Arkkirunoilija Carl Borg. 1800-luvun kirjakielen varhainen uudistaja

Vuonna 1810 Gustaf Renvall esitti väitöskirjassaan luopumista useimmista suomen kielen kirjoittamisessa tarpeettomista vierasperäisistä merkinnöistä, kuten x:stä ja tz:sta. Jaakko Juteini siirtyikin heti ks:n ja ts:n käyttäjäksi, muttei malttanut luopua vieraista kirjaimista silda, hengi, lindu, ombi -tyyppisissä tapauksissa.

Vaikka jo Juteini avarsi myös kirjasuomen murrepohjaa, vasta seuraavan vuosikymmenen alusta yksinomaisesti itämurteiset ja etenkin savolaiset murrepiirteet alkoivat tulla kirjakieleen. Vuonna 1820 Reinhold von Becker ryhtyi julkaisemaan Turun Wiikko-Sanomiaan astevaihtelusuhteiltaan täysin d:ttömällä ja muutenkin varsin savolaisväritteisellä kielellä, mitä on pidetty niin sanotun murteiden taistelun aikakauden lähtölaukauksena. Tutkijoilta on kuitenkin unohtunut, että jo 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ortografiaa uudisti ja itämurteisia kielenpiirteitä käytti eräs keskipohjalainen kappalainen, Carl Borg.

Carl Borgin elämä ja kirjoitukset

Carl Borg syntyi Pyhäjoella vuonna 1747 samannimisen nimismiehen ja pitäjänkirjurin poikana. Hän alkoi opiskella Turun Akatemiassa 1764, ja vuonna 1770 hänet vihittiin papiksi. Pappisvirkoja Borg hoiti sitten Saloisissa, Kaustisella ja Ylikannuksessa, jonka kappalaisena hän toimi kuolemaansa eli vuoteen1813 saakka. Naimisissa Borg oli kahdesti. Hänen Pennsylvaniaan emigroitunut pojantyttärensä Selma Borg on mainittu kirjailijana. Kaukaisempia sukulaisia ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa merkittävästi toiminut Carl Gustav Borg ja säveltäjä Jean Sibelius. – Näiden tietojen lisäksi Åbo Stifts Herdaminne ja Bergholmin Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja eivät kerro kovin paljon Carl Borgista.

Bibliografioista ei löydy mainintoja hänen tuotannostaan, sillä Borg julkaisi vain suomennoksen rukouskirjasta Jumalan Lasten Jokapäiväinen edeskäyminen Armo-Istuimen tygö ja senkin anonyymisti, Vaasassa vuonna 1779. Teosta luettiin kuitenkin ahkerasti, sillä suomennoksesta otettiin monia uusia painoksia 1840-luvulle asti.

Carl Borgin kielellinen innovatiivisuus tulee esille hänen toiminnastaan runoilijana. Borgin tätä puolta on valottanut Ruotsin vallan ajan maallista arkkirunoutta tutkinut Eino Salokas (1923: 179–184). Carl Borg oli 1700–1800-lukujen taitteen merkittävimpiin runoilijoihin kuuluneen Henrik Achreniuksen hyvä ystävä, ja juuri Achrenius inspiroi Borgia kirjoittamaan runoja erilaisista päivänkohtaisista aiheista. Häärunojen lisäksi käsikirjoituksina ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa säilyneet tervehdysruno Kustaa IV Aadolfille hänen käydessään Pohjanmaalla vuonna1802 ja runo Borgin omasta paluumatkasta pastoraalitutkintoa suorittamasta Turusta.

Sen enempää sisällöltään kuin kieleltäänkään nämä runot eivät ole poikkeuksellisia, mutta vuonna 1807 Borg kirjoitti laajan arkkiveisutyylisen runoelman, jonka esilehdelle oli merkitty otsikoksi Walitus ja herätys huuot Suomen yhteiselle kansalle, eespannut runo-sanoilla Kewät kesällä vuona 1807 Carl Borg kappalainen Ylikannuxesa. Tätä voi monestakin syystä pitää Borgin kirjallisena päätyönä: runo on varsin laaja, noin tuhatsäkeinen, ja toisin kuin edelliset tilapäisrunot, se ei jäänyt vain yksityiseen käyttöön.

Walitus ja herätys huuot

Borgin runoelman mielenkiintoisin piirre on sen omintakeinen kirjoitustapa, josta työn alussa olevassa selitteessä Muistutus Lukijalle kerrotaan ensin seuraavasti:

Borg merkitsee vokaalien pituutta näiden päällä olevan pituusmerkin avulla. ”Siis siihenkin aikaan jo venykkeitä!” hämmästelee Borgin oikeinkirjoitusta suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen pioneeri Julius Krohn vuonna 1862 julkaistussa väitöskirjassaan. Borgin merkintätapa muistuttaakin Volmar Schildt-Kilpisen myöhemmin kehittämää venykekirjoitusta, joskin käytetyt pituusmerkit eroavat toisistaan muodoltaan. Mutta tämä ei ole suinkaan Borgin ainoa innovaatio, kuten seuraavista esimerkeistä käy ilmi.

