Kielitoimiston arkiston aarteita on kuusi vaatimatonta pahvikantista vihkoa, joiden kanteen on painettu ”sotapäiväkirja”. Nimen yläpuolelle on kirjoitettu käsin ”Kielitoimiston”. Mitä ovat nämä ”Kielitoimiston sotapäiväkirjat”, joita on pidetty vuonna 1945 kesäkuun alusta vuoden loppuun? Ne ovat vastaperustetun kielitoimiston eli ”kielenneuvontatoimiston”, jota nimeä ensin käytettiin, ensimmäisiä päiväkirjoja, joihin on kirjattu neuvontapuhelun pääasiat: kuka kysyi, mitä kysyi ja mitä vastattiin. Vihkot kertovat kielitoimiston ehkä tunnetuimman toimintamuodon, puhelinpalvelun, alkuvaiheista. Kuka tahansa voi soittaa päivystävälle kielenhuoltajalle kielenkäytön ongelmissa. Tuolloin vakiinnutettiin ne käytännöt, joita noudatetaan edelleen, mm. se, että kaikki kielineuvonnan puhelut kirjataan. Vanhoja neuvonnan päiväkirjoja on arkistossa seinällinen.

Kielineuvonta ei tarkasti ottaen alkanut juuri siitä päivästä, josta ensimmäinen päiväkirja alkoi, vaan vuoden alusta, kuten itse kielitoimistokin. Puhelinpalvelun alkukuukausista ei vain ole säilynyt dokumentteja. Mutta miksi nämä ”sotapäiväkirjat”? Ehkä niitä oli jäänyt sodan loputtua jonnekin valtion varastoon ja jaeltiin sitten virastoille – silloinhan oli pulaa kaikesta, myös paperista. Vuoden 1946 alusta päästiin siirtymään tavallisempiin päivystyskirjoihin. Huumori on kukkinut kielitoimistossakin: yhden vihkon kanteen on ”sotapäiväkirja”-sanan eteen tekstattu samaan tyyliin sana ”kieli”, siis ”Kielisotapäiväkirja”.

”Kielenneuvontatoimisto” aloittaa

Kielitoimisto oli siis aloittanut toimintansa vuoden 1945 alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran alaisuudessa ja sen talossa. Seura oli saanut toimintaa varten avustusta kahdelta yksityiseltä sponsorilta, suurimmilta kustantajilta WSOY:ltä ja Otavalta, käytettäväksi vuosina 1945–46 ”kielenneuvontatoimiston” tarpeisiin. Näin ne halusivat varmistaa ennen muuta oman kielineuvotarpeensa, joskin toimintasuunnitelmaan kuului, että myös ns. suurta yleisöä palveltaisiin. Kielitoimiston johtajaksi valittu professori Lauri Hakulinen kuvasi toimiston tehtävää näin: ”Tarkoituksena siis on antaa halukkaille maksuttomia neuvoja suomen kieltä koskevissa oikeakielisyys- ym. kielenkäyttöasioissa. Sitä paitsi se välittää käsikirjoitusten, varsinkin tietoteosten ja tieteellisten tutkimusten kaikinpuolista kielellistä tarkastusta.”

Sanomalehdet olivat hyvin kiinnostuneita puhelinneuvonnasta. Jo ennen sen avautumista oli esimerkiksi Helsingin Sanomissa sitä mainostava otsikko: ”Kielitoimisto aloittaa toimintansa. Antaa maksutta neuvoja suomen kielen oikeasta käytöstä ja oikeinkirjoituksesta.” Vähän myöhemmin se lupailee reippaasti: ”Vastaa oikeakielisyyskysymyksiin sekä ratkaisee ennen selvittämättömät seikat.” Myös Uusi Suomi ja Suomen Sosialidemokraatti kirjoittivat näkyvästi kielitoimiston neuvonnan aloittamisesta. Se oli siis yllättävän suuri ”mediatapahtuma” (tätä muotisanaa ei 60 vuotta sitten kylläkään vielä tunnettu).

Neuvontapuhelin ei ehtinyt olla auki kuin pari päivää, kun Aamulehti jo otsikoi: ”Oikeakielisyysneuvoja antava kielitoimisto osoittautunut heti ensi päivinään paljon käytetyksi laitokseksi.” Lehdet haastattelivat kilvan toimiston hoitajaa Hannes Teppoa, joka kertoi mm., ”että startti on tapahtunut ankaran kysynnän merkeissä ja että aukiolon ensimmäisenä päivänä soitettiin toimistoon jo 33 tiedustelua – kolmen tunnin aikana, joten tällainen toimisto on heti alussa näyttäytynyt tarpeen vaatimaksi. Suomen kansa on aina ollut kärkäs puhdasviljelemään kaunista kieltään, ja sehän on kansallista kulttuuriharrastusta jos mikä.” – Ensimmäisen neuvontapäivän tiedustelujen määrä on hämmästyttävän suuri; se ei juuri poikkea nykyisestä kyselytahdista.

