksi laajempaakin kieliaiheista keskustelua, kun osanottajat ottivat kantaa suositukseen aakkosten ääntämisestä ä:llä e:n sijaan (äs/es). Sitä, kummalla tavalla kirjaimet pitäisi ääntää, käsiteltiin tuolloin paljonkin lehtien palstoilla. Niin Rydman kuin Kettunenkin paheksuivat ä-suositusta perustellen mielipiteitään sillä, että e-muodolla on vanhastaan paikkansa suomen kielessä:

”Olipa sitten kysymys eurooppalaisten kielten vaikutuksesta tai ei, vokaalia ’e’ käyttävä muoto on jo iät ja ajat ollut vakiintuneessa käytännössä varsinkin kaupungeissa ja sivistyneistön keskuudessa.” (Rydman)

”Nuo ä-muodot ovat muka oikeaa suomea. Kyllä ne monen vanhankin korvissa ovat sitä kinkerisuomea, ’ähvä-suomea’, jolle useat kouluakäyvät lapsetkin nauroivat.” (Kettunen)

Sadeniemi ihmetteli vastauksessaan asiasta noussutta kohua: ”Mitä tavattomia tunnearvoja saattaa liittyä niin proosallisiin sanoihin kuin kirjainten nimiin? Eikö vakiintunut yksimuotoisuus olisi tällaisessa tapauksessa arvo sekin?”

Nykyään aakkosia luetellessa äf, äl, äm, än ja muut ä:llä lausuttavat kirjaimet soljuvat muiden aakkosten lomassa niin luontevasti, että on vaikea kuvitella asian voineen joskus olla toisin. Vaikka menneet kiistanaiheet saattavat nyt kummastuttaa, niiden taustalla oleva kysymys siitä, mikä on ”oikeaa” suomen kieltä, elää ja puhuttaa edelleen. Minkähänlaiset aiheet tulevaisuudessa nostattavat myrskyisiä keskusteluja?