Nykykielen sanakirjat tuntevat sanan kaltoin vain fraasin osana. Suomen kielen perussanakirjan mukaan hakusana kaltoin tarkoittaa ’pahoin, väärin’; käyttöesimerkeiksi sanakirja antaa ilmaukset kohdella kaltoin ja Kaltoin kohdeltu laitoslapsi. Mikä on ”kaltto” ja miten sanaa on käytetty menneinä aikoina? Miten monikon instruktiivimuotoon kivettynyt kaltoin on ajan virrassa päätynyt verbifraasiin kohdella kaltoin?
Murteiden kaltto
Suomen murteissa sanaa kaltto käytetään lähinnä adjektiivina; substantiivina se ei juuri esiinny. Suomen murteiden sanakirjassa on kaltolle kolme päämerkitystä. Ensiksikin murteissa tunnetaan laajalti merkitys ’vino, kalteva, kiero, toispuoleinen; kalteva maaston kohta’. Esimerkiksi Satakunnan Huittisissa on sanottu Rookas tul (= sattui tulemaan) kaltto pino. Toinen merkitys ’huono, kelvoton, raihnainen’ ei ole läheskään yhtä yleinen, mutta joitakin esiintymiä on kirjattu muistiin. Keski-Suomessa sijaitsevassa Jämsässä on voivoteltu On tässä ollup perättäen nin kalttoja vuosia. Kolmas merkitys ’jonkin laitteen siipimäisestä osasta’ on selvästi harvinaisin (esim. veltan kaltto ’auran siipi’). Kaksi t:tä sisältävä asu kaltto on murteissa yleisin, joskin myös yhden t:n muotoa kalto tavataan varsinkin kaakkois- ja savolaismurteissa.
Entä miten verbiä kohdella käytetään ja miten sitä on käytetty murteissa? Suomen kielen perussanakirja määrittelee verbin kohdella seuraavasti: ”menetellä jollakin tavalla jotakin kohtaan, käsitellä, pidellä”. Kohdella-verbistä on murrearkistossa satoja esiintymiä, jotka kertovat sanaa käytetyn pääosin samalla tavalla ja samassa merkityksessä kuin nykyään yleiskielessäkin. Aivan olennainen ero kuitenkin on se, että osassa murteita verbi kohdella sisältää luonnostaan positiivisen tunnekaiun ja siksi kohdella ilmaisee yksinään käytettynä myönteistä merkitystä ’kohdella hyvin’. Niinpä esimerkiksi Kainuussa Puolangalla on sanottu Hän aina hoiti ja kohteli sen (hevosen) ’kohteli ystävällisesti, piti huolta’. Yleiskielessähän kohdella tarvitsee verbin kohdetta ja tekemisen tapaa kuvaavan täydennyksen (Hän kohteli minua hyvin). Positiivinen lataus, suorastaan myönteinen uho, on myös Etelä-Pohjanmaalta Ilmajoelta muistiin merkityssä käyttötavassa, joka on kylläkin lauseopillisesti erilainen: Kyllä mä tämän sulle kohtelen ’korvaan, hyvitän tai palkitsen vastavuoroisesti hyvän työn’.
Entä sitten fraasi kohdella kaltoin murteissa? Yllättäen koko ilmaus onkin murteissa tuntematon. Suomen murteiden sana-arkistossa siitä tosin on yksi esiintymä, Kiikalasta 1970-luvun alkupuolelta (Kyl muut on siin talos kaltoi kohreltu ’kohdeltu huonosti’), mutta se on epäilemättä kirjakielen perua.
Vanha kirjasuomen caldon
Vanhassa kirjasuomessa sanaa kaltto on käytetty sekä substantiivina että adjektiivina niin kuin murteissakin. Varhaisin kaltto-substantiivin esiintymä on Ruotsin vallan aikaisesta asetustekstistä ”Huonetten Rakennusten Katzelmuxesta” (1681): Että se suuri Wahingo tulis estetyxi ciuin Siat tekewät tuhnimisen ja caiwamisen cansa Nijtuisa ja Laitumisa / pitä nijn laitettaman että Maanherrat asettawat wissit Silda Foudit jotca myös pitäwät sijtä wisun waarin / että Sicain Kärsät rengastetan / ja pitä itzecungin Kihlacunnasa perän catzoman / että caicki Siat owat rengastetut / coska caldo (’jää, routa’) Maasta lähte sijhen asti cuin Maa jällens kylmetty.
Daniel Jusleniuksen ”Suomalaisen Sana-Lugun Coetus” ilmestyi 1745. Salomon Kreaender ja Henrik Gabriel Porthan ovat tehneet lisäyksiä ja reunahuomautuksia Jusleniuksen teokseen, ja näissä lisäyksin varustetuissa kappaleissa tavataan tiettävästi ensi kertaa adjektiivina käytetty kaltto: Tämä lauta on kaltto (’kiero, toispuolinen’), ei se kelpaa.
Adjektiivista kaltto muodostettu kaltoin-muotoa vastaava adverbi esiintyy vanhassa kirjasuomessa muodossa kalton. Sen ensiesiintymä on Hemminki Maskulaisen suomentamassa teoksessa ”Vanhain Suomen maan Pijspain, ja Kircon Esimiesten Latinan kielised laulud” (1616): Nämäd talvi tappan on, Caicki caatan caldon (’lakoon, nurin’), Vircoman Suvi saattan on.
Sanakirjojen kalton ja kaltoin
Christfrid Gananderin sanakirjassa (käsikirjoitus vuosilta 1786–1787) on hakusanana adjektiivi kaltto ’sned’; (suomeksi ’kalteva, vino, viisto’), samoin kuin adverbit kalton ja kalten: makasi kalten (’kallellaan’) kaarna pohjoseen. Gustavus Renvallin sanakirjassa (1826) on kaltto-hakusanan kohdalla maininta adverbeista kaltoin ja kalten, mutta niiden käytöstä ei saa valaistusta, koska sanakirjassa ei ole esimerkkiainesta. Carl Heleniuksen sanakirjassa (1838) on hakusanana substantiivi kalto ’isskorpa’ (suomeksi ’riite’). G. E . Eurénin sanakirjassa (1860) on niin ikään hakusana kalto ’sned, lutande’, jonka alla on myös adverbi kaltoin ’på sned’; suomeksi ’vinossa’, kallellaan’.
Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirjan (1874) hakusana kaltto ’slutt, sned’ on monella tavalla valaiseva. Ensiksikin sanakirja tuntee adverbimuodot kaltoin ja kalton: kalton o. kaltoin ’på sned, på snedden, snedt, skeft (kalten), orätt. Toiseksi kiinnostavaa on, että Lönnrotin aineistossa kaltoin yhdistyy verbeihin olla ja asettaa: olla kaltoin ’vara på sned, asettaa l. panna kaltoin ’ställa snedt’; kalton aurinkoa suhteen (wastaan) ’snedt mot solen’. Lisäksi sanakirja tuntee -sti-adverbin kaltosti, josta ei ole mainintoja aiemmin eikä myöhemmin.
Nykysuomen sanakirja, joka kuvaa hyvin 1900-luvun alkupuolen sanastoa, tuntee kaltto-abjektiivin hakusanana, mutta mainitsee sen olevan harvinainen. Sanalla on kaksi merkitystä: ’kalteva’ (Tien kaltto pinta) ja ’nurja, paha’ (miehen kalton kainalossa). Samassa yhteydessä mainitaan adverbi kaltoin ’pahoin, väärin’, mutta fraasia kohdella kaltoin ei ole Nykysuomen sanakirjassa.
Miksi kohdella kaltoin?
Jännittävin kysymys on vailla ratkaisua. Yhdessäkään edellä käsitellyssä lähteessä ei ole fraasia kohdella kaltoin. Mikä on ollut ratkaiseva syy siihen, että adverbi kaltoin on vakiintunut ilmaukseen kohdella kaltoin? Murteissa, vanhassa kirjasuomessa ja myös vanhoissa sanakirjoissa fraasi on tuntematon, joten sen on pitänyt alkaa levitä myöhemmistä (kirjallisista) lähteistä. Mutta mistä?
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sähköisissä aineistoissa on 1800-luvun kirjasuomen tekstejä sanakirjat pois lukien noin 2,9 miljoonaa sanaa. Ei ensimmäistäkään osumaa fraasista kohdella kaltoin! 1900-luvun alun kirjallisuuden klassikkoja on yli 2,2 miljoonaa sanaa. Sama tulos – ei yhtään esiintymää.
Sen sijaan Eino Leinon (1878–1926) ja Uuno Kailaan (1901–1933) lyriikassa on alkusointuilmaus kasvattaa kaltoin: Olemme kaltoin kasvatettu, syrjittyjen suku (Kailas); Lienen kaltoin kasvatellut lajiani, lapsiani (Leino). Tämän ilmauksen tuntee myös Sakari Virkkusen Suomalainen fraasisanakirja, jossa on hakusanana kaltoin kasvatettu ’väärin, ymmärtämättömästi kasvatettu’. Virkkusen esimerkkitapaus on Kalevalasta (luona kalton kasvattajan, tuon tuhman tuuittajan). Fraasin selitysosassa on myös käytön taustaa: ”Kullervo Kalervon poika ei saanut miehen mieltä eikä muutenkaan selvinnyt elämässä, koska hänet oli kaltoin kasvatettu.” Mainittakoon myös, että Kalevalassa on fraasi kasvatella kaltoin (Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko). Vaikka esiintymiä on, kasvattaa kaltoin ei kuitenkaan ole jäänyt elämään.
Siihen, miten ja milloin niin ikään alkusointuinen kohdella kaltoin on syntynyt, ei tiedossani ole vastausta. Jossakin tavalla tai toisella puheyhteisön kannalta merkittävässä tilanteessa fraasi on kuitenkin tyrkätty elämään, koska se on saavuttanut nykyisen asemansa. Toisaalta vastaus ei välttämättä ole yksioikoinen; onhan kielenilmausten vakiintuminen monesti ellei suorastaan sattumaa niin ainakin monen tekijän summa. Varmasti voi kuitenkin sanoa, että fraasi on kielessämme 1900-luvun tulokas, sikäli kuin arvion perustaa kirjallisiin lähteisiin. Tarkennukseksi saattaa mainita, että ilmeisestikään ei aivan viime vuosisadan alkupuolelta.