Kysymyksiä ”Kielitoimiston sotapäiväkirjan” ensi lehdiltä

Dokumenttien puuttuessa emme valitettavasti tiedä, mitä kaikkea kysyttiin neuvontatoiminnan ensimmäisenä päivänä, mutta alkukuukausien aikana laatimissaan lehtijutuissa toimittajat olivat tietenkin kiinnostuneita myös neuvontaan tulleista kysymyksistä, etenkin niistä erikoisimmista. Monet koskivat sanojen merkitystä: Mikä on astalo, onko öylätti sama kuin messuleipä, kuinka päin ovat loimet ja kuteet kankaassa (kielikysymys sekin!), mikä on lotukka, mistä Turun Kiinanmyllynkatu on saanut nimensä, onko tiskata-sanalla suomenkielistä vastinetta? Välillä kysyttiin muunkielisistäkin sanoista, kuten, mitä sulhanen on tarkoittanut kirjoittaessaan morsiamelleen ”rakas vaimoni in spe”.

Vaikka emme tiedäkään paljon neuvonnan avaamisen ensimmäisestä päivästä, meillä on tarkka tieto siitä, mitä kysyttiin 1.6.1945 eli ”Kielitoimiston sotapäiväkirjan” aloittamisen päivänä. Kyselyjen määrä näkyy hieman rauhoittuneen neuvonnan alkukuukausien ruuhkasta; niitä on nyt 15. Sen verran näyttää tulleen keskimäärin muinakin päivinä. Ehkä kesän tulo vaikutti asiaan. Huomattakoon kuitenkin, että yksittäisten kysymysten määrä oli sinäkin päivänä huomattavasti suurempi (29), koska monet kysyivät samalla kertaa monta asiaa. Hannes Teppo on täsmällisellä käsialallaan merkinnyt huolellisesti kysyjän nimen, titteleineen kaikkineen.

Usein tiedustelun yhteydessä näkyy myös se paikka, mistä on soitettu. Kyseisenä päivänä on soitettu ainakin Kansaneläkelaitoksesta, Suomen kalakauppiaiden liitosta, Suomen yleisestä asianajotoimistosta, Stockmannin mainososastosta, Kansallis-Osake-Pankista, Otavasta, sosiaaliministeriöstä ja valtion teknillisestä laboratoriosta. Kysyjää koskevien tietojen jälkeen on merkitty huolellisesti, mitä on kysytty, ja yhtä huolellisesti myös, mitä on vastattu.

Kysymyksiä ja vastauksia

Mitä sitten on kysytty päiväkirjan ensimmäisenä päivänä? Heti aamusta on tullut Kansaneläkelaitoksesta pari objektinsijakysymystä: on kehotettava jotakuta suorittamaan kanto (vai kannon?), päätettiin valtuuttaa joku jättämään valitus (vai valituksen?). Muodot kanto ja valitus ovat oikein, ilmenee vastauksesta; passiivilauseen objektinhan kuuluu olla nominatiivimuotoisessa akkusatiivissa. Vaikka objektisäännöt eivät 60 vuotta sitten olleet vielä täysin vakiintuneet nykyiselle kannalle, tämä sääntö oli selvä jo silloin. Muita lauseopin kysymyksiä ei sinä päivänä ollutkaan. – Ei niitä nykyisinkään tule kuin pari päivässä; hankalien objektinsijakysymysten lisäksi tavallisimpia ovat ”yksikkö vai monikko” -kysymykset (”viisi poikaa juoksee” tms.).

Oikeinkirjoituskysymyksiä näkyy sinä päivänä olleen aloite vai alote (po. aloite), hälyttää vai hälyyttää (po. hälyttää), alkuaan vai alkujaan, joista kumpikin muoto on mahdollinen mutta j:tön tavallisempi, pitempi vai pidempi, joista kumpikin on oikein; nykyään tosin lisättäisiin, että pitempi on tavallisempi. Nämä ovat tavallisia kysymyksiä nykyisinkin. Vierassanojen oikeinkirjoituksessa on ollut silloin vielä paljon ongelmia, mitä osoittavat kysymykset mekaanikko vai mekanikko ja fysikaalinen vai fysiikallinen, assistentti vai asistentti, inflaatio vai inflatio (po. ensin mainitut).

Oikeinkirjoituksen piiriin voidaan lukea myös alkukirjaimen kokoa koskevat kysymykset. Sellainen oli sinä päivänä pohjola ja pohjoismaat, joita edelleen kysytään. Tässä kohtaa päiväkirjan vastaus on hieman epämääräinen, eikä ihme, sillä rajanveto ison ja pienen alkukirjaimen välillä on vieläkin hankala: pohjola tarkoittaa ylipäätään pohjoisia alueita, mutta jos Pohjolalla tarkoitetaan Pohjoismaiden koko aluetta, se kirjoitetaan isolla p:llä, niin kuin siinä yhteydessä Pohjoismaatkin; yksittäinen pohjoismaa taas voidaan kirjoittaa pienellä p:llä.

Sitäkin näkyy kysytyn, pannaanko otsikon loppuun piste vai ei. Silloin on vastattu, että pisteen voi panna tai olla panematta, se on päiväkirjan mukaan ”typografis-esteettinen kysymys”. – Enää ei otsikon loppupistettä käytetä.

Muutama sanakysymyskin on tullut, sekä sanojen merkitystä että muotoa koskeva. On pähkäilty ilmausten ”kyseessä on” ja ”kysymyksessä on” välillä. Kysyjä on ilmeisesti epäillyt kyseessä olemisen oikeutta. Sitäkin on pidetty hyväksyttävänä ja todettu samalla, että johdos kyseinen on näppärä. Kysymykseen, onko sanojen kohti ja kohden merkitys ja käyttö sama, on vastattu lakonisesti: on. Tätäkin edelleen kysytään. Joku oli sekoittanut säkeen ja säikeen merkityksen; ne hänelle selvitettiin. Sanojen historiaa koski kysymys vaatturista; se luvattiin selvittää.

Sanojen taivutusta kysytään varmaan joka päivä, ja etenkin monikon partitiivin ja genetiivin monimuotoisuus jaksaa ihmetyttää. Silloin on kysytty salaman taivutusta: salamia vai salamoita? Kumpaakin pidettiin mahdollisena; sittemmin on vakiintunut salamoita-muoto. Samassa yhteydessä on kysytty myös seimi-sanan taivutusta; vastaus seimen, ei seintä. – Yksi rektiokysymyskin on mahtunut joukkoon: tuoksua joltakin vai jollekin? Parempana on näköjään pidetty muotoa tuoksua joltakin; nykyään ilmaukset katsotaan samanarvoisiksi.

Muutama termikysymyskin on mahtunut mukaan: esilämmitys vai etulämmitys? Esilämmitystä suositeltiin jo tuolloin. Kysyttiin myös aluksen laitaa suojaavan pehmusteen nimeä (ruots. fender). Ehdotettiin ”laitasuojuria”. Sen olisikin suonut tulevan käyttöön, sillä myöhemmin yleistynyt lepuuttaja vaikuttaa kummalliselta. Suomalaista vastinetta etsittiin myös diagrammille (silloin diagramma). Esillä olivat sanat käyrästö ja käyriö, jälkimmäinen oikein alleviivattuna. Se ei kuitenkaan ole yleistynyt, vaikka käyrästöä jonkin verran näkee.

Miten alkuaikojen kysymykset poikkeavat nykyisistä?

Yleinen huomio 60 vuoden takaisista kielikysymyksistä on, että oikeinkirjoituskysymyksiä on ollut huomattavasti enemmän kuin nykyään. Se on ymmärrettävää, sillä vuonna 1945 oli vielä niukasti apuneuvoja, joista olisi voinut tarkistaa kirjoituksen. Kielenhuollon tärkeä auktoriteetti Saarimaan Kielenopaskin ilmestyi vasta 1947 ja Nykysuomen sanakirja vuosina 1951–1961. Nykyisestä oppaiden ja sanakirjojen tulvasta ei silloin nähty vielä untakaan.

Sekin merkittävä ero nykyisiin kielikysymyksiin verrattuna on, ettei silloin ollut englannin kieltä koskevia kysymyksiä: ei kysytty yhdenkään controllerin tai managerin suomentamista sen paremmin kuin franchising-toiminnan tai benchmarking-sanan suomalaista vastinetta. Suomi oli silloin vielä kielellinen lintukoto.

Kielitoimiston puhelinneuvonnan tarve kasvoi toiminnan alkuvuosina huimasti: vuonna 1945 tiedusteluja tuli 3 764, seuraavana 5 845, seuraavana 6 336, ja ainakin 40 vuotta puhelujen määrä on ollut vuosittain yli 10 000. Runsaan 60 vuoden aikana neuvontatiedusteluja on tullut kaikkiaan noin 638 000.

On muistettava, ettei puhelinneuvonta ole koskaan ollut kielitoimiston valistustyön ainoa väylä; kysymyksiä tulee myös kirjeitse, ja kielentarkistustyöt, luennointi ja muu opetus sekä kielen asiantuntijana toimiminen työryhmissä ym. ovat keskeisiä toimintamuotoja. Lisääntyneiden vaatimusten paineissa mietitäänkin, voitaisiinko tietotekniikan avulla edelleen vähentää puhelinneuvonnan tarvetta. Vaikka kyselyjen määrä on viime vuosina jonkin verran vähentynyt huippuvuosista – osin lisääntyneen tietotarjonnan, osin neuvonta-ajan lyhentymisen takia – kertoo viime vuodenkin (2007) puhelujen määrä, lähes 7 800 kyselyä, että tarvetta tälle runsaat 60 vuotta toimineelle palvelumuodolle edelleen on.