Lihaksissa, etenkin silmäluomessa tai muualla kasvoissa, esiintyy toisinaan tahattomia nykäyksiä tai värähtelyä. Lääketieteessä tästä ilmiöstä käytetään latinalaisperäisiä nimityksiä faskikulaatio ja myokymia. Epävirallisena nimityksenä esimerkiksi Duodecimin Lääketieteen termit -teos mainitsee sanan elohiiri.
Elohiiri on alun perin vanha itäsuomalainen murresana. Sen levinneisyysalueen länsiraja on kulkenut Porvoon tienoilta Seinäjoen paikkeille sekä sieltä Oulujärven seuduille ja edelleen kohti itää. Paikoitellen samoilla alueilla on ollut käytössä myös joukko harvinaisempia nimityksiä, sellaisia kuin elo, elokas, elomato, elämänhiiri, elättäjä, elättäjäinen ja elävähiiri.
Elohiiri-sanan alueen pohjoispuolella, osittain samoillakin seuduilla, esiintyy sana ihohiiri. Sen alue ulottuu Etelä-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan pohjoisosista Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle sekä Kainuuseen. Ihohiiri on selvästi nuorempi ilmaus kuin elohiiri. Nimitys viittaa värinäoireen esiintymäpaikkaan kuten myös harvinaiset hipiähiiri (hipiä = iho) sekä silmähiiri ja suonihiiri.
Elinvoimalla hiiren hahmo
Joku varmaan vielä muistaa kuulleensa, että elohiireen liittyy erilaisia kuoleman enteitä. Tuossa värähtelevässä ihonkohdassa on uskottu ilmenevän jokin salaperäinen elämän ylläpitäjä tai elinvoima. Elohiiri voi ilmetä paitsi ihmisen ihossa myös tapetun ja nyljettävän eläimen pinnassa. Sama sana tarkoittaa myös kalan sydäntä, joka liikkuu vielä perkaamisen jälkeen. Sykintähän on elämän merkki.
Ikivanhojen uskomusten mukaan henki tai elinvoima voi esiintyä hiiren hahmoisena. Elohiiri-sanaan olisi siten tallentuneena muinainen maaginen selitys, Y. H. Toivosen mukaan sielukuvitelman jälki kielessä.
Kiinnostavaa on, että lihasta, ”muskelia” tarkoittava latinan sana musculus juontunee hiirtä tarkoittavasta mus-sanasta. Samanlainen alkuperä on monien muidenkin kielten lihaksen nimityksillä. Nimityksen perusteeksi on selitetty lihaksen muoto ja liikkuvuus. Tämän mukaisesti elohiiri-sanakin voisi alkuaan olla vain jonkinlainen kuvailmaus.
Silmäluomessa esiintyvää lihasvärinää kuvataan kansanomaisesti sanomalla esimerkiksi, että elohiiri hyppää, nykii, hakkaa, vipattaa. Nämä verbit ilmaisevat pieniä tiheitä äkkiliikkeitä.
Eräisiin värisemistä merkitseviin sanoihin perustuu myös joukko elohiiren murrenimityksiä. Pohjois-Pohjanmaalla nimitys on värviäinen, Peräpohjolassa väryäinen tai väryväinen. Paikoin Etelä-Pohjanmaalla tunnetaan myös värvyttäjäinen, värväte, värvättäjä, värvättäjäinen, värvätys sekä värkyte, värkyttäjäinen, värkättäjä.
Samantapaiseen liikettä ilmaisevaan verbiin perustuvia elohiiren nimityksiä on muitakin. Siellä täällä tunnetaan mm. läpättäjä, nykiäinen, nykyttäjä, nyppiäinen, nyppyrä, närpyttäjäinen, tempoja.
Elohiiren ja vaimon yhteys
Länsipohjassa, sekä Suomen että Ruotsin puolella puhuttavissa suomalaismurteissa, elohiiren nimityksenä on vanhastaan ollut vaimas. Tätä muistuttaa läheisesti vanha lounaishämäläinen sana vaimanen, joka tarkoittaa äsken kuolleessa eläimessä havaittavaa lihasvärinää.
Etymologisen sanakirjan selityksen mukaan vaimas ja vaimanen ovat todennäköisesti samaa alkuperää kuin puolisoa ja naista tarkoittava sana vaimo. Vaimo-sanan vastine puolestaan merkitsee etäsukukielissämme muun muassa sydäntä, henkeä ja sielua, jotka siis ovat vanhoja merkityksiä.
Satakunnassa ja Hämeessä tahattoman lihasvärinän vanha nimitys on vainonen. Harvinaisia rinnakkaismuotoja samoilla alueilla ovat vaino, vainolainen, vainos ja vainajainen. Aikaisemmin arveltiin, että nämä nimitykset olisivat samaa juurta kuin vainoaminen ja vainuaminen. Esimerkiksi koiran vainutessa jotain sen sieraimet värisevät. Vaikea olisi kuitenkin selittää, miten näistä olisivat puolestaan kehittyneet sanat vaimas ja vaimanen samoin kuin Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa esiintyvät elohiiren nimitykset vaikurainen, vaikkunen, vaippanen, vaippunen, vaipurainen, vaivunen, vaivurainen ja väimäräinen.
Muistoja menneestä
Tällainen kirjavuus ei voi johtua mistään tavanomaisesta, säännönmukaisesta murteiden äännekehityksestä. Kysymys on todennäköisesti siitä, että Lounais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessä vaimas on jäänyt yksinäiseksi sanaksi. Toisin sanoen sillä ei ole ollut liittymiä muuhun sanastoon, josta se olisi saanut tukea. Tällaisessa tapauksessa ei ole aivan harvinaista, että sana muisti- tai tulkintaerehdysten vuoksi muuntuu. Lisäksi se voi kielitajussa sekaantua joihinkin sitä muistuttaviin tuttuihin sanoihin. Näin sanaa pyritään ikään kuin semanttisesti tulkitsemaan ja selittämään. Tällöin saattaa syntyä vainosen ja vainolaisen kaltaisia niin sanottuja kansanetymologioita. Havainnollisia ja monille tuttuja esimerkkejä kansanetymologisista muodosteista ovat vaikkapa sanat hajusintti (hyasintti) ja työmyyrä (ruotsin arbetsmyra eli työmuurahainen).
Lounaishämäläinen vaimanen ja pohjoissuomalainen vaimas kuuluvat siis asutushistorian perusteella yhteen ja edustavat sanan alkuperäistä asua. Koska tämän sanaperheen vanhoja merkityksiä ovat muun muassa henki ja sielu, sanat vaimas, vainonen jne. liittyvät merkityssisältönsä puolesta läheisesti elohiiri-sanaan.
Maailma muuttuu, uskomukset ja kuvitelmat väistyvät todellisen tiedon tieltä – niin ainakin luulemme. Kieli kuitenkin kantaa muistoja menneestä, hyvinkin kaukaa. Tahattoman lihasvärinän nimitykset ovat tästä hyvänä esimerkkinä.
Murretiedot on koottu Suomen murteiden sanakirjan arkistosta.