Tampereen kesäyliopisto järjesti viime kesäkuussa ”Eläköön suomi” -seminaarin, jossa pohdittiin äidinkielemme nykytilaa ja tulevaisuutta eri elämänaloilla. Pääministeri Kalevi Sorsa alusti aiheesta ”Politiikan kieli”. Pääministeri totesi, että lainsäädännön kieltä muovaa nykyään suuresti asiantuntijoiden kieli. Aikaisemmin asiantuntijat olivat pääasiallisesti juristeja, nyt ovat keskeisessä asemassa taloustieteilijät ja insinöörit. Miten näiden ammattiryhmien kieltä huolletaan ja miten sitä pitäisi huoltaa? Näin pääministeri Sorsa:

Insinööritieteiden alalla on sanastoa yhtenäistetty standardoinnin tietä. Valtion tuella toimii erityinen Tekniikan sanastokeskus, jonka tehtävänä on pitää vireillä suomen- ja ruotsinkielisten termien kehittelyä tekniikan alalla. Tämä työ on tärkeätä tekniikan merkityksen kasvaessa.

Taloustieteen kieltä sen sijaan ei tunnu mikään elin huoltavan. Tyypillistä alalle on koulukuntien kilpailu, joka synnyttää kirjavaa sanastoa. Taloustieteen suomenkielinen termistö ei liene suuremmin kehittynyt niistä päivin, kun vanhasuomalainen senaattori O. W. Louhivuori suomensi 1918 Karl Marxin ”Pääoman”. Hän loi joukon osuvia omakielisiä ilmauksia. Tarvittaisiin kipeästi myös taloustieteen sanastokeskus, joka yhtenäistäisi ja selkeyttäisi alan kielenkäyttöä. Tällaiset sanastokeskukset tekevät hyödyllistä työtä erikoisalan viestinnän hyväksi, mutta ne eivät voi poistaa maallikon ja asiantuntijan välisiä viestintäpulmia. Juuri siinä välissä on politiikan kielen perusongelma.

Paitsi täsmällistä sanastoa tarvitaan myös asiantuntijoita, jotka osaavat yleistajuistaa oman alansa asiat päättäjille ja päättäjiä valvoville valistuneille maallikoille. Yleistajuistamista on pääministerin mukaan ainakin kahta lajia:

Yleistajuistamista harrastetaan kyllä meilläkin melkoisesti. Tieteenharjoittajat ovat viime vuosina osoittaneet tähän kasvavaa kiinnostusta, mikä näkyy mm. tieteen tuloksia popularisoivan julkaisutoiminnan lisääntymisenä. Mielestäni ei kuitenkaan riitä, että tutkijat kertovat vähän toisin sanoin ja värillisin kuvin alansa tutkimustuloksista. Nuo tulokset ovat tavallisesti tieteen oman sisäisen kysymyksenasettelun synnyttämää tietoa, jota vastaanottajan on vaikea suhteuttaa arkitodellisuuteen. Kaivataan sellaista yleistajuistamista, joka antaa apuvälineitä yhteiskunnallisen päätöksenteon kannalta olennaisten kysymysten ratkaisemiseen ja valaistusta elinehtoja koskeviin peruskysymyksiin.

Todelliseen vuorovaikutukseen päätöksentekijäin ja tutkijoiden kesken päästään silloin, kun tutkijat suostuvat ainakin keskustelussa ottamaan lähtökohdakseen maallikon kysymykset ja vastaamaan niihin. Samalla he usein joutuvat valaisemaan niitä rajoituksia, joita tieteen omat pelisäännöt ja menetelmät asettavat vastauksen varmuusasteelle. Puhe tietoyhteiskuntaan siirtymisestä ei voi tarkoittaa sitä, että ns. tavallisen kansan, tutkimusta rahoittavan veronmaksajan ja kuluttajan, olisi antauduttava ehdoitta asiantuntijoiden tiedonmuodostuksen vietäväksi ja heidän kielensä armoille. Hyvä tiede työskentelee kaukana yleisen tietämyksen edellä, mutta oikein hyvä tiede ei päästä yhteyksiä katkeamaan, vaan vahvistaa niitä.

