Editointi vaatii kykyä tehdä tekstistä sujuva, yhtenäinen ja johdonmukaisesti etenevä. Oikeinkirjoitussääntöjen ja lauserakenteiden hallinnan ohella tarvitaan tyyli- ja tilannetajua sekä kykyä tiivistää ylipitkiä tekstejä ja otsikoida iskevästi. Etenkin sanomalehden uutispuolella pitää ottaa huomioon myös aikataulupaineet: sivut lähtevät painoon samana iltana, joten tekstejä ei voi jäädä hieromaan loputtomiin.

Kun editointi on taitavaa, siihen ei kiinnitä huomiota tekstin lukija eikä aina edes kirjoittaja, vaikka tekstiä olisi muokattu tai lyhennetty runsaastikin. Ammattieditoija ei pala halusta tehdä juuri omaa kädenjälkeään näkyväksi vaan pyrkii sujuvoittamaan toisen kirjoittajan tekstiä, jotta lukija voi keskittyä olennaiseen. Editointi vaatiikin paitsi oikeanlaista luonteenlaatua myös erityisosaamista – erinomainenkaan kirjoittaja ei välttämättä ole hyvä editoija.

Helsingin Sanomissa editointiratkaisut vaihtelevat jonkin verran. Monilla uutisosastoilla on niin sanottujen rivieditoijien lisäksi toimitussihteeri, joka vastaa sivustojen rakenteen suunnittelusta ja muusta organisoinnista mutta osallistuu myös käytännön tekstinkäsittelyyn. Joillain osastoilla editoijan nimikkeenä on tuottaja ja hän vastaa editoinnin ohella esimerkiksi juttujen tilaamisesta avustajilta. Lisäksi oma tärkeä roolinsa juttujen suunnittelussa ja työvaiheiden valvonnassa on osastojen esimiehillä sekä koko lehden uutispäälliköillä, toimituspäälliköillä ja lopulta päätoimittajilla.

Kieli ja oikeinkirjoitus kuntoon

Editoijalta odotetaan tekstien hiomista hyvälle yleiskielelle. Vaikka tärkeintä on luettavuus eli lause- ja virkerakenteiden sujuvuus, tarkkaavaiselle lukijalle mikään ei ole liian pientä. Huolellisesti editoidun tekstin voi tunnistaa vaikkapa siitä, että viivat ovat oikean mittaisia, lainausmerkit oikean muotoisia ja pilkut paikoillaan. Erinomaisestakin tekstistä saa monesti vielä paremman vaikkapa sanajärjestystä virtaviivaistamalla tai pitkiä virkkeitä lohkomalla.

Editoijaa voi ajatella eräänlaisena esilukijana: jos hän saa kiinni jostain tekstin kohdasta vasta kolmannella lukukerralla, on kohtuutonta ajatella, että kiireinen lukija jaksaa aamulla käydä läpi saman aivovoimistelun. Kun sisällön hahmottaminen osoittautuu ylivoimaiseksi tai editoija uumoilee asiavirhettä, on yleensä viisainta olla yhteydessä jutun kirjoittajaan. Monitulkintaisuuskin on ongelma.

Ahkeraa tarkistelua ei pidä ajatella merkkinä osaamattomuudesta vaan editoijalta vaadittavasta tarkkuudesta.

Hyvä editoija ei luota hatariin muistikuviinsa tai vuosikymmeniä vanhoihin julkaisuihin vaan pitää jatkuvasti käden ulottuvilla ajanmukaisia ja luotettavia lähdeteoksia ja sanakirjoja. Ahkeraa tarkistelua ei pidä ajatella merkkinä osaamattomuudesta vaan editoijalta vaadittavasta tarkkuudesta. Oikeinkirjoitusohjeetkin voivat ajan mittaan muuttua: esimerkiksi Kanariansaaria näkee yhä erikseen kirjoitettuna, vaikka päätös yhdyssanaksi kirjoittamisesta on tehty jo vuonna 1980.

Terve epäilys on editoijalle hyödyksi. Jos törmää tekstissä vaikkapa vieraaseen henkilön- tai paikannimeen, on usein vaivan arvoista tehdä tarkistuskierros. Esimerkiksi Euroopan komission slovakialainen varapuheenjohtaja esiintyy teksteissä monesti muodossa ”Maros Sefcovic”, mutta tarkoin kirjoitettuna hänen nimensä on Maroš Šefčovič. Kreikan nykyinen valtiovarainministeri taas on englanninkielisissä teksteissä Euclid Tsakalotos, mutta suomenkielisissä teksteissä etunimen suositeltava transkriptio on Efkleidis. Virheitä mahtuu myös paljon helpompiin nimiin.

Johdonmukaista ja tilanteeseen sopivaa?

Tilannetaju on tärkeä osa editointia. Mikä toimii kolumnissa, ei ehkä toimi lainkaan uutistekstissä.

Kirjoittaja yrittää tietenkin tehdä tekstistään lukijalle mahdollisimman mielenkiintoisen. Joskus keinot osoittautuvat kuitenkin kummallisiksi: teoreettiseen talousuutiseen voi putkahtaa yliampuva kielikuva, tai onnettomuusuutisessa esiintyvä auto-sana saattaa toiston vähentämiseksi muuttua yhtäkkiä vaikkapa dollarihymyksi. Mitä vakavampi aihe on kyseessä, sitä räikeämmältä tyylirikko tuntuu. Editoijan tarkoitus ei toki ole tylsentää tekstiä, mutta välillä sananvalintoja on järkevää muuttaa neutraalimmiksi. Myös arkityyli voi häiritä lukijaa: asiateksteissä kannattaa mieluummin parantaa, panostaa ja kaksinkertaistaa kuin petrata, satsata ja tuplata.

