Tuhannen yleisimmän Suomen väestötietojärjestelmään kirjatun sukunimen joukossa on reilut 40 suomenkielistä eläimen nimityksen sisältävää nimeä. Niistä yleisin on Hirvonen, joka on kaikista sukunimistä 45:nneksi yleisin. Hirvosta seuraavat Kettunen (sijalla 61) ja kokkoon eli kotkaan viittaava Kokkonen (sijalla 96).
”Hää o Sus”
Eläinten nimitykset ovat luultavasti vanhimpia omaperäisiä henkilönnimiämme. Niitä on käytetty varsinaisen nimen rinnalla ihmisten lisäniminä ja ehkä myös varsinaisina niminä. Itä-Suomessa moni lisänimi on vakiintunut sukunimeksi jo satoja vuosia sitten. Länsi-Suomessa taas tavallinen kansa alkoi käyttää sukunimiä vasta 1800-luvun loppupuolelta alkaen.
Sukunimet, jotka koostuvat pelkästä eläimen nimityksestä (Karhu) tai eläimen nimityksestä ja -nen-johtimesta (Kiiskinen), ovat tyypillisesti itäsuomalaisia. Monesta tällaisesta nimestä on asiakirjatietoja jo 1500-luvulta.
Eläimen nimityksen ja -la-johtimen sisältävät sukunimet (Kurkela) pohjautuvat yleensä talonnimiin. Talonnimen taustalla puolestaan voi olla henkilönnimi (Kurki tai Kurkinen) tai luontopaikan nimi (Kurkisuo). Länsi-Suomessa talonnimiä otettiin sukunimiksi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, mutta -la-loppuisia sukunimiä esiintyy myös Itä-Suomessa.
Ei ole varmaa tietoa siitä, miksi ihmistä on alettu kutsua eläimen nimityksellä. On arveltu, että ihminen on saattanut olemukseltaan tai luonteeltaan muistuttaa kyseistä eläintä tai että hän on ollut esimerkiksi metsästäjä tai kasvattanut tiettyjä eläimiä. Joskus eläinaiheinen nimi on voinut lohjeta asuinpaikan nimestä. Esimerkiksi Sorsajärven rannalla asuvasta on voinut tulla Sorsa. On myös mahdollista, että esimerkiksi Karjalassa yleiset linnun nimityksiin perustuvat henkilönnimet ovat mallin mukaan luotuja. Ihmiset olisi siis ollut tapana erottaa toisistaan lintujen nimityksillä.
Jotkin eläinaiheiset sukunimet voivat olla vanhoja sotilasnimiä. 1700-luvulla ruotusotilaille alettiin järjestelmällisesti antaa lisänimet, joiden aiheet otettiin muun muassa luonnosta, sotilaan ominaisuuksista ja sotilassanastosta. Aluksi nimet olivat ruotsinkielisiä, mutta 1800-luvun puolivälistä alkaen alettiin antaa suomenkielisiä nimiä (Hirvi, Tikka). Itä-Suomessa sotilasnimi saattoi periytyä sotilaan jälkeläisille. Länsi-Suomessa tämä oli harvinaisempaa.
Sukunimistössämme on myös kaksiosaisia eläimen nimityksen sisältäviä nimiä, kuten Haukijärvi ja Lohilahti. Ne pohjautuvat -la-loppuisten nimien tapaan yleensä talonnimiin tai muihin paikannimiin. En kuitenkaan käsittele tällaisia nimiä tässä kirjoituksessa, eikä niitä yleisimpien sukunimien joukkoon juuri kuulukaan.
Ei aina sitä, miltä näyttää
Aina ei voi sanoa, sisältääkö sukunimi eläimen nimityksen vai jonkin muun sanan tai henkilönnimen. Esimerkiksi nimet Kemppainen, Kemppi ja Kemppinen saattavat sisältää pienen hyönteisen nimityksen kempas ~ kemppainen ~ kemppi, mutta niiden on myös esitetty johtuvan muinaisruotsalaisesta henkilönnimestä Kæmpe tai tämän nimen taustalla olevasta sanasta kämpe ’soturi, sankari’.
Sen sijaan tiedetään, että nimet Karppi ja Karppinen eivät sisällä kalalajin nimitystä vaan johtuvat toisaalta saksalaisista hansakauppiaista käytetystä pilkkanimityksestä karppi (ruotsiksi garp, garper) ja toisaalta ortodoksisesta nimestä Polykarpos. Nimi Kananen puolestaan saattaa perustua karjalaisen henkilönnimen Kanana lyhentymään Kana, ja Lamposen taustalla on luultavasti sana landbo ’vuokratilallinen, maalainen’.
Oinonen ja Karhu – koti- ja villieläimet
Yleisimmät eläinaiheiset sukunimet voidaan jakaa viiteen ryhmään: kotieläimiin, villieläimiin, lintuihin, hyönteisiin ja kaloihin. Toki osa nimistä voisi kuulua ainakin kahteen ryhmään. Esimerkiksi Kukko on sekä kotieläin että lintu.
Kotieläinten ryhmään kuuluvista nimistä tuhannen yleisimmän sukunimen joukossa ovat yleisyysjärjestyksessä Häkkinen, Härkönen, Kukkonen, Oinonen, Kananen ja Kukkola. Nimi Häkkinen sisältää sanan häkki, joka tarkoittaa härkää, ja nimen Oinonen taustalla on oinas eli (kuohittu) pässi. Kananen voi siis perustua todellisuudessa henkilönnimeen, ja onkin kiinnostavaa, että tässä ryhmässä kaikki muut nimet viittaavat koiraseläimeen. Sukunimet Lehmonen ja Lampainenkin ovat kyllä käytössä, mutta ne ovat paljon harvinaisempia kuin Häkkinen, Härkönen ja Oinonen.
Yleisimpiä villieläinaiheisia sukunimiä ovat edellä mainittujen Hirvosen ja Kettusen lisäksi Karhu, Repo, Karhunen, Kontio, Saukkonen, Saukko, Orava, Reponen, Peura, Hirvelä ja Ilvonen. Nimien Saukkonen ja Ilvonen taustalla voi olla myös henkilönnimi.
Tiainen ja Kurki – linnut
Tuhannen yleisimmän sukunimen joukossa suurimman eläinryhmän muodostavat linnut. Lintuaiheisia nimiä ovat yleisyysjärjestyksessä Kokkonen, Kokko, Tikkanen, Tiainen, Varis, Kurki, Tikka, Kiuru, Sorsa, Närhi, Hyytiäinen, Lintunen, Kuikka, Leivo, Lintula, Metso, Suorsa, Kurkela ja Koskelo.
Nimien Tikkanen ja Tikka taustalla saattaa olla myös henkilönnimi. Tyrväällä Koskelon suku puolestaan on ehkä saanut nimensä talon lähellä olevasta koskesta. Metso-nimi vaihtelee vanhoissa asiakirjoissa Metsä-nimen kanssa. Kyseessä voikin olla asuinpaikkaan viittaava nimi. Tosin Metsoa on myös otettu uudisnimeksi 1900-luvulla.
Hyytiäinen sisältää sanan hyytiä, joka merkitsee huuhkajaa samoin kuin hyypiä ja hyypiö. Suorsa taas on sanan sorsa länsisuomalainen ja pohjoispohjalainen muoto.
Kurki on yksi harvoista suomenkielisistä aatelissukunimistä. 1400-luvulla syntynyt Arvid Kurki oli viimeinen katolinen piispa Turun hiippakunnassa. Kaikki Kurjet eivät kuitenkaan kuulu samaan sukuun, vaan nimi on ollut käytössä eri puolilla Suomea.
Hytönen ja Kiiski – hyönteiset ja kalat
Hyönteisiin viittaavia nimiä on tuhannen yleisimmän nimen joukossa vain muutama. Niistä lähes kaikille on esitetty toinenkin selitys. Edellä mainitut Kemppainen, Kemppi ja Kemppinen voivat siis perustua myös henkilönnimeen tai kämpe-sanaan.
Hyttisen taustalla taas voi olla joko pieni hyönteinen tai asuinpaikan nimi, joka on sisältänyt sanan hytti tai hytty. Hytiksi ja hytyksi on nimitetty rakennelmaa, jossa on sulatettu rautaa järvi- ja suomalmista. Tervaakin on poltettu hyteissä ja hytyissä. Myös näihin töihin liittyvä ammatti voisi selittää nimeä. Vanhoissa asiakirjoissa menevät joskus sekaisin nimet Hyttinen, Hyttyinen ja Hytönen. Myös hytönen tarkoittaa murteissa hyttystä.
Yleisimmät kala-aiheiset nimet ovat Kiiskinen, Kiiski ja Lohi. Nimeä Lohi on otettu uudisnimeksi, mutta on myös vanhoja tietoja sen käytöstä lisänimenä.
Eläimet nimenmuutoksissa
Kun sukunimettömät alkoivat ottaa itselleen sukunimiä 1800-luvun loppupuolella, tuli aluksi muotiin ottaa nimi, joka sisälsi jonkin luontoon liittyvän sanan ja -nen-johtimen (Virtanen, Mäkinen). Eläinaiheiset nimet eivät kuitenkaan olleet näissä uudisnimissä erityisen yleisiä. Sukunimikäytännön kehittymistä tutkinut Sirkka Paikkala mainitsee väitöskirjassaan vain nimet Kiurunen, Leivonen ja Pääskynen. Muita kuin -nen-loppuisia eläinsukunimiä on otettu uudisnimiksi jonkin verran, kuten Koskelo, Lohi ja Metso 1900-luvun alussa.
1900-luvulla eläinaiheisista sukunimistä on myös luovuttu. Nimistöntutkija Viljo Nissilä kirjoitti 1960-luvulla, miten harmillista on, että moni on ”viime vuosina” vaihtanut eläinaiheisen nimensä johonkin toiseen. Nissilän mukaan muun muassa nimet Ahven, Harakka, Hiiri, Jänis, Korppi, Käki, Leivo, Pukki, Susi ja Varis sekä niistä monien -nen-loppuiset johdokset on haluttu korvata uudella nimellä.
Viime vuosina puolestaan on otettu uusia sukunimiä, joihin sisältyy jokin eläimen nimitys. Usein nimet ovat kaksiosaisia paikannimityyppisiä, kuten Ilvesneva, Porojärvi ja Sudenkallio. Erityisen suosittuja eläimiä näissä nimissä näyttäisivät olevan ilves, karhu, kettu, korppi ja susi.
Pelkästä eläimen nimityksestä muodostettuja uudissukunimiä on vähemmän, mikä johtunee siitä, että moni tällainen nimi on jo ennestään käytössä. Viime vuosina kotimaisista eläimistä sukunimistöön ovat kuitenkin päätyneet esimerkiksi Huuhkaja, Kyyhky, Muurahainen ja Pöllö ja vieraammista eläimistä Aavikkokettu, Leijona, Vesikauris ja Vompatti. Nimet Kyyhky, Muurahainen, Pöllö ja Leijona ovat tosin olleet aiemminkin käytössä, mutta ne ovat vapautuneet uudelleen käytettäviksi, koska viimeinen nimenkantaja on kuollut tai muuttanut nimensä.
Lähteitä
Digi- ja väestötietovirasto: Väestötietojärjestelmän suomalaisten nimiaineistot. https://www.avoindata.fi/data/fi/dataset/none(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Mikkonen, Pirjo – Paikkala, Sirkka 2000: Sukunimet. Helsinki: Otava.
Nissilä, Viljo 1963: Sukunimien muuttamisesta. – Toinen kielivartio. Yleisradiossa pidettyjä kielipakinoita. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Paikkala, Sirkka 2004: Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://www.kotus.fi/julkaisut/nimijulkaisut/se_tavallinen_virtanen(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)