Suomen uusi asema Venäjän keisarikunnan yhteydessä vahvistettiin Porvoon valtiopäivillä 1809. Turkuun perustettiin hallituskonselji (senaatin edeltäjä), jonka toimesta kaikki keisarin asetukset ja hallituksen tiedotukset julkaistiin ruotsiksi, joka säilyi maan virallisena kielenä. Suomalaiselle rahvaalle tärkeiksi katsotut tekstit käännettiin suomeksi, alkuun tilapäisvoimin, mutta pian tätä varten perustettiin vakinainen suomen kielen kääntäjän virka 1810.1
Virkaa haki ehkä suurimmalla innolla runoilijana sittemmin muistettu Jaakko Juteini. Juteini jäi kuitenkin valitsematta. Kirjasuomen historioihin on jäänyt kiertämään tarina, jonka mukaan syynä olisi ollut kiista ks- ja ts-kirjainyhtymien oikeinkirjoituksesta. Vanhan kirjoitustavan mukaan niitä merkittiin x:llä ja tz:lla (esim. ruotzixi eikä ruotsiksi). Juteini oli jo omaksunut omaan kirjoitukseensa uuden tavan eli ks:n ja ts:n ja olisi ollut haluton palaamaan vanhaan x- ja tz-merkintään. Teperin (1968) mukaan syynä ei ollut kuitenkaan oikeinkirjoitus eikä edes poliittinen laskelmointi, vaan se, että Juteinilta puuttui loppututkinto.
Simelius jatkaa traditiota
Hallituskonseljin ensimmäiseksi kielenkääntäjäksi nimitettiin 1810 maisteri Jaakko Simelius (1755–1826), pohjalaisen pappissuvun vesa, joka monien Ruotsin vallan ajan translaattorien tapaan hoiti tehtävää kuolemaansa asti. Samaan traditioon Simeliuksen kytkee myös pitäytyminen kirjasuomen vanhaan ortografiaan ja runsaaseen lainasanojen käyttöön käännöslainojen ja lauserakenteen ruotsalaisuuksien ohessa. Simeliuksen nimi on jäänyt historiaan hänen vuonna 1819 perustamansa kirjapainon ja viimeisinä vuosinaan toimittamansa ruotsinkielisen Finlands Allmän Tidning -lehden kautta.
Simeliuksen pitkän kauden aikana kirjakieli alkoi kuitenkin radikaalisti muuttua. Vuonna 1816, jolloin hallituskonselji muutettiin nimeltään senaatiksi, Juteini ehdotti luopumista kaikista suomen kielen merkinnässä käytetyistä vieraista kirjaimista murteissa tuntematonta d:tä myöten. Tästä innostui Carl Axel Gottlund, joka esitti, että kirjoituksen tuleekin muuttua puhutun kielen mukaiseksi ja siis myös d:ttömäksi, kuten Savon murteessa. Juteini palasi pian perinteisemmille linjoille ja esitti kieliopissaan 1818, että suomalaisten tuli kuitenkin oppia puhumaan yhteisesti kehitettyä kirjakieltä.
Uuden sukupolven tulilinjalle ei kuitenkaan päätynyt Juteini, vaan pari vuotta ennen häntä paljon laajemman kieliopin julkaissut kirkkoherra Johan Stråhlman. Syntyjään eteläsavolainen historioitsija Reinhold von Becker alkoi turkulaisessa Mnemosyne-lehdessä 1819 kritisoida tätä kielioppia sen ortografian ja kielen vanhahtavuudesta. Stråhlmanin julkaistua vastineensa keskustelu laajeni aikakauden lähes kaikkien suomen kielen harrastajien väittelyksi.
Vuonna 1820 von Becker alkoi julkaista uutta, kieleltään savolaisväritteistä Turun Viikko-Sanomat -lehteä, jossa hän yritti sekä puhistaa oikeinkirjoitusta että nostaa suomen kieltä sen aiemmasta ylönkahteesta. Etenkin merkinnän d:ttömyys ja ht:llisyys herätti niin rajua vastustusta, että von Becker luopui pian tästä ja lehdestäänkin, mutta itämurteisten piirteiden vyöryä kirjasuomeen ei voinut enää pysäyttää.
