Kansallinen rahamme, Suomen markka, sai väistyä EU-maiden yhteisen rahan euron tieltä. Taru Kolehmainen valottaa hieman rahaolojemme historiaa etenkin kielen näkökulmasta. Pääosassa on kuitenkin markka: sen merkitys itsenäisyyden toiveiden vahvistajana mutta myös se vähemmän tunnettu episodi, jolloin markan olemassaolo oli vakavasti uhattuna 1950-luvun alussa.

Hypistelemme käsissämme uusia, suomalaista värisilmää oudostuttavia seteleitä, joissa, mikä pahempaa, näkyy suomalaista kielikorvaa loukkaavasti 10 EURO, 50 EURO, kun oman kielemme mukaan tulisi taivuttaa 10 EUROA jne. Uutuuttaan kiiltävissä, euroa pienemmissä kolikoissa lukee aivan kummallisesti EURO CENT. Lapsille onkin nyt selittämistä, miksi suomeksi kuitenkin sanotaan sentti. Vain kolikon toisella puolella oleva tuttu leijonasymboli osoittaa, että kielestä huolimatta jotain kansallista on sentään vielä jäljellä.

Eurorahoja pyöritellessä jää kysymään, olisiko niiden suunnittelussa sittenkin ollut mahdollista ottaa paremmin huomioon eri kielten ominaispiirteet. Markkamme siirtyessä historiaan on toisaalta hyvä muistaa, ettei meillä entisinäkään aikoina ole aina ollut rahana markka: esi-isämme ovat saaneet totutella hyvin monennimisiin rahoihin.

Suomen rahahistoriaa ja sen nimistöä

Suomessa tehdyistä rahalöydöistä vanhimmat ovat roomalaisia rahoja aivan ajanlaskumme alusta. Viikinkien idäntie kulki 700–800-luvulla Suomenlahden kautta, ja itämaisia rahoja onkin löytynyt Ahvenanmaalta. Kun hopeantuonti lisääntyi, tuli hopearaha 1000-luvulla yleiseksi Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Karjalassa. Rahantulo perustui turkiskauppaan: siksi sana raha on alun perin tarkoittanut turkista, etenkin oravannahkaa.

Suomen tultua liitetyksi Ruotsiin (1300-luvun alussa) meillä tuli käyttöön Ruotsin rahajärjestelmä. Sen perustana oli – kuinka ollakaan – markka (mark), joka jakautui kahdeksaan äyriin (öre). On kuitenkin huomattava, että niin markka kuin äyrikin olivat ennen Kustaa Vaasan aikaa vain laskuyksikköjä; suurin leimattu raha oli aurtua (örtug). 1300-luvulla käytössä oli myös penninki (penning) ja sen puolikas ropo (skärv); penninki säilyi laskuyksikkönä vuoteen 1776. Kustaa Vaasan kaudella 1500-luvulla hopean määrä maailmalla lisääntyi niin, että Ruotsi-Suomessakin tuli liikkeeseen entistä suurempia hopearahoja, nimellisarvoiltaan äyri, markka ja taaleri (daler). Taaleri oli alkuun tarkoitettu kansainvälisen kaupan tarpeisiin, myöhemmin tuli kansalliseen käyttöön riikintaaleri. Kotimaisesta kuparista alettiin lyödä rahaa vuonna 1624. Pienempien rahojen lisäksi käytettiin myös kookkaita, nelikulmaisia plootuja, joista suurimmat saattoivat painaa parikymmentä kiloa; 1700-luvulla painoa rajoitettiin. Myös pienet kuparirahat olivat aluksi nelikulmaisia, mutta pian käyttöön vakiintuivat pyöreät kupariäyrit, nimeltään runstykki (rundstycke). Plootuissa arvomerkintä oli hopeataalereina. Hopearahan kurssia noudattivat myös suurikokoiset kupariäyrit, joita kutsuttiin lanteiksi (slant). Hopeaäyri tunnettiin puolestaan nimellä styyveri (styver).

Suurin osa Ruotsi-Suomen rahoista 1600- ja 1700-luvulla oli kuparia. Vaikeutena oli kuitenkin kuparin saatavuuden ja siten myös hinnan vaihtelu ja isokokoisten plootujen käytön hankaluus. Siksi Ruotsi otti ensimmäisenä Euroopan maana käyttöön setelirahan vuonna 1661. Setelit laski liikkeeseen Stockholms Banco, jolla oli myöhemmin haarakonttori myös Turussa. Siten setelit tulivat tutuiksi myös Suomen puolella, ainakin porvarien keskuudessa. Pankki lakkautettiin muutaman vuoden kuluttua liian runsaan setelinannon takia, mutta tilalle perustettiin 1701 uusi pankki, ”Valtakunnan säätyjen pankki”, joka oli maailman ensimmäinen keskuspankki. Setelien arvo ilmaistiin kuparirahana, kunnes 1700-luvun puolivälissä siirryttiin paperirahakantaan, taas ensimmäisenä Euroopassa. Suomalaiset talonpojat suhtautuivat epäluuloisesti seteleihin. Asiaa yritettiin auttaa sillä, että niissä oli vuodesta 1748 arvomerkintä myös suomeksi.

Rahajärjestelmä oli vähitellen muuttunut kovin monimutkaiseksi hopea-, kupari- ja paperirahan erilaisten kurssien takia. Sitä yksinkertaistettiin 1776 tekemällä riikintaalerista, kotoisemmin riksistä, perusyksikkö. Se jakautui kuparisiin killinkeihin (skilling), ne taas jakautuivat runstykkeihin. Monenlaista paperirahaa oli jatkuvasti liikkeellä, Valtakunnan säätyjen pankin liikkeelle laskemien lisäksi paikallisluonteista, mm. Venäjän sodan rahoittamiseksi Suomeen tarkoitettua rahaa. Setelien teksti oli ruotsiksi, lyhyempi arvomerkintä sentään myös suomeksi.

Suomen jouduttua Venäjän alaisuuteen 1809 muuttui myös raha. Porvarissääty olisi halunnut säilyttää edelleen riikintaalerin virallisena rahana, mutta Suomen ruhtinaskunnan ”pää- ja perusrahaksi” julistettiin Venäjän rupla. Sille samoin kuin kopeekoille suunniteltiin monia setelirahoja. Käytännössä liikkeellä oli jatkuvasti myös Ruotsin rahoja; niinpä edelleen puhuttiin ruplien ja kopeekkojen lisäksi plootuista, taalereista, styyvereistä, killingeistä ym. Hintana saattoi olla 1 rupla ja kaksitoista killinkiä tai 2 riikintaaleria (riksiä) ja 75 kopeekkaa. Sekavuudesta päästiin eroon vasta, kun saatiin aikaan rahauudistus 1840. Se oli toteutettu edellisenä vuonna Venäjällä ja jo muutamaa vuotta aikaisemmin Ruotsissa. Tässä realisaatioksi kutsutussa uudistuksessa oli tarkoitus palauttaa rahan ”todellinen” arvo sitomalla setelit jälleen hopeaan. Hopearuplasta tuli täten Suomen pääraha. Ruotsalaisista seteleistäkin päästiin vihdoin eroon, kun ne voitiin vaihtaa hopearahaan.

Oma rahayksikkö: markka

Vuoden 1840 rahauudistus ei pystynyt kovin pitkään pitämään rahaoloja vakaana, sillä 1860-luvulla Krimin sodan takia setelien lunastaminen hopealla vaikeutui ja lopulta lakkasi ja sekä hopearaha että vähitellen myös kupariraha katosivat markkinoilta. Venäläisten setelien pakkokurssi haittasi pahasti taloudellista kehitystä Suomessa. Siksi nousi yhä vahvemmin esille ajatus, että Suomessa pitäisi saada aikaan omaan rahajärjestelmään perustuva talous. Senaatti kääntyi asiassa keisarin puoleen 1858 mainiten muun muassa, että rupla oli liian iso rahayksikkö köyhälle Suomelle.

Ajatus pienemmän rahayksikön hyödyllisyydestä sai yllättäen vastakaikua, sillä Venäjällä oli suunniteltu samaa, joskaan se ei siellä koskaan toteutunut. Niinpä senaatti sai tehtäväkseen tutkia asiaa. Se pyysi lausuntoa Suomen Pankilta, joka esitti, että uudeksi rahayksiköksi tulisi neljännesruplan arvoinen mark, joka jakautuisi sataan osaan. Pidettiin kuitenkin tärkeänä, että rahayksikön nimi olisi suomalaisittain markka; osan tilalle keksittiin penni ruotsin penning-sanasta (saks. Pfennig, engl. penny); penninki oli ollut vanhoja rahojamme 1700-luvulle asti. Senaatti teki päätöksensä Suomen rahasta 1860, ja keisari vahvisti sen. Uusi markka oli sattumalta saman arvoinen kuin Ranskan frangi.

Suomen kansallisten rahayksikköjen onnistuneiden nimitysten taustavaikuttaja lienee ollut Elias Lönnrot. Markkaan päädyttiin mm. siksi, että se oli – senaatin tietämän mukaan – vanhin Suomessa tunnettu rahaa merkitsevä sana. Ainakin markka on vanha, alun perin pohjoiseurooppalainen painoyksikkö. Sana markka juontuu germaanisesta sanasta, joka tarkoittaa ’merkkiä’. Niin kuin edellä on mainittu, markkaa alettiin käyttää keskiajalla myös rahanlaskun pohjana, ja sellaisena se säilyi vuoteen 1776. Myös Pohjois-Saksassa se tuli rahaksi lyötynä käyttöön 1500-luvun alussa, mutta pian taaleri syrjäytti sen.

Markka oli sopiva rahan nimeksi senkin tähden, ettei sitä ollut käytössä silloin missään muualla; Saksan markka tuli käyttöön (uudelleen) myöhemmin, 1871. Emme siis ole saaneet markkaa Saksasta, niin kuin usein luullaan. Ennen päätöstä senaatissa pyöriteltiin kyllä muitakin rahannimityksiä, etenkin Ruotsi-Suomen kauden aikaisia. Aivan uusiakin nimiä ehdotettiin, ei niinkään senaatissa vaan lehdistössä, joka antoi palstatilaa lukijoiden keksinnöille. Suomettaressa oli esillä sataikko, johon kuitenkin Helsingfors Tidning huomautti, että se oli liian vaikea sana ruotsinkielisille. Mehiläisessä Y. S. Yrjö-Koskinen ehdottikin yksinkertaisempaa muotoa saikko. Hänen kielellinen luovuutensa tuotti tosin monia muitakin ehdotuksia: hopearahan heleää ääntä kuvaamaan hän keksi sanat heljo ja helkka, Suomi-sanasta hän muovasi perin kansalliselta kuulostavan ehdotuksen suomo. Kultarahan nimitykseksi hän ehdotti sanaa jalo, muita ehdotuksia olivat valio, julkio ja kauni. Alayksikön nimeksi olisi hänen mielestään sopinut rahtu tai lyhyytensä vuoksi vielä parempi pii. Lukijakunta ehdotti muitakin nimiä, muun muassa orava (viittaus menneen ajan turkiskauppaan) ja omena.

Yrjö-Koskisen ehdotuksista huomionarvoisin jälkikäteen arvioituna on suomo; siinä kansallinen nimi olisi saatu yhdistetyksi kansallisen rahan nimeen. Ehdotusta perusteltiin sillä, että Ranskan frangilla oli juuri sellainen yhteys valtion nimeen. (Itse asiassa nyt käyttöön tulevan rahayksikön nimellä euro on myös tällainen suhde ”isäntävaltioonsa” Euroopan yhteisöön.) Kansallinen lähtökohta on Yrjö-Koskisen toisellakin ehdotuksella, sanalla jalo. Se viittaa jalometallin lisäksi myös Suomen vaakunan jalopeuraan, jota ilmeisesti kaavailtiin rahoihimme jo 1860-luvulla. Valtiollisten tunnusten kanssa piti kuitenkin olla silloin hyvin varovainen, joten ensimmäisiin Suomen markkoihin tuli Venäjän symboli kaksoiskotka. Vain sen rintakilpeen oli sijoitettu Suomen leijona suuriruhtinaan kruunu päässään. Itsenäisenä aiheena leijonavaakuna esiintyy ensi kerran vasta 1886 viiden markan setelissä, joka on ensimmäinen omassa setelipainossa valmistettu seteli.

Historioitsijat ovat myöhemmin ihmetelleet, miten Suomen suurruhtinaskunta, toisin kuin muut Venäjään liitetyt alueet, onnistui irrottautumaan Venäjän rahajärjestelmästä ja saamaan oman rahan. Sitä on pidetty etenkin senaatin valtiovarainpäällikön J. V. Snellmanin taitavan diplomatian ansiona. Vaikka markan suhde ruplaan oli vielä kiinteä, tie Suomen rahajärjestelmän itsenäistymiselle oli joka tapauksessa auennut, ja sillä oli tärkeä vaikutus talouselämämme kehittymiseen. Voi vain kysyä, millainen merkitys sillä oli myös kansallisen itsenäistymisen pyrkimyksille. Se tietenkin ymmärrettiin myös Venäjällä; niinpä venäläistämistoimien voimistuessa vuosisadan loppupuolella oma rahamme oli vakavasti uhattuna. Kenraalikuvernööri Bobrikovin murha ja poliittisten olojen muuttuminen pian sen jälkeen pelastivat kuitenkin markan. Vuonna 1918 Suomen senaatti määräsi oman rahan ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi.

Markka itsenäisessä Suomessa

Suomen itsenäistymisen aikaan ensimmäinen maailmansota ja oma kansallinen myllerryksemme aiheutti niin voimakkaan inflaation, että markka menetti arvostaan peräti yhdeksän kymmenesosaa elinkustannusindeksillä mitattuna. Markan arvon nostamiseksi yritettiin monenlaisia keinoja, mm. paluuta kultakantaan suunniteltiin. Siinä onnistuttiin huonosti: rahapajassa lyötiin 1920-luvun puolivälissä 100:n ja 200 markan kultarahoja, mutta niillä oli vain symbolinen merkitys: kultakanta ei enää merkinnyt sitä, että setelit lunastettaisiin nimenomaan kultarahalla.

Taloudellisen nousun päättyminen lamaan 1928 vaikeutti setelien lunastamista entisestään. Uusi sota johti niin yleismaailmallisesti kuin kansallisesti talouden pahaan inflaatioon, jota pyrittiin hillitsemään setelistön määrää supistamalla. Suomessa se tapahtui ns. setelinleikkauksella, joka toteutettiin dramaattisesti uudenvuodenyönä 1946. Silloin 5000:n, 1000:n ja 500 markan setelit menettivät puolet arvostaan: Ne leikattiin kahtia ja toinen puolikas jouduttiin luovuttamaan valtiolle pakkolainaksi, joka maksettiin takaisin 1949. Toinen puoli kävi maksuvälineenä puolesta nimellisarvostaan pari kuukautta, jonka jälkeen se piti vaihtaa uudentyyppisiin seteleihin.

Setelien leikkaamistakin suurempi kohtalonkysymys markan kannalta oli sen arvon käyminen niin vähäiseksi, että sen korvaaminen suuremmalla rahayksiköllä oli välttämättä edessä. Rahauudistusta suunnittelemaan Suomen Pankki asetti 1949 toimikunnan. Se esitti, että uudeksi rahayksiköksi tulisi riksi, joka vastaisi sataa entistä markkaa; markka säilyisi riksin sadasosan nimenä. Toimikunnan mukaan oli tarpeen saada nimi, jolla olisi yhteys johonkin maassamme ennen käytettyyn rahayksikköön. Esillä oli ollut myös taaleri. Riksiä perusteltiin sillä, että sitä on vanhastaan käytetty riikintaalerin kansanomaisena nimityksenä ja että sana esiintyy mm. Aleksis Kiven teoksissa. Riksiä oli ehdotettu uuden kultarahan nimeksi jo 1920-luvun alussa. Taaleri taas oli muiden ohessa ollut esillä 1860, kun oman rahayksikön nimestä keskusteltiin.

Riksi-ehdotus sai kansan suorastaan riehaantumaan. Lehtien yleisönosastot olivat hetkessä täynnä tuohtuneita mielipiteitä ruotsalaiseksi miellettyä riksiä vastaan: ”Riksi on ruma, vierassointuinen sanaväännös, ja sen esittäminen rahamme nimeksi osoittaa hämmästyttävää pieteetin puutetta tähänastista historiallista kehitystämme kohtaan ja samalla myös huonoa kielikorvaa.” Esitettiin myös, miten ”Suomen kansan valtiollinen itsetunto ja tajunnallinen yhteys menneeseen” heikkenisi, jos riksi otettaisiin käyttöön. ”Riksi muistuttaa menneestä Ruotsin vallan alaisuudesta ja samalla siitä syrjäytetystä asemasta, jossa meidän suomen kielemme silloin oli.”

Vierasperäisyyssyytöksiä vastaan riksin kannattajat keksivät puolustautua näin: ”Kielessämme suorastaan vilisee ruotsista ym. kielistä lainattuja sanoja, enemmän tai vähemmän alkuperäisessä muodossa. Mainitkaamme sana markka, jota riksin vastustajatkin ovat käyttäneet täysin tyytyväisellä mielellä ja jonka he hyväksyvät uuden rahayksikön sadasosan nimeksi.”

Riksi, punta vai markka?

Suuri yleisö ei tyytynyt vain moittimaan riksi-ehdotusta; sen kielellinen luovuus pulppuili supisuomalaisia ehdotuksia uudelle rahalle, usein samalla myös sen sadasosalle: kolikko – ropo; sampo – muru; tähkä – jyväs; pitko – pätkä; runko – oksa; sisu – kiri; ehjä – osa (ruots. hel – del) tai valtion heikkoa taloudenhoitoa ivaava vara – rikko. Muita ehdotuksia oli mm. auri, lati (= metallilevy), pirkka, raho, sata, silva, soli, suure, valtti, saarva (= saukko) ja parmas (vanha mitta). Ehdotuksissa oli joitain samojakin kuin 90 vuotta aiemmin, jolloin ensi kertaa mietittiin Suomen rahayksikölle nimeä: muinaisen turkistalouden rahaa orava tarjottiin taas, samoin esiintyi valtion nimeen liittyviä väännöksiä suomo, suoma (”miksei suomi?” kysyi joku) ja fenno.

Uuden Suomen pakinoitsija Olli, joka tarttui yleensäkin kerkeästi kielikiistoihin, julisti marraskuussa 1949 pakinassaan runokilpailun riksistä ja muista rahannimistä. ”Riksi on siitä mukava, että sille saa helposti riksuteltua loppusointuja”, hän perusteli runoideaansa. Kilpailu sai suuren suosion ja Olli jutun aihetta moneen pakinaan. Voittajaksi julistettiin eräs opettaja, joka oli mahduttanut leikilliseen pikku runoonsa myös palkkapolitiikkaa:

”Sanottakoon vaikka miksi,
oli satanen tai riksi,
taala, peseta tai punta,
turhaan niistä näen unta.
Mulle ne ei heru siksi
koska synnyin – peruukiksi.”

Runosta näkee, että yleisessä rahannimikeskustelussa oli esillä omaperäisten nimikeksintöjen lisäksi myös muiden maiden rahannimiä. Punta-ehdotus oli lähtöisin Suomen Akatemian kielilautakunnalta, joka varsin ripeästi, jo joulukuussa 1949, antoi Suomen Pankille lausuntonsa. Punnan ehdottaja oli kielilautakunnan valvoja akateemikko Y. H. Toivonen, joka perusteli kantaansa näin: ”Punta-sana on vanhaa, jaloa kulttuurisukua, suomenkin kielessä vanhin tunnettu paino- ja rahayksikön nimi. Se on täysin kotiutunut kieleemme, – – on äänneasultaan luonteva ja arvokas ja helppo taivuttaa.” Jotkut vastustivat puntaa sillä perusteella, että se voisi sekaantua Englannin puntaan. Siihen vastattiin, ettei meillä ole ollut ongelmia Saksan markankaan kanssa. Myös kruunua ehdotettiin vedoten siihen, että siten ”olisi tilaisuus rahayksikönkin kohdalta liittyä kiinteämmin pohjoismaiseen veljespiiriin”.

Y. H. Toivosen johdolla kielilautakunta esitti siis, että se toivoi vanhojen nimitysten markan ja pennin säilyttämistä uusien, sata kertaa suurempien, yksiköiden nimenä. Markasta tulisi pitää kiinni, koska nimitys ”on tullut jonkinlaiseksi kansalliseksi symboliksi, johon kajoaminen on arka asia”. Jos toivomus kuitenkin katsotaan mahdottomaksi, on pari punta – markka lautakunnan mielestä ensimmäisellä tilalla, sen jälkeen riksi – markka. Esillä ollutta rahannimipesyettä talari – taalari – taaleri lautakunta ei pitänyt suositeltavana jo sanojen pituuden tähden: katsottiin, että rahan nimen on oltava kaksitavuinen.

Hanke markan korvaamisesta uudella satakertaisella rahayksiköllä riksillä kuohutti tunteita lähes pari vuotta, tosin aalloittain. Tuskin mistään aiheesta on ollut niin paljon mielipidekirjoituksia kuin tästä. Kielitoimiston leikekokoelmassa on niistä vain osa, lähinnä Helsingin Sanomista ja Uudesta Suomesta leikattuja, mutta niitäkin oli lähes sata.

Vähitellen uusien rahannimien keksimisen into alkoi laantua ja yhä vahvempana esiintyi se mielipide, jonka kielilautakunta oli esittänyt ensisijaisena heti kärkeen: pidettäköön markka ja penni mutta muutettakoon niiden arvo satakertaiseksi. Huomautettiin, että markan arvo on jo muuttunut moneen kertaan. Tärkein kysymys ei siis ole rahan uusi nimi vaan sen arvo. Erotukseksi vanhasta markasta voisi uudesta yksiköstä alkuun käyttää nimitystä uusmarkka tai suurmarkka.

Syksyllä 1952 pankkivaltuusmiehet asettuivat vastustamaan Suomen Pankin riksi-ehdotusta. Voi kysyä, kuinka suuri vaikutus siihen oli ns. suuren yleisön reagoinnilla. Koska mikään nimiehdotus ei noussut ylitse muiden ja uusien setelien tarve oli kova, Suomen Pankilla ei ollut silloin muuta mahdollisuutta kuin laskea liikkeelle markkaseteleitä, joiden nimellisarvo vain oli entistä suurempi.

Kesti kymmenen vuotta, ennen kuin rahauudistus vuonna 1963 lopulta toteutettiin: markka säilytettiin, mutta sen arvo muutettiin satakertaiseksi – sille kannallehan yleinen mielipide oli jo vuonna 1952 kallistunut. Uudistus onnistui ilmeisesti hyvin, joskin pitkään puhuttiin ”vanhoista markoista” ja ”uusista markoista”. Siten ainakin pelastettiin markka vielä 40 vuodeksi.

Lähteitä:

Talvio, Tuukka: Suomen rahat. Suomen Pankki. Gummerus 1993.
Kielitoimiston lehtileikekokoelma.