Kielikellossa 1/2012 oli Kirsti Aapalan mielenkiintoinen kirjoitus ”Meni ehtoo ja tuli ilta”. Teologina huomioni kiinnittyi siihen, mitä Aapala kirjoittaa  sanasta ehtoollinen.

Hän kirjoittaa, että ”[k]ristillisen kirkon sakramentin ohella se [sana ehtoollinen] on tarkoittanut murteissa myös ’illallista, ilta-ateriaa’.” Sana on siinä mielessä hankala, että myös Raamatussa tuo ehtoollinen (kr. deipnon) tarkoittaa nimenomaan illallista tai ilta-ateriaa. Vuoden 1992 kirkkoraamatussa ehtoollinen onkin korvattu aterialla, ja esimerkiksi useimmat tuoreet englanninkieliset raamatunkäännökset käyttävät ilmaisua supper tai evening meal.

Minua kiinnostaa se, missä vaiheessa tai millä alueilla tavallisen kansan mielissä sanan ehtoollinen sisältö on eriytynyt kahdeksi eri asiaksi kirjoituksessa mainitulla tavalla. Oma näppituntumani on, että vielä joitakin vuosikymmeniä sitten oli yleisempää puhua Herran (pyhästä) ehtoollisesta, jotta sakramentti ei menisi ihmisten mielissä sekaisin muiden ehtoollisten kanssa. (Vastaavasti englanninkielisissä maissa Lord’s supper erottaa kirkollisen riitin siitä yleensä omassa kodissa nautittavasta supperista.) Nykyään sen sijaan tuntuu törmäävän useammin pelkkään ehtoolliseen, koska sanan alkuperäinen merkitys tuntuu hämärtyneen eikä vaaraa käsitteiden sekoittumisesta näin ollen enää ole.

Ehtoollinen-sanan käyttöön vaikuttaa toki vahvasti nimenomaan kirkollinen kielenkäyttö, eli sana on alkanut elää omaa elämäänsä siitäkin huolimatta, että uudessa raamatunkäännöksessä kieltä on uudistettu. (Mielenkiintoinen sen sijaan on sana vapahtaja, joka nykyisessä kirkkoraamatussa on monessa kohdassa jätetty ennalleen, mutta useimmiten korvattu nykysuomeen paremmin sopivalla sanalla pelastaja, mutta se lienee ihan toisen keskustelun aihe...) Mahtaisiko olla tietoa siitä, onko tässä kehityksessä ollut muita vaikuttavia tekijöitä (esimerkiksi juuri noiden artikkelissa mainittujen ilta-johdosten leviäminen) ja missä historian vaiheessa (joskus 1800-luvun jälkeen?) tämä sanan merkitysten eriytyminen on tapahtunut?

Itse opin jo 70-luvulla isovanhemmiltani, että ehtoollisella tarkoitetaan ilta-ateriaa, ja raamatuntutkijana opin, että sama merkitys sanalla on myös kristillisessä kontekstissa, vaikka se onkin vuosikymmenten aikana selvästi hämärtynyt. Mutta olisi kiva kuulla kielen ammattilaisenkin näkemys asiasta!

Marko Jauhiainen  
teologian tohtori

Molemmat merkitykset jo Agricolalla

Vanhan kirjasuomen sanakirjan mukaan jo Agricola käytti sanaa ehtoollinen molemmissa edellä mainituissa merkityksissä. Ainakin siis jo 1500-luvulta lähtien kielessä on tuo kahtiajako ollut. On todennäköistä, että merkitys ’ilta-ateria’ on vanhempi, ja siihen viittaa juuri se tapa, että kristillisen kirkon sakramentista on usein puhuttu juuri Herran ehtoollisena. Vanhan kirjasuomen sanakirjassa on muuten sana-artikkelissa ehtoollinen omana merkitysryhmänään lisäksi ’kiirastorstain ilta-ateria, jonka Jeesus nautti opetuslastensa kanssa’.

Vielä Nykysuomen sanakirjassakin (joka ilmestyi vuosina 1951–1961) on 1. merkitysryhmänä ’ilta-ateria, illallinen’, vaikkakin sen mainitaan olevan ”vars. vanh.” Eroa kahden merkityksen välillä näyttäisi tehdyn myös sen verbin avulla, joka liitetään ehtoolliseen: ’ilta-ateriaa’ tarkoittavissa ehtoollisen esimerkeissä syödään ehtoollista tai ollaan ehtoollisella kun taas kirkollista ehtoollista saadaan, nautitaan tai jaetaan tai ehtoollisella käydään. (Tietysti esimerkit on myös voitu valita tarkoituksellisesti niin, että eroa tulisi.) Vielä uusimmassakin nykykielen sanakirjassa, Kielitoimiston sanakirjassa, mainitaan ehtoollisen toisena merkityksenä ”murt. ilta-ateria, illallinen”.

Vaatisi tarkempaa selvitystä ja tutkimusta, milloin ehtoollisen päämerkitykseksi on kirjakielessä tullut ’kristillinen sakramentti’, mutta luultavasti siihen on siirrytty vähitellen 1800-luvun lopulta lähtien. Juuri 1800-luvun jälkipuoliskolla muokattiin suomea innolla sivistyskieleksi, ja silloin mm. kehitettiin monien tieteenalojen kieltä. Tarvittiin paljon uusia sanoja ja käsitteitä, ja pyrittiin myös täsmällisempään ilmaisuun. Murteiden sanastoa käytettiin myös hyödyksi. Kuten kirjoituksessanikin mainitsin, Kalevala ja kansanrunous edesauttoivat itämurteiden esiintuloa, ja niidenkin sanoja alettiin hyväksyä kirjakieleen. Ehtoollisen merkitys ’ilta-ateria’ on ollut levikiltään aika lailla sama kuin ehtoon. Itämurteissa sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla ja Peräpohjolassa vastaava vanha nimitys oli iltanen. Kirjakieleen päätynyt illallinen on vanhastaan ollut käytössä lähinnä vain Kaakkois- ja Päijät-Hämeessä. Sen arvellaan olevan kontaminaatio, siis sulautumamuoto, läntisestä ehtoollisesta ja itäisestä iltasesta.

Kirsti Aapala
Suomen murteiden sanakirjan toimittaja