Näin käynnistyneen murteiden taisteluksi kutsutun kirjasuomen murrosvaiheen kielelliset uudennokset eivät kuitenkaan vähään aikaan vielä näkyneet lakikielessä. Pajulan (1960) mukaan Simelius malttoi viimeisinä vuosinaan luopua ainoastaan vanhasta tz-merkinnästä.2
Saveniuksen lyhyt uudistuskausi
Simeliuksen kuoltua 1826 kielenkääntäjäksi nimitettiin luonnontieteilijä Salomon Savenius (1785–1828), jota pidettiin yhtenä aikansa parhaista suomen kielen taitajista. Sukujuuriltaan itäsuomalainen, mutta koulunsa Oulussa käynyt Savenius ehti olla virassa vain kaksi vuotta.
Pajulan (1960) mukaan Saveniuksen kielenkäyttö ei poikennut edukseen edeltäjästään. Tässä Pajula on kuitenkin erehtynyt. Vuoteen 1827 tultaessa asetusteksteihin oli viimein omaksuttu uusi ortografia, jonka myötä myös x sekä vielä Juteinin kuolemaansa asti käyttämät merkinnät mb, ld, nd ja ng (esim. ymbäristöldä huikendelevainengin) jäivät pois. Saveniuksen aikana siirryttiin myös geminaatta-s:lliseen inessiiviin (esim. talossa) ja vat, vät -päätteisiin monikon 2. persoonan imperfekti- ja konditionaalimuotoihin, jotka olivat puolestaan pitkälti juuri Juteinin 1800-luvun kirjasuomeen tuomia piirteitä. (Kehityksestä ks. Lauerma 2012.)
Von Beckerin savolaisuuksia ja svetisismejä
Saveniuksen jälkeen kielenkääntäjäksi saatiin 1829 Reinhold von Becker (1788–1858). Sitten Turun Viikko-Sanomien perustamisen hän oli pätevöitynyt myös suomen kielen tutkijana julkaisemalla 1824 laajan ja ajantasaisen suomen kieliopin. Tässä hän pyrki edelleen tuomaan kirjakieleen myös eräitä itämurteiden piirteitä. Paljon varovaisempi hän oli näiden suhteen säädössuomentajana, missä tehtävässä hän toimi peräti 27 vuoden ajan aina vuoteen 1856 saakka.
Ensimmäisten virkavuosiensakin säädössuomennoksissa von Becker käytti savolaista ht:tä enää satunnaisesti (esim. tarvihtevia) eikä d:ttömiä muotoja juuri lainkaan. Tavallisempia itämurteisuuksia olivat e:llinen kieltoverbi (elköön), n-loppuinen allatiivi (hänellen) ja a-loppuiset monikon 1. ja 2. persoonan muodot (olemma, oletta), kaikki murteiden taistelun ajan kirjasuomesta hitaasti väistyneitä piirteitä.
Lainasanoja von Becker koetti vältellä edeltäjiään enemmän, mutta kirjoitusasultaan vierasperäisiksi jääneitä sitaattilainoja hänkin välillä käytti (esim. bankko-assignationi ’pankki(maksu)osoitus’). Äänteellisesti mukautettujakin lainoja hänen asetuksissaan tapaa, jopa sellaisia kuin paarna-muuri < barnmor(ska) ’lastenhoitaja’. Käännöslainoihin turvautumiselta von Beckerkään ei täysin välttynyt (esim. riikinedesseisoja ’valtionhoitaja’, vrt. riksföreståndare).
Ruotsin kielen vaikutus näkyy myös von Beckerin suomentamien asetusten lauserakenteissa. Lähtökielen artikkeleitakin on tunnollisesti käännetty (esim. sinä 31. p. maaliskuuta, asetuksesta 19.1.1829), sijojen asemesta on käytetty postpositioita (esim. arresteeratun päällen tehdyt kanteet, 26.7.1830) ja näidenkin sijasta joskus prepositioita (esim. varten venäjän bankko-assignationia, 6.3.1829). Ablatiiviagentit ovat tavallisia (esim. lapsi-ikäinen kuritettakoon omassa huonessa vanhemmiltansa, 6.3.1829) ja vanhan kirjasuomen tapaan mahtaa, taitaa, pitää -verbejä on käytetty apuverbeinä (esim. mahtaa summaluku tehtää, 21.4.1830; hänen käytöksensä taitaa huomauttaa, 6.3.1829).