Borgin runoelma alkaa kuvauksella, jossa sen kertojalle ei anna rauhaa ”hūto, se äkiä ǟni, kauvas karsiva kajahus”, joka tuntuu kantautuvan joka ilmansuunnalta. Kertoja jää ensin pohtimaan, onko hänen kuulemansa ääni ”juopunein jylinä /vīnast päihtynein vilinä / – – / vaikko vaikia valitus /– – / murheist syänt murtavista”. Pian huudon alkuperäksi paljastuvat Saksan sotanäyttämöt, jossa Napoleon ”Bonaparti” oli joukkoineen edennyt Preussin ja Venäjän rajoille asti.

Toinen valitushuuto nousee kotimaasta, Suomesta, jossa katovuodet, kulkutaudit ja kaupan tyrehtyminen ovat lamaannuttaneet Suomen talouden. Borgin mukaan nämä kärsimykset ovat kyllä osin rangaistuksia Suomen kansan synneistä, mutta suurimmaksi osaksi huono tilanne on kuitenkin seurausta toimettomuudesta ja epäluuloisesta kaiken uuden vastustamisesta, ”Suomen mies” kun ”on jūri jyrri, ihtepintanen itikka”. Esivalta on kuitenkin koettanut toimia suomalaisten parhaaksi, perannut kosket ja virrat, antanut kunniamitalleja ”päronain ” eli perunoiden viljelijöille ja käyttänyt tuhansia taalareita estääkseen erilaisia kulkutauteja ”vaccīnilla” eli rokotuksella. Borg ei kuitenkaan ole tyytyväinen siihen, miten kansa on kaikkeen tähän apuun ja valistukseen suhtautunut, sillä hän kirjoittaa:

Tästä huolimatta Borg rohkenee vielä suositella rahvaalle muutamia ”Suomen Huonēn pidon Seuran” esittämiä keinoja katovuosista selviämiseksi (lähinnä erilaisia naava- ja jäkäläreseptejä niin eläinten kuin ihmistenkin tarpeisiin). Miehiä Borg kehottaa tekemään ripeästi työtä ja ennen kaikkea karttamaan kapakkaa, jossa vain velkaantuu, menettää omaisuutensa ja päätyy lopulta poijes mālta marsimahan / kahen tyhjän käen kansa. Naisia Borg taas varoittaa jo rahan (ven. denga) säästämiseksi koreilemasta

Carl Borg varhaisena murrekirjailijana

Esimerkeistä näkyy, että Borgin runoelmassaan käyttämä kieli ei ole aikansa tyypillistä kirjasuomea, vaan keskipohjalaista murretta, joka varmasti olikin Pyhäjoella syntyneen Borgin varsinainen äidinkieli. Murteentutkimuksen kannalta Borgin käyttämän kielen tekee mielenkiintoiseksi se, että hän työskenteli useiden toisistaan enemmän tai vähemmän poikkeavien keskipohjalaisten murteiden alueella. Borgin käyttämät itäisen kuuloiset kahen käen (= kahden käden) ja ihtepintanen (= itsepintainen) -tyyppiset muodot olisivat mahdollisia niin Pyhäjoen, Saloisten kuin myös Kannuksen varsin savolaistuneissa murteissa, mutta eivät enää Kaustisella. Pohjalaismurteille ominainen h:n säilyminen (ihanahan, temmatahan) tuo kielen lähimmäs tämän piirteen keskipohjalaisista murteista parhaiten säilyttänyttä Kannuksen murretta, joskin tällainen säilyminen on mitan vaatimuksesta runokielelle sinänsä ominainen piirre.

Tällaiselta murrepohjalta Borg siis luopui d-kirjaimen käytöstä ja myös siirtyi käyttämään ht-yhtymää ts:n asemesta. Arkkiveisunsa esipuheessa Borg perusteli ratkaisuaan seuraavasti:

”Myötä äänisillä postaveilla” Borg tarkoitti ”con-sonanttisia pokstaaveja” eli puustaaveja eli kirjaimia. Joidenkin lainasanojen merkinnässä Borg tosin käytti vierasperäisiä kirjaimia (esim. vaccīni ’rokotus’), eikä hän luopunut x-kirjaimen käytöstä; ääntämykseltäänhän nämä eivät olleet vieraita, toisin kuin juuri esim. soinnilliset klusiilit. Borg pyrki siis uudistamaan oikeinkirjoitusta puhuttujen murteiden pohjalta. Mutta mistä hän oikein oli saanut ajatuksen merkitä vokaalien kestoa pituusmerkkien avulla?

”Päällys puoliset piirrot” ja ”venykkeet”

Kirjasuomen historiassa pituusmerkkien käyttö on perinteisesti palautettu tanskalaiseen kielentutkijaan Rasmus Raskiin. Rask koetti aivan 1810-luvun lopulla taivutella suomalaisia kielentutkijoita omaksumaan tällaisen merkintätavan unkarin ortografian pohjalta. Gustaf Renvall kuitenkin kohteliaasti torjui tämän ajatuksen, kuten hänen Raskille lähettämistään kirjeistä käy ilmi (julk. R. Renvall, Suomi II:1, 1863). Toinen keskeinen suomen ortografian uudistaja, Jaakko Juteini, ei hänkään käyttänyt pituusmerkkejä kuin kokeiluluonteisesti Lasten kirjansa vuonna 1819 ilmestyneessä toisessa painoksessa.

