Kuluneen vuoden aikana sanomalehtien vihki-ilmoituksissa on yleistynyt tapa mainita vihittyjen lisäksi myös kaaso ja best man: ”kaaso Jaana, bestman Esa” (HS 28.7.91). Saattaapa vihkiparilla olla sekä best man että sulhaspoika: ”bestman Ossi, sulhaspoika Joni-Pekka” (HS 29.8.91), tai sekä best maneja että kaasoja on kaksittain: ”bestmanit Kari & Jarmo” (HS 11.8.91); ”kaasot Miia ja Eveliina, bestman Jere” (HS 21.7.91). Best manin parina saattaa olla myös morsiusneito: ”morsiusneitona Hanne, bestman Juhi” (HS 28.7.91).

Monia kaaso-sanan alkuperäisen merkityksen vielä tuntevia lienee huvittanut tai jopa häirinnyt ilmauksen putkahtaminen ’morsiusneidon’ merkityksessä suoraan englannista lainatun best manin rinnalle. Jotensakin epäsuhtaiselta kuulostavan parin ilmaantumiseen vihki-ilmoituksiin kiinnitti huomiota palstallaan myös Helsingin Sanomien pakinoitsija Pii (HS 22.9.91). Hän ehdotti sulhaspojan ja morsiusneidon palauttamista ja arveli ensimmäisenä kaaso-sanaa ilmoituksessaan käyttäneen tehneen sen pilan päiten. Jotkut lienevät kuitenkin ottaneet asian vakavasti, ja niin uusi muotisanonta sai kannattajia.

Myös Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen amanuenssi Erkki Lyytikäinen otti Helsingin Sanomien Näkökulma-palstalla (20.10.91) kantaa kaaso-sanan uuskäyttöön. Hänen mukaansa nykyajan morsiusneidon, morsiamen läheisimmän ystävän, tehtävät vastaavat suurelta osin entisajan kaason toimenkuvaa ja ero on vain iässä: kaaso oli ennen huomattavasti nykyistä vanhempi. Kun kaasoa ei enää vanhassa merkityksessä ole, sana on vapaa uusiin tehtäviin.

Mikä kaaso vanhastaan oikein on ollut, ja mistä best man on peräisin? Minkälaisia nimityksiä suomen murteissa on vanhastaan ollut morsiusneidolle ja sulhaspojalle?

”Kaikki häissä havaitaan, kaase kaikkein ensin”

Sanalla kaaso (murteittain myös kaase, kaasee, kaasei, kaasi, kaasu) ’morsiamen apulainen häissä, morsiamen keruuseuralainen ja pukija’ on Suomen kielen etymologisen sanakirjan (SKES) mukaan vastineita vatjassa ja viron murteissa, joten se on ilmeisesti alkuaan läntisten itämerensuomalaisten kielten sana. Suomen murteiden sana-arkiston (SMSA) tietojen mukaan kaason ja sen rinnakkaisasujen levikkialue ulottuu suureen osaan Suomea: ulkopuolelle jäävät Peräpohjola ja Länsipohja sekä osa Etelä-Pohjanmaata; harvakseltaan tietoja on Pohjois-Savosta ja Pohjois-Pohjanmaalta.

Maija-Liisa Heikinmäki toteaa kirjassaan Suomalaiset häätavat (1981), että kaason tehtävät ja rooli eivät enää viime vuosisadan loppupuolella olleet täysin selviä (s. 281). Jonkinlaiset levikkialueet päätehtävää kuvaaville merkityksille ovat kuitenkin vielä hahmoteltavissa (ks. karttaa).

kaaso
’morsiamen pukija’
’morsiamen keruuseuralainen’
’morsiamen seuralainen ja avustaja häissä’

Lähinnä Kaakkois-Suomessa (vanhastaan myös Kannaksella ja Inkerissäkin), eteläisessä Savossa sekä osassa Keski-Suomea kaaso on ollut häissä morsiamen avustaja ja seuralainen. Kerimäellä hänen sanottiin vastaavan morsiaimelle äitiä, ja kaason tehtävä olikin kunniavirka, josta ei maksettu korvausta, mutta häiden jälkeen sulhasen oli hankittava kaasolle kaasonkappa tai kaasontuoppi. Entisaikaan sulhaselle oli suuri häpeä, jos hän ei itse osannut tuoppia tehdä vaan se piti teettää (Suomenniemi). Morsian valitsi kaasonsa lähisuvun naimisissa olevista, yleensä iäkkäistä naisista. Tavallisesti tämä oli kummi tai täti taikka joskus myös morsiamen sisar. Toisinaan puhemiehen vaimo toimi kaasona. Kaaso avusti usein morsianta myös pukeutumisessa, ja hänen tehtäviinsä kuului esimerkiksi vaimon pään peittäminen hunnulla, kaasottaminen, vihkimisen jälkeen.

Länsi-Suomessa kaasoksi kutsuttiin puoliammattilaista morsiamen pukijaa, joka tavallisesti oli säätyläisneiti tai leski taikka papinrouva, myöhemmin ompelija ja vihdoin joku vanha muori. Toisin kuin Itä-Suomessa kaaso ei Länsi-Suomessa yleensä ollut sukulainen, vaan monessa pitäjässä oli oma vakinainen kaaso. Hänellä oli tarvittavat kruunut, kukat ja muut tykötarpeet, joita saattoi lainata korvausta vastaan. Hän paitsi puki ja kampasi morsiamen myös monesti valmisti morsiustyttöjen ja -poikien rintakukat. Morsiamen pukijan toimi kulki usein perintönä. Pukijan käyttäminen on vuosisatoja vanha tapa, joka on lähtöisin säätyläispiireistä.

Kolmas kaason päämerkityksistä on ’morsiamen keruuseuralainen’. Kirkossa kuuluttamisen jälkeen morsian lähti kiertämään kylän taloja pyytääkseen raaka-aineita kapioiden tekoon. Tapa on paikoin ollut käytössä vielä tämän vuosisadan alussa. Lounais-Suomessa muistetaan keruumatkoilla käyneen vain vähävaraisia, mutta muualla kaikkien morsiamien oli tapana käydä keruulla.

Toisinaan morsiamen keruuseuralaisena oli sama kaaso, joka auttoi häntä häissä, mutta usein kutsuttiin joku toinen keruukaasoksi. Heikinmäki pitää vanhimpana käytäntöä ottaa keruuseuralaiseksi nainut naissukulainen. Myös puhemiehen vaimo saattoi olla seuralaisena ja myöhemmin morsiamen sisarkin. Paikoin, etenkin Hämeessä, mainitaan miehenkin olleen kaasona. Hyvä keruukaaso oli puhelias ja muutenkin mukava ihminen, sillä ”se kaase pyys sitte, mut se morsioin ei puhunnuin mitää” (Hollola). Keruuseuralaisena oleminen oli samoin kunniatehtävä, josta ei saanut palkkaa. Kun ”kerjuulla” käyntiä alettiin yleisesti pitää alentavana, kulkeminen vähitellen tyrehtyi.

Morsiusneidot ja sulhaspojat

Morsiusneito on Nykysuomen sanakirjan (NS) mukaan ’neito, joka tai joita vihkimistilaisuudessa on morsiamen saattajana tai saattajina, morsiustyttö’ ja sulhaspoika vastaavasti ’vihkimistilaisuudessa sulhasen saattajana esiintyvä poika tai nuorukainen’. Sulhaspoika voi toisaalta merkitä myös itse sulhasta tai kosijaa. Nykysuomen sanakirjan mainitsemat morsiusneidon ja sulhaspojan tehtävät ovat vanhastaan olleet tunnettuja nimenomaan Länsi-Suomessa, sillä siellä päätehtävänä on ollut vihkiparin avustaminen vihkitoimituksessa. Morsiustytöt ja sulhaspojat seisoivat parin kahta puolta, ja heitä on lähes aina ollut vähintään kaksi paria, mutta tavallisesti useampia, joskus jopa 10–12 paria. Määrä on luonnollisesti riippunut myös perheiden varakkuudesta. Samat nuoret ovat Itä-Suomessa olleet myös matkaseurana: sulhasella on ollut morsiamen noutomatkalla mukanaan yksi tai useampia miehiä, ja morsianta taas saattoi uuteen kotiin yksi tai useampia tyttöjä.

Aikaisemmin morsiustytöt ja sulhaspojat (tai morsiuspojat) ovat olleet nimen omaan hääparin ikätovereita; nykyäänhän he ovat lapsia. Tästä selittynee se, että alussa siteeratuissa vihki-ilmoituksissa mainitaan sekä best man että sulhaspoika: best manilla tarkoitetaan ikätoveria, sulhasen läheisintä ystävää, ja sulhaspoika on pieni poika. Pienten morsiustyttöjen ja sulhaspoikien osallistuminen vihkitoimitukseen ei ole Suomessa vanha käytäntö, vaan se lienee yleisen angloamerikkalaisuuden mukana omaksuttu, luultavasti pääasiassa joukkoviestimien levittämä tapa. Ainoastaan Hollolasta on Veikko Ruoppilan vuonna 1940 merkitsemä tieto, jonka mukaan häämenojen ajan morsiamen ja sulhasen seurassa oli kolme pientä tyttöä ja poikaa, ”morsiostytöt” ja ”sulhaspojat”.

Hääparin seuralaisina olleiden nuorten nimitykset ovat vaihdelleet alueittain ja muuttuneet ajan kuluessa niin, että samoillakin seuduin heitä on voitu kutsua useilla nimillä. Murteissa esiintyvistä nimityksistä morsiusneito, morsiustyttö ja sulhaspoika ei ole kovin paljon vanhoja tietoja, ja osa niistäkin voi olla yleiskielen vaikutusta. Morsiuslikasta on muutama tieto Hämeestä samoin kuin morsiuspojasta.

Lähinnä Savossa ja Keski-Suomessa tunnettiin morsiuspiiat ja sulhasrengit. Muuruvedellä eräissä häissä ”ol kolomattakymmentä morsiuspiikoo”. Tuusniemeltä taas kerrotaan, että ”kun ol rikkaammissa taloissa hiät, ol suluhasella suluhasrengit”. Kiihtelysvaarassa sulhasrengit ovat kantaneet ruokaa hääpöytään.

Eteläisessä Varsinais-Suomessa käytettiin nimityksiä morsianrenki, morsiamenrenki ’sulhaspoika’ ja morsianpiika, morsiamenpiika ’morsiusneito’. Sauvolainen kertoja muistelee omissa häissään olleen kahdeksan paria morsianpiikoja ja -renkejä. Tarvittaessa he ovat pidelleet vihittävien yläpuolella teltaa eli morsiuskatosta. Morsianpiika tunnettiin paikoin myös Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla.

Morsiusrenki ’sulhaspojan’ nimityksenä on ollut käytössä paikoin Savossa ja Kainuussa. Sulhasrenkiä vastasi lähinnä Pohjois-Pohjanmaalla yrjänrenki ja esimerkiksi Tervolassa yrjänjunkkari. Yrkä on vanha ’sulhasta’ merkitsevä sana, jolle on olemassa etymologisia vastineita marissa ja unkarissa. Sitä on arveltu sanan ylkä rinnakkaisasuksi. Yrkä on tunnettu vanhastaan pohjalais- ja peräpohjalaismurteissa, yrkämies lisäksi paikoin Satakunnassa, Hämeessä ja Kainuussa.

Lähinnä Länsi-Suomessa oli käytössä tapa pidellä morsiusparin yläpuolella vihittäessä kookasta vaatetta, teltaa (murteittain myös tella, teltta). Telta omaksuttiin kotivihkiäisiin kirkosta, ja sen käyttö on tullut Suomeen Ruotsin kautta, mutta jo muinaisten roomalaisten häämenoihin on kuulunut samantapainen suojaverho.

Teltaa kannattelivat morsiustytöt ja -pojat: tellan- tai teltanpitäjät, telturit. Heitä oli yleensä 5–12 paria, mutta onpa mainintoja jopa 20 parista (Kauhajoki). Telta voitiin kiinnittää myös kattoon. Tellan käytöstä luovuttiin monin paikoin jo viime vuosisadan lopulla, mutta nuoret seisoivat edelleen vihkimisen ajan hääparin kahden puolen ja nimityksetkin säilyivät entisinä. Tellanpitäjille kuului muitakin tehtäviä. Esimerkiksi Merikarvialla ”tellaflikat koreili häähuanee” ja Punkalaitumella ”telturit oli kaik kum passas morsiusparia paremmiv vihkiämisen aikana”.

Murteissa laajalevikkisimmät ja samalla nuorimmat nimitykset ovat kukkatyttö (kukkatytär, kukkastyttö, -likka) ja kukkapoika (kukkaspoika). Kukkapareja tavattiin vielä 1920-luvulla. Nimitys perustuu kukkakimppuun, joka kukkatytöllä ja -pojalla oli rinnassaan ja jonka tyttö tavallisesti lahjoitti pojalle. Maija-Liisa Heikinmäen mukaan kukkarintaisten nuorten käyttö häissä levisi lännestä itään; esikuvina olivat säätyläishäiden morsiusneidot ja sulhaspojat. Samalla hääparin seuralaisina ja saattajina olleiden nuorten alkuperäiset nimitykset suureksi osaksi syrjäytyivät; tosin paikoin kukkapareja on vielä kutsuttu vanhoilla nimillä.

Kymenlaaksossa vanha morsiusneidon nimitys on kekkaneitsyt, Kymissä myös kekka tai kekkama: ”ne kekkaneityt toi vihkiöispallit (Lapinjärvi). Etelä-Savon ja Hämeen rajamailla hääparin seuralaisina taas olivat nuodeneitsyet ja kolkkapojat. Vanhoissa sanakirjoissa nuode(t) tarkoittaa sisaren miestä’ sekä ’sulhasen ja morsiamen vanhempia’. Nuoteet ovat kaakkoismurteissa merkinneet morsiamen saattoväkeä. Kun hääpari vihittiin pimeän aikaan, seisoivat Mäntyharjulla ”nuolenneittyvet” ja kolkkapojat palavat kynttilät käsissään parin vierellä.

Omalaatuinen ja alkuperältään hämärä morsiusneidon nimitys on muutamista Kaakkois-Suomen pitäjistä muistiin merkitty sikapiikki. Lappeenrannasta vuodelta 1931 oleva tieto ilmoittaa sikapiikin olevan ”oikein vanha muoto”. Taipalsaarella sikapiikkejä ”ol kaksittai” ja ”nyt nykyjeä ne om morsiustyttöjä”. Savitaipaleella taas ”sikapiikil ei olna mittää muuta virkaa ku män siihe heäpöytää morsiame ja sulhase vieree”. Lemillä merkitys on hieman laajempi: ’nuorikkoa sulhasen kotiin seuraavat morsiamen sukulaiset’.

Hääparin seurueeseen kuuluneiden nuorten nimityksistä mainittakoon vielä Leppävirran saajas, Uukuniemen saaja, saajatyttö ’morsiustyttö’, Uukuniemen ja Parikkalan mukatytöt ja mukapojat, Parikkalan pöytäkukka ’morsiustyttö’, Uukuniemen pulpukkapoika ’sulhaspoika’ ja Kangasniemen kissatytöt ja koirapojat.

Lopuksi palaan vielä alussa mainittuun, englannista saatuun (Oxford English Dicionaryn mukaan skotlantilaista alkuperää olevaan) sitaattilainaan best man, joka on kaiketi saapunut Suomeen ja suomen kieleen yhtä matkaa polterabendin eli ”polttareiden”, pienten morsiustyttöjen ja -poikien ynnä muiden pääasiassa ”eurokulttuuriin” kuuluvien häätapojen kanssa. Kun hääjuhlien järjestäminen on tullut uudestaan suosioon mutta vanhat tavat ja nimitykset ovat jo ehtineet unohtua, niiden tilalle on ruvettu lainaamaan tapoja ja nimityksiä joukkoviestimien suosimista valtakulttuureista. Lähinnä englannin kielestä vyöryvää vierassanojen tulvaa ei tietenkään voi tyystin torjua, mutta jos kaaso yleistyy tarkoittamaan nykyajan morsiusneitoa, morsiamen avustajaa ja tukijaa, se tarvitsee rinnalleen arvoisensa parin, eikä kalpea ja mitäänsanomaton best man sellainen juuri ole.

Artikkelin aineisto on peräisin Suomen murteiden sana-arkistosta (SMSA).