Uudissanojen luoja
Suomenkielisiä ilmaisutapoja von Becker kehitti ennen kaikkea luomalla tai ottamalla murteista käyttöön uudissanoja enemmän kuin kukaan asetusten suomentaja ennen häntä. Hämmentävän monet nykyisen virkakielen sanoista ovat juuri von Beckerin kieleen tuomia tai luomia, itse sanasta hallinto alkaen, esimerkiksi
eläke, epuuttaa, erikielinen, erioikeus, etuus, hallinto, kurinpito, laitos, lausunto, toimenpide, varteenottaa, verovapaus, virasto, vuosikertomus, ylläpitää
Rapola (1960: 96–97) on luetellut lähes sata von Beckerin kieleen tuomaa sanaa, joiden joukossa on myös monia keskeisiä maantieteen ja koulumaailman termejä. Jos mukaan laskettaisiin kaikki myöhempään kirjakieleen vakiintumattomatkin sanat, lukumäärä kasvaisi entisestään, sillä lakitekstien hektinen suomennostahti ei antanut von Beckerillekään aina tilaisuutta tarkistaa, millaista termiä hän jostain käsitteestä oli jo käyttänyt. Siksi asetuksissa puhuttiin välillä suurenruhtinanmaasta, välillä isonruhtinanmaasta (vrt. Storfurstendöm) jne.
Ilman von Beckeriä suomen kirjakieli olisi sanastoltaan varsin erilainen. Onkin erikoista, että von Beckerin kielestä on tehty vain yksi laajempi tutkimus eikä hänen säädössuomennoksiaan ole tutkittu kuin yhdessä pro gradu -työssä. Kuvaakaan von Beckeristä ei ole säilynyt, vaikka käytämme hänen sanojaan päivittäin.
Kirjoittaja työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa.
Kirjallisuutta
Järvelä, Outi 1959: Vuosina 1829–1830 painettujen suomenkielisten asetusten kieliasu ja Reinhold von Becker. Pro gradu -työ. Helsingin yliopisto, suomen kieli.
Lauerma, Petri 2012: Kristityn vaellus varhaisnykysuomen merkinnässä. Jakob Johan Malmbergin suomennosten kielellinen kehitys 1800-luvun kirjasuomen murroksessa. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. https://kaino.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk31/kristityn_vaellus_varhaisnykysuomen_merkinnassa.pdf(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Mielikäinen, Aila 1996: Reinhold von Becker ja murteiden taistelu. Kuuskymppinen, s. 126–156. Suomen kielen laitoksen julkaisuja 38. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Pajula, Paavo 1960: Suomalaisen lakikielen historia pääpiirteittäin. Helsinki: WSOY.
Rapola, Martti 1960: Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö-Koskiseen. Tietolipas 22. Helsinki: SKS.
Teperi, Jouko 1968: Jaakko Juteini ja hallituskonseljin suomen kielen kääntäjän viran täyttäminen vuonna 1810. Historiallinen aikakauskirja, s. 250–262.
1Artikkeli on jatkoa Kielikellossa 3/2014 julkaistuun Ruotsin vallan ajan suomentajia esittelevään kirjoitukseen. Tämän tavoin pohjana on Pajulan (1960) esitys, jonka tietoja joutuu tosin välillä hiukan korjailemaan. Reinhold von Beckerin säädösten kuvaus perustuu myös Järvelän (1959) työhön, murteiden taistelun ja säädöskielen kehityksen tarkennukset omiin tutkimuksiini.
2Kotuksen korpuksiin sisältyvissä Simeliuksen kauden aikana julkaistuissa asetuksissa ts:ää on joissain teksteissä käytetty tosin jo vuodesta 1816, mutta merkintätapa näyttää vakiintuneen vasta vuodesta 1821 alkaen.