Värittyneet ilmaisut ovat erityisen ongelmallisia, jos ne saavat neutraaliksi tarkoitetun tekstin vaikuttamaan asenteelliselta. Kun uutisessa kerrotaan jonkin hankkeen nielevän eikä vievän paljon rahaa, kirjoittaja saattaa monen mielestä vaikuttaa paheksuvalta. Puolueettoman uutislehden ei myöskään kannata puhua persuista, vaikka tiiviydessä olisi omat etunsa eivätkä kaikki perussuomalaisetkaan pidä sanaa kielteisenä.

Kolumnien lisäksi muun muassa reportaaseissa saa kuulua kirjoittajan oma ääni vahvemmin kuin muodollisemmissa uutisteksteissä. Jos kirjoittaja on tyylissään johdonmukainen, editoijalla ei yleensä ole syytä kajota ratkaisuihin suuresti. Oikeinkirjoitus- ja kielioppivirheet eivät silti ole – ainakaan yleensä – seliteltävissä persoonalliseksi tavaksi kirjoittaa.

Rakenteiden jumppausta

Kun kirjoittaja osaa työnsä ja on saanut tarpeeksi aikaa tekstinsä hiomiseen, editoija ei joudu juuri käyttämään aikaansa tekstin rakenteen järeään muokkaamiseen. Joskus isokin remontti voi silti olla paikallaan. Editoija ei saa lisätä teksteihin asioita omasta päästään, mutta tarinan etenemistä voi usein sujuvoittaa yllättävän paljon vain esitysjärjestystä kieputtamalla.

Tekstin alku on erityisen kriittinen paikka. Perusuutisessa on yleensä syytä mennä heti pääasiaan. Kertovammissa juttutyypeissä, kuten reportaaseissa tai henkilökuvissa, on ylipäänsä tärkeää herättää lukijan kiinnostus jollain tavalla: kenties iskevällä suoralla lainauksella tai kiintoisalla taustoituksella. Komeankaan maalailun ei silti tule antaa venyä liiaksi, jotta päästään joskus asiaan.

Kokonaisuuden kannalta on yleensä hyvä, jos teemat ovat isoina yhtenäisinä lohkoina (esimerkiksi poliittisen päätöksen hyvät ja huonot puolet omissa osissaan eikä limittäin pitkin tekstiä). Toisaalta jonkinlainen vuorottelu voi toimia vaikkapa kirjoituksessa, joka kertoo yhteiskunnallisesta ilmiöstä yksittäisen kansalaisen tai perheen näkökulmasta: ensin yksilöiden kokemuksia, sitten asiantuntijoiden lausunnot ja lopulta vielä paluu yksilöiden elämään.

Myös jutun loppu on tärkeä paikka. Tavallinen uutisjuttu voi tulla toimeen ilman erityistä loppukaneettia, mutta esimerkiksi reportaasi ja kolumni suorastaan huutavat sellaista.

Tekstejä mittatilaustyönä

Osa editoivan toimittajan arkea on tekstien lyhentäminen. Jos sivujen ennakkosuunnittelu on ollut hyvää eikä uutisillassa ilmene yllätyksiä, lyhennystarve on vain joitain rivejä. Tällöin puhutaan usein ”juustohöylästä”: poistetaan sanoja, jotka eivät tunnu välttämättömiltä (esimerkiksi oma, erittäin tai kuitenkin), tai sanotaan jotain lyhyemmin (ainoastaan > vain, edelleen > yhä).

Kun lyhennystarve osoittautuu suureksi, editoija voi joutua miettimään, mikä on tekstin kannalta olennaista ja mikä vähemmän olennaista tietoa. Varsinkin reportaaseissa ja vastaavissa saa olla tarkkana, sillä näennäisen turha yksityiskohta voi myöhempänä osoittautua olennaiseksi.

Editoija pyrkii karsimaan myös tyhjäkäyntiä. Tällöin teksti saattaa lyhentyä enemmän kuin oikeastaan piti. Sivujen taittaja voi usein helpottaa tilannetta esimerkiksi kasvattamalla kuvaa hieman tai lisäämällä tekstin joukkoon noston eli kelluvan sitaatin.

Taittoratkaisuista riippuvat myös otsikot. Hyväkin otsikko voi vaihtua tiiviimpään, jos sivujen graafinen ilme ei tarjoa alkuperäiselle riittävää tilaa. Otsikoissakin on tärkeä muistaa juttutyyppi – uutisotsikon on hyvä olla suoraviivainen, mutta se ei saa vaikuttaa mielipiteelliseltä tai muuten asenteelliselta.

Monesti editoijan vastuulle jäävät myös kuvatekstit, varsinkin jos kuvitus päätetään myöhään.

Viimeiset tarkistukset vedoksesta

Editoiva toimittaja rinnastetaan toisinaan oikaisulukijaan. Kuten lienee jo käynyt selväksi, se ei suinkaan ole koko totuus. Tunnontarkka editoija pyytää kuitenkin vielä nähtäväkseen paperivedoksen, kun tekstit ovat mitassaan ja taittoratkaisut on lyöty lukkoon.

Tietokoneella tehdyn runsaan pyörittelyn jälkeen paperivedos tarjoaa mahdollisuuden nähdä kaiken ikään kuin uusin silmin. Vedoksesta voi huomata aiemmin ohi menneiden lyöntivirheiden lisäksi vaikkapa taitto-ohjelman tekemiä virheellisiä tavutuksia (”valtio- nyhtiö” tai ”yhteis- öllinen”), liian suuriksi paisuneita sanavälejä ja muita kauneusvirheitä.

Kun viimeiset korjaukset on tehty, sivujen on aika lähteä painoon.