Carl Borg oli kumminkin ollut kuolleena jo viisi vuotta Rasmus Raskin tullessa Suomeen. Unkarin ortografiaakaan Borg tuskin tunsi, sillä ei unkaria ainakaan Turun Akatemiassa opetettu vielä 1700-luvun lopulla. Suoraan unkarin kieleen Borgin merkintätapa ei edes palaudu. Setälän venykekirjoituksen vaiheista kirjoittaman kuvauksen (1911) mukaan unkarin ortografia, Rask, Juteini, myöhemmin E. A. Ingman, ja ihan aluksi myös Kilpinen käyttivät kaikki vokaalin pituuden merkintään vinoviivaa. Borg käytti sen sijaan pituusmerkkinä suoraa viivaa, ”lyhyttä päällys-puolista piirtoa”. Mistä tämä merkintätapa on oikein peräisin?

Olettaisin, että mallina ovat olleet lähinnä latinan oppikirjat ja niiden opetuskäyttöön editoidut latinalaiset tekstit, sillä tällaisissahan on perinteisesti käytetty suoraa viivaa vokaalin pituuden merkintään. Latinan oppikirjoiltahan ei kukaan kouluja käynyt tuolloin voinut välttyä. Se, että Borg ei Raskin ja Kilpisen tavoin lähtenyt muuttamaan lyhyen ä:n ja ö:n merkintätapaa, viittaa sitä paitsi jo itsessään Borgin innostuneen kvantiteettimerkkien käyttöön sellaisen kielimuodon pohjalta, jossa tällaista mallia ei ollut. Tämänkin vuoksi Borgin uudistuksen lähtökohtana ovat mielestäni todennäköisemmin olleet latinan oppikirjat, ellei Borg ole vain lähtenyt systematisoimaan käsikirjoituksissa satunnaisesti korjausmerkkinä käytettyä (lyhyestä pitkäksi muutetun vokaalin) merkintätapaa.

Jälkimaine ja vaikutus

Kaikesta oikeinkirjoitukseen liittyvästä innovatiivisuudesta huolimatta tutkijat eivät ole juuri kiinnittäneet huomiota Borgiin. Julius Krohnin jälkeen hänet on maininnut ainoastaan arkkirunouden tutkija Eino Salokas (1923: 183), joka onkin antanut Borgille kunnian suomen kielen ortografian uudistamisen aloittamisesta, vieläpä varsin radikaalilla tavalla jopa d:stä luopumalla. Kirjallisuudentutkijana Salokas ei kuitenkaan tehnyt Borgin työstä toista yhtä tärkeätä päätelmää, jonka Krohn oli tekemäisillään huomauttaessaan Borgin kielellisesti ”noudattavan itämurretta”. Kun Borg ei ainoastaan uudistanut ortografiaa, vaan hän ryhtyi myös rohkeasti käyttämään oman, piirteiltään varsin itäisen kotimurteensa mukaista kieltä, hänen voi merkittävällä tavalla katsoa vähintäänkin ennakoineen murteiden taistelun aikakautta kymmenisen vuotta ennen tämän varhaisimpia tavallisesti noteerattuja enteitä (joista ks. Rapola 1956: 19–22).

Miksi Carl Borgia ei sitten mainita lainkaan kirjasuomen historioissa? Itse Borgin työkin jäi painamatta. Ehkä hänen ortografiansa oli liikaa silloisille kirjapainoille – ellei sitten painatuksen esteeksi muodostunut vain työn pituus. Mutta vaikka Borgin Walitus ja herätys huutoja ei painettukaan, ei työ vielä ainakaan 1800-luvun alkupuoliskolla hautautunut arkistoihin. Julkaisemattomuus ei 1800-luvulla suinkaan aina merkinnyt julkistamattomuutta, sillä Borginkin teoksesta kiersi käsin kirjoitettuja kopioita. Salokkaan (1923: 180) mukaan tämä osoittaa, että ”runoelma on ollut jokseenkin yleisesti tunnettu, vaikka se ei olekaan tullut painetuksi”.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran käsikirjoitusarkistossa Borgin työ on Aspin kokoelmassa, Reinhold von Beckerin kokoelmassa sekä Kokoelmassa uudempia suomalaisia lauluja, ja Salokas on maininnut kopion kuuluneen myös Lönnrotilta ja Z. Topelius vanhemmalta peräisin oleviin aineistoihin. Borgin työ on siis kuulunut varsin nimekkäiden ja kirjasuomen kehitykseen vaikuttaneiden henkilöiden kirjastoihin.

Olisiko Borgin työ suorastaan voinut vaikuttaa suomen ortografian kehitykseen? Renvallhan alkoi karsia vieraita kirjaimia suomen kielestä heti vuonna 1810. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, kuinka Juteini vuonna 1816 ehdotti (sittemmin kielioppinsