Kielenhuollon ja oikeinkirjoituksen kysymykset ovat olleet vuonna 2014 vahvasti esillä julkisessa keskustelussa. Erityisen kiivaasti niistä keskusteltiin keväällä, kun Suomen kielen lautakunta päästi pannasta alkaa tekemään -rakenteen, josta oli muovautunut vuosikymmenten mittaan jonkinlainen konservatiivisen kielipolitiikan symboli. Kielenhuollon tilasta käyty keskustelu osoittaa, että yhteistä yleiskieltä pidetään Suomessa merkityksellisenä. Toisaalta se on tuonut näkyviin, että monien tiedot yleiskielen suosituksista ovat vuosien takaa, vaikka yleiskieltä uudistetaan jatkuvasti vastaamaan muuttuvan kieliyhteisön tarpeita.

Näitä vanhentuneita käsityksiä yleiskielen normeista korjailee Helsingin Sanomien toimittajan Ville Elorannan letkeästi kirjoitettu tietokirja 125 myyttiä suomen kielestä. Kirjassa käydään läpi koko joukko suomen yleiskielen normeja, joita moni ei kunnolla tunne tai on käsittänyt väärin. Onpa joukossa myös sellaisia normeja, joita moni tunnollisesti noudattaa, vaikka niitä ei ole olemassakaan. Eloranta on koonnut myyttinsä Helsingin Sanomiin saapuneesta lukijapalautteesta, toimittajakollegoidensa usein esittämistä kysymyksistä ja vuosien varrella vastaan tulleista teksteistä.

Elorannan kirjan perusvire on rento ja käytännöllinen. Hän toteaa jo johdannossaan, että toisin kuin yllättävän moni tuntuu yhä luulevan, yleiskieli ei ole synonyymi hyvälle kielelle vaan yksi kielimuoto muiden joukossa. Se on toki erittäin tärkeä ja vaikutusvaltainen kielimuoto, joka on tietoisesti kehitetty julkiseen ja viralliseen viestintään. Se ei silti ole mitenkään muita kielimuotoja ”parempi”. Monissa vapaamuotoisissa tilanteissa yleiskielinen ilmaisu voi jopa herättää huomiota, niin puhutussa kuin kirjoitetussa kielessä.

Eloranta purkaa monessa kohtaa vanhentunutta käsitystä, jonka mukaan yleiskielessä olisi kaikessa vain yksi oikea vaihtoehto. Pizza ja pitsa ovat molemmat hyviä, samoin vaikkapa monta ja montaa, saada tehtyä ja saada tehdyksi, huolellisesti ja huolella, ruoan ja ruuan, uhan ja uhkan, suurimpia ja yksi suurimmista sekä maistua hyvältä ja maistua hyvälle. Ja voi sen virkkeen hyvin aloittaa konjunktiollakin, jos haluaa käyttää tietynlaista tyyliä. Eloranta muistuttaa vanhasta ja viisaasta kielenhuollon lähtökohdasta, jonka mukaan ”asiat eivät ole hyvin, jos ihmiset eivät uskalla käyttää omaa kieltään virheiden pelossa”. Yleiskieli ei myöskään romahda siitä, että sen käyttäjät voivat valita joskus eri vaihtoehtojen välillä. Se päinvastoin tekee yleiskielestä joustavamman ja monipuolisemman.

Kirja torjuu niin ikään sen harhakäsityksen, ettei yleiskielessä olisi enää normeja ollenkaan. Ameba ei ole yleiskielessä ”ameeba”, liipaisin ei ole ”liipasin”, viikoittain ei ole ”viikottain”, eikä rangaista ole ”rankaista”. Eikä sanajärjestys suomen vapaa käytännössä ole kielen aivan sentään. Normien ohessa Eloranta kertoo usein lyhyesti niiden taustasta ja perusteluista. Numeroidut jutut ovat tiiviitä, pisimmillään sivun mittaisia, ja ne on kirjoitettu selkeästi kikkailematta kieliopillisilla käsitteillä.

Teokseen kerätty väärinkäsitysten kokoelma on hyödyllinen myös kielenhuoltajille. Jos jokin suositus ei nimittäin millään ota juurtuakseen, vika voi joskus olla suosituksessakin. Muun muassa kaivuu, saada aikaiseksi ja koittaa merkityksessä ’yrittää’ ovat hyviä esimerkkejä ilmaisuista, joiden jättäminen yleiskielen ulkopuolelle ei enää välttämättä saa tukea monenkaan kielitajusta. Argumentit niiden torjumiseksikin tuntuvat jo vähän vanhahtavilta.

Vaikka kirjan otsikossa puhutaan suomen kielen myyteistä, kyse on muutamaa huomiota lukuun ottamatta juuri kielenhuollon suosituksista. Poikkeuksia ovat lähinnä yksittäiset huomautukset, että suomi tuskin on kaikille maailman vaikein kieli, niinku ja tota eivät kerro puhelahjojen heikkoudesta eivätkä lainasanat pilaa kieltä vaan pitävät sen hengissä. Kirjan otsikon ja sisällön ristiriita saattaa tahattomasti hiukan hämmentää erontekoa yleiskielen ja muun kielenkäytön välillä. Sama vaikutelma voi syntyä, kun ajoittain puhutaan kirjoittamisesta yleensä, vaikka kyse on nimenomaan yleiskielisestäkirjoittamisesta. On kuitenkin selvää, ettei vaikkapa 125 yleistä väärinkäsitystä kielenhuollosta olisi otsikkona yhtä myyvä.

Kaikkiaan 125 myyttiä suomen kielestä on hauska ja helppolukuinen tietokirja usein väärin käsitetyistä yleiskielen normeista. Se osoittaa myös hyvin, että jyrkkiä muistisääntöjä tärkeämpää on monesti herkistää kielitajuaan tilanteeseen sopivaksi.

Eloranta, Ville 2014: 125 myyttiä suomen kielestä. HS-kirjat.