”Käsitykset fennomania ja svekomania eivät minulle enää eksisteeraa”

Kun Minna Canthin vanhemmat Gustaf ja Ulrika Johnson muuttivat vuonna 1852 Kuopioon hoitamaan Finlaysonin kangaskauppaa, tahtoivat he lahjakkaan vanhimman tyttärensä herrasväen parempaan kouluun, jossa annettiin opetusta ruotsiksi. Koulun ohjelmaan ei kuulunut lainkaan suomen kielen opetusta toisin kuin ajan poikakouluissa. Puolet oppitunneista oli käsitöitä, minkä lisäksi opiskeltiin uskontoa ja kieliä – ranskaa, saksaa ja todennäköisesti myös vähän venäjää, minkä tarkoituksena oli lähentää suuriruhtinaskunnan nousevia sukupolvia emämaa Venäjään.

Vilhelmina eli Mina Johnson – kutsumanimi Minna vakiintui vasta seminaariaikana – ei tyttöaikaisten kirjeidensä perusteella ollut juurikaan innostunut venäjän opinnoista, eikä hän koskaan myöhemminkään millään tavoin viitannut osaavansa venäjää. Sen sijaan kirjeet ystävättärille vilisevät ranskan- ja saksankielisiä tervehdyksiä ja huudahduksia, ja he omaksuvat saksan kielen myös intiimimpien salaisuuksiensa vuodattamiseen, ilmeisesti suojatakseen niitä uteliailta sivullisilta. Enimmäkseen kirjeet on kirjoitettu ruotsiksi, johon tytöt olivat keskinäisessä seurustelussaan tottuneet.

Myös Johnsonin sisarukset Minna, Gustaf ja Augusta käyttävät keskinäisissä kirjeissään ruotsia, kun taas vanhemmilleen he kirjoittavat suomeksi. Sisarukset tottuivat koulussa ruotsin kieleen, joka vakiintui käyttöön taipuisaksi sivistyksen kieleksi, kun taas vanhemmille kirjoitetut suomenkieliset kirjeet ovat kömpelömpiä ja arkisempia. Kieli oli Johnsonin lapsille myös sosiaalisen eron teon merkki: he kuuluivat jo luontevasti porvaristoon, koska osasivat kaunista, sujuvaa ruotsia, kun taas heidän vanhempiensa tausta kuulsi heidän kankean ruotsinsa läpi.

Innostus suomalaisuusaatteeseen

Minna Canthin kirjallinen herätys sai alkunsa seminaarikaupunki Jyväskylän suomenmielisessä ilmapiirissä, kansallisen innostuksen vallassa. Canth opiskeli Uno Cygnaeuksen perustamassa suomenkielisessä kansakoulunopettajaseminaarissa vain yhden vuoden, mutta hän ja hänen miehensä, luonnontieteiden lehtori Ferdinand Canth seurustelivat tiiviisti koulun suomenmielisen lähipiirin kanssa. Seurustelukieli oli yhä pitkälti ruotsi, sillä kansallisesta innostuksesta huolimatta monetkaan säätyläiset eivät oppineet sujuvaa suomea.

Suomalaisuusaatteesta innostuneina Minna Canth ja muutamat hänen ystävättäristään tekivät kuitenkin päätöksen ryhtyä aktiivisesti harjoittamaan sekä puhuttua että kirjoitettua suomen kieltä. Lokakuussa 1877 Canth kirjoittaa ystävättärelleen Ida Bonsdorffille suomen kielen käyttämisen kankeudesta: ”Tuntuu niin kummalliselta, juuri kun en suomea osaisikaan, kun nyt ensi kerran sitä käytän kanssasi keskustellessa. Mutta kaiketi siihen piankin tottuu.” Canthit omaksuivat myös kotikielekseen suomen, joskin ruotsinkielisestä perheestä kotoisin oleva Ferdinand Canth oli erityisesti kirjoitetun kielen suhteen epävarmempi kuin puolisonsa.

Alulle päästyään Canthit eivät käyttäneet suomea vain perheen ja suomenmielisten tuttaviensa kesken, vaan he ryhtyivät avustamaan paikkakunnan suomenkielistä sanomalehteä. Keväällä 1874 Ferdinand yleni Keski-Suomi-lehden päätoimittajaksi ja Minnakin ryhtyi kirjoittamaan artikkeleita ja kommentteja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Keski-Suomessa julkaistiin myös ulkomaisten lehtiartikkeleiden ja novellien käännöksiä, joista monet olivat heidän itse tekemiään. Ensimmäiset omat novellinsa Minna Canth julkaisi kuitenkin vasta heidän seuraavassa lehdessään Päijänteessä. Loppuvuonna 1878 lehtori Canthin kollegan perustama kustannusyhtiö Weilin+Göös sitten julkaisi Minna Canthin Päijänteeseen tekemistä novelleista ja käännöksistä kokoelmateoksen Novelleja ja kertomuksia I.

Varsinaiseksi kirjailijantyön alkusysäykseksi Minna Canth on kuitenkin maininnut Jyväskylässä vierailleen Suomalaisen teatterin esitykset ja postimestari Robert Kiljanderin kanssa jaetun innostuksen näytelmien kirjoittamiseen. Ensimmäisen oman näytelmänsä, Murtovarkauden, Canth lähetti Suomalaisen teatterin johtajalle Kaarlo Bergbomille loppusyksystä 1879 toipuessaan miehensä äkillisestä kuolemasta ja odottaessaan seitsemättä lastaan. Bergbom ehdotti näytelmään muutoksia, mutta otti sen kuitenkin innokkaasti mukaan teatterin ohjelmistoon. Moninaisten viivästysten jälkeen Murtovarkaus kantaesitettiin 23.2.1882.

Minna Canthin kirjallinen herätys sai alkunsa seminaarikaupunki Jyväskylän suomenmielisessä ilmapiirissä.

Kirjoittamisen pontimena oli juuri suomenmielinen kansallinen innostus, kuten Canth myöhemmin Otavan Hannes Gebhardille vahvistaa. Canth ja Kiljander halusivat luoda suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta, jota arvostettiin tuolloin kirjallisuudenlajeista eniten. Canth palkittiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran näytelmäkilpailussa keväällä 1881. Runoustoimikunta kiitteli erityisesti Murtovarkauden humoristisuutta, dialogin vilkkautta ja kieltä, joka oli heidän mielestään ”puhdasta ja raikasta”.

Jo ennen Murtovarkauden kantaesitystä Canth kirjoitti toista näytelmäänsä, jonka aiheena oli vakuutuspetos. Tohtori Bergbom ei kuitenkaan innostunut pohjoismaisesta realismista ammentavasta ulkomaisesta aiheesta, vaan kehotti Canthia kirjoittamaan kansannäytelmiä: ”[O]ttakaa aineenne Vänrikki Stoolista tai 1808 vuoden sodasta tai Suomen kansan Saduista ja Tarinoista, mutta antakaa meille suomalaisia motiveja.”

Bergbomin mieliksi Canth kirjoitti Suomalaiselle teatterille vielä toisen maalaismelodraaman, minkä jälkeen hän kääntyi lopullisesti kohti yhteiskuntakriittistä realismia näytelmässään Työmiehen vaimo. Näin hän petti sekä Suomalaista teatteria että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa johtavien vanhafennomaanien korkeat kansalliset odotukset ja sai sittemmin tuntea sen sekä teatterin hallinnon puolelta näytelmiin kohdistuvana kiusantekona että repivinä arvosteluina. Kovan onnen lapsia ehdittiin esittää marraskuussa 1888 vain kerran ennen kuin teatterin johtokunta korvasi sen käännetyllä huvinäytelmällä Sabiinitarten ryöstö.

Kieliriitojen keskellä

Kuopioon muutettuaan Canth joutui rakentamaan itselleen uusia verkostoja ja etsimään samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia. Keväällä 1880 hän kertoo kirjeessään Lilli Leinbergille, kuinka hänen vanhat tuttavansa ovat miltei poikkeuksetta ruotsinmielisiä eikä hän tunne paikkakunnan suomenmielisiä ja kuinka eri puolet ovat riidoissa keskenään:

Striden mellan fennomaner och svekomaner är här nästan hätsk. Mellan de radikalaste af hvardera partiet är allt umgänge, all gemenskap afskuren. Då mina gamla vänner och bekanta nästan samt och synnerligen höra till svenskhetspartiet och jag af naturliga skäl känt mig dragen till den andra ligan, har följden blifvit, att jag står på en mycket vänskaplig fot med hvardera partiet. Få se, huru länge det skall bära sig; redan har jag af de förra några gånger fått heta ”öfverlöperska”, på skämt dock tillsvidare.

Seuraavana vuonna Canth ryhtyi vanhan tuttavansa tohtori Nylanderin houkuttelemana uuden paikallislehden, Kuopion Sanomien, avustajaksi, mikä suututti kaupungin suomenmielisiä. Canth sai nimettömän haukkumakirjeen, jossa paikkakuntalainen suomenmielinen nainen syyttää häntä petturuudesta.

Canthille itselleen Kuopion Sanomien linja selvisi, kun hän kirjoitti lehden kotimaanuutisissa, kuinka Vaasan seudulla yhä ruotsinnettiin nimiä. Hän kertoo kirjeessään Anna Liliukselle lisänneensä perään kommentin: ”Valoa kansalle, joka häpee rehellisiä, isiltä perittyjä, suomalaisia nimiänsä.” Kun toimitus oli kieltäytynyt julkaisemasta tällaista, oli Canth katsonut lehden peitelleen ruotsinmielisiä tarkoituksiaan ja irtisanoutunut. ”Sillä tavalla sain puoleeni ruotsinmielisten vihat, mutta suomenmielisten kanssa on välimme selvä”, Canth toteaa. Tämän jälkeen hän pian liittyikin avustajaksi suomenmieliseen Tapioon.

Canthin psykologis-sosiologinen naturalismi kuvasi yhteiskunnan kurjimpia olosuhteita, mikä ei sopinut yhteen fennomaanien kansallisen ideologian kanssa.

1880-luvun alkuvuosina Canth intoutui yhä enemmän lukemaan uudenaikaista eurooppalaista ja pohjoismaista kaunokirjallisuutta sekä uuden luonnontieteellisen maailmankuvan mukaisia tieteellisiä ja filosofisia teoksia. Vanha uskonnollinen järjestys alkoi yhä vahvemmin näyttää hänestä vallankäytöltä, jolla konservatiivit pitivät yllä omia etuoikeuksiaan, ja hän tunsi pakottavaa tarvetta ryhtyä myös itse kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se hänelle kaikessa epäoikeudenmukaisuudessaan näyttäytyi.

Canthin omaksuma psykologis-sosiologinen naturalismi kuvasi siekailematta yhteiskunnan kurjimpia olosuhteita, joissa ihmisen oli mahdotonta säilyttää mielenterveyttään. Tällainen kuva ihmisestä ei sopinut yhteen fennomaanien kansallisen ideologian kanssa, sillä he toivoivat kirjallisuuden kuvaavan kansaa sivistyneistön ohjaukseen mukautuvana ja nöyränä. Canthin kuva kansan oloista oli ankara, ja myös hänen työläishahmoillaan oli oma katkeamispisteensä, jonka ylitettyään he menettivät täysin ihanteellisuutensa ja näyttäytyivät ihmisinä, jotka tuntevat ja kärsivät kuin kuka tahansa.

Canthin naturalistiset teokset saivat osakseen ankaraa kritiikkiä todellisuuden vääristelemisestä ja rumuuden tarkoituksellisesta liioittelemisesta. Häntä kohtaan hyökättiin myös henkilökohtaisesti. Kuopion suomenmielinen kuvernööri Aleksander Järnefelt nimesi hänet ”mädänneeksi toukaksi”, ja piispa Gustaf Johansson vaihtoi kadun puolta Canthin kohdatessaan. Hänen kaunokirjalliset teoksensa nähtiin turmelevina ja erityisesti näytelmien vaikutusta kansaan pidettiin vaarallisena. Kovan onnen lasten jälkeen Canth yritti Kaarlo Bergbomin tähden kirjoittaa teatterille jotain pehmeämpää, mutta kun Papin perhekin nähtiin niin vaarallisena, ettei fennomaaninen johtokunta halunnut järjestää siitä huokeampaa kansannäytöstä, tunsi Canth tiensä Suomalaisessa teatterissa umpeutuvan.

Ruotsi väylänä Eurooppaan

Kesällä 1892 Juhani Aho oleskeli Kuopiossa ja kävi Minna Canthin luona ottamassa selvää huhuista, joiden mukaan Canth kirjoittaisi uutta näytelmäänsä ruotsiksi. Päivälehdessä julkaisemassaan haastattelussa Aho kertoo Canthin vahvistaneen, että huhu piti todellakin paikkansa. Syyksi Canth oli todennut: ”Minä kirjoitan niin siksi, että se huvittaa minua. Minä olen saanut kasvatukseni ruotsin kielellä ja minä tahdon nyt koettaa, enkö voisi sillä kirjoittaakin.” Canth kuitenkin paljasti, että todellisuudessa syynä oli kyllästyminen jatkuviin hankauksiin Suomalaisen teatterin johdon kanssa.

Canth kirjoitti uutta näytelmäänsä Sylviä Svenska teaternille, jonka johtaja Harald Molander oli kiitellyt Canthin teoksia. Hänen mielestään ne olivat saaneet suomalaiselta puolelta osakseen ymmärtämättömiä kritiikkejä. Muutamia päiviä Sylvin kantaesityksen jälkeen Harald Molander kuitenkin erotettiin tai pakotettiin irtisanoutumaan teatterin johtajan paikalta, minkä jälkeen hän hakeutui Ruotsiin. Uudenaikaisen kirjallisuuden ongelmat Svenska teaternissa olivat samankaltaisia kuin suomenkielisellä puolella.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen ruotsiksi tuntui Canthista luontevalta. Vaikka hän valittelikin kirjoittavansa kirjeensä mieluummin suomeksi, näytelmää kirjoittaessa ruotsin kieli soljui kuin itsestään. Hän kuvaa kirjeessään Valfrid Vaseniukselle:

Suomen kieli tulee edeskinpäin olemaan ja pysymään omana kielenä, vaikka olojen pakosta kirjoittaisinkin ruotsinkielisiä näytelmiä. Se oli vaikea ja rohkea askel, jonka siinä otin, mutta kerran otettuani sen, tunnen itseni vapaaksi taas, aivan kuin olisin päässyt tukehuttavan raskaan painon alta. Ja kumma kyllä, näytelmää kirjoittaessani en mitään haittaa tiedä kielen muuttumisesta, se sujuu kuin itsestään, en ajattele kieltä ollenkaan.

Lapsuudestaan asti kaksikielisen Canthin yhteys pohjoismaiseen kirjallisuuteen oli luonteva, ja hänellä oli enemmän hengenheimolaisia pohjoismaisissa kulttuuripiireissä kuin kotimaassa. Pohjoismaisten kielien kautta hänen ulottuvillaan olivat niin ruotsalaiset, norjalaiset kuin tanskalaisetkin teokset ja lehdissä käytävä kirjallisuuskeskustelu, ja hän luki myös uusinta ranskalaista ja venäläistä kirjallisuutta ruotsiksi käännettynä. Ruotsi merkitsi hänelle niin tärkeää väylää eurooppalaisiin aatteisiin ja kirjallisuusvirtauksiin, että hän yritti saada itseoppineelle kansankirjailijakollegalleen Kauppis-Heikille stipendiä, jotta tämäkin pääsisi opiskelemaan ruotsia.

Kun Suomalaisen teatterin johtaja Bergbom luki lehdestä Canthin siirtyneen hänen pahimman kilpailijansa leiriin, hän kirjoitti Canthille pitkän pahastuneen kirjeen, tällä kertaa ruotsiksi. Canth vastasi suomeksi lepytellen mutta muuttamatta mielipidettään:

Käsitykset ’fennomania’ ja ’svekomania’ eivät minulle enää eksisteeraa. Ne ovat menneitä. Aika on nyt toinen, ajan tarpeet ovat toiset. Ruotsalaisia ei meistä millään mahdilla enää tule, mutta meidän on katsominen, että entinen kieliriita loppuu ja huomataan ei ainoastaan tarpeettomaksi mutta vaaralliseksikin. Se hitunen mikä meillä vielä on jäljellä ruotsalaista kulttuuria, ei estä eikä paina suomalaista henkielämää, siinä on kansallisuudellemme vaan tukea, ei haittaa, sillä se on side, joka yhdistää meitä länsi-Europan sivistykseen ja varjelee senkin kautta idästä tulevia vaaroja vastaan.

Canthin ajatukset kielikysymyksestä osoittautuivat profetiaksi. Vuosikymmenen lopulla, kaksi vuotta Canthin kuoleman jälkeen alkanut ensimmäinen sortokausi ja ankara venäläistämispaine kokosivat nuorsuomalaiset ja ruotsinmieliset yhteiseen vastarintaan, jonka ytimessä oli suomalaisen kulttuurin yksilöllinen voima ja yhteys eurooppalaiseen sivistykseen.

Lähteet

Canth, Minna 1973: Minna Canthin kirjeet. Toim. Helle Kannila. Helsinki: SKS.
Maijala, Minna 2014: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth. Helsinki: Otava.
Maijala, Minna 2017: Kultakauden maanalainen vastarinta. Sortokauden taisto isänmaan ja sananvapauden puolesta. Helsinki: Otava.
Vähämäki, K. Börje 1992: Minna Canthin kielet. Kuopio: Snellman-instituutti.