*

Äkillinen kriisi saattaa paljastaa viestintäjärjestelmässämme pahoja aukkoja. Niihin kiinnitti Uuden Suomen Mielipiteet-osastossa 27.6.1986 viestintäkonsultti Jukka Haavisto huomiota oivallisessa kirjoituksessaan ”Informaatioaika ja yhteiskunta”. Informaation ymmärrettävyysvaatimusta Haavisto esittelee näin:

Tshernobylin tiedotusskandaalin eräs syy oli annetun tiedon spesifisyys ja huono ymmärrettävyys. Niinjaniinmonta mikroröntgeniä tunnissa oli varmasti oikein sanottu asiaa tunteville, mutta tavalliselle kansalaiselle se oli lähinnä hämmentävä tieto. Johannes Koroma taisi olla ensimmäinen, joka pätevänä tiedotusammattilaisena suomensi asian: säteily vastasi röntgenkuvassa käyntiä – kaikille tuttu käsite pakollisten röntgentarkastusten takia!

Tiedon ymmärrettävyysvaatimusta voisi verrata lakitekstiin ja sen tulkintoihin. Asiat täytyy voida sanoa selvästikin. Jollei voida, ei ajatusrakenne tiedon takana ole ollut selkeä ja silloinhan on kyse ns. pupusta eikä hyödyllisestä informaatiosta. Tässä yhteydessä voi kysyä, miten julkinen valta on varmistanut että esimerkiksi erilaiset kriisit voidaan selvittää kansalle ymmärrettävästi.

Edellämainitsemani esimerkki, mikroröntgenin ”suomentaminen” läpivalaisussa käynniksi on hyvä esimerkki luovasta tiedottamisesta ja vastaanottajan kunnioittamisesta. Pelätäänkö virallisten tiedotusten lähteillä luovuutta? Eikö kapulakieliseksi syntynyt tai ainakin koulutettu virkamies uskalla muuttaa informaatiota kansankielelle? Vai eikö hän tunne ketään, joka sen voisi tehdä? Tämä on tyypillinen asennekysymys, joka vaatii muokkausta. Vastuu muokkauksesta kuuluu virastojen ja laitosten johdolle.

Haavisto ehdottaa erityisen kommando-osaston perustamista kriisiajan tiedotusta varten. Siihen pitäisi valita päteviä ammattitiedottajia ja mainonnan asiantuntijoita. Tehtävät olisivat Haaviston mukaan seuraavat:

a) pyrkiä ennakoimaan kriisiajat ja niitten tiedottamiseen liittyvät tarpeet, b) luoda valmiit peruslinjat sekä c) pitää ryhmä ajan tasalla jatkuvalla yhteydenpidolla ja valmiuksien tarkastamisella.

*

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (Heinäkuu 1/86) kirjoitti Olli Kivinen otsikolla ”Uljaan pisniksen valtakunta”. Pisnikselle on ”Pyhäinlehmäinmaassa” kehitetty ”oma papisto, temppeliverkosto, koululaitos ja kieli”. Pisneksen keinokieli toimii seuraavasti:

Firmakielessä näkyy Pyhäinlehmäinmaan uljas hyppääminen pienviljelymaasta ohi muutaman teollisen vallankumouksen suoraan korkeaan tekniikkaan. Pyhäinlehmäinmaassa ei hymyn häivääkään saa nousta kasvoille, kun ilmassa sinkoilevat sanat uraputki, nousujohde, head hunter, synergia, organisaatiokulttuuri, all round, management team, saneeraus, haypisteytysjärjestelmä, karismaattisuus: ei vaikka tyhmät ulkomaalaiset katsovat kuinka pilkallisesti Pyhäinlehmäinmaan väkeä, joka yrittää omalla munkkilatinallaan pönkittää epävarmuuttaan ja luoda eriarvoisuutta kaiken maailman demokratian yhdenvertaisuushöpötyksien sijalle.

Firmakieleen sopii hyvin keskiajan munkkilatinasta opittu totuus: mitä kaukaisempi maa, sitä oudompi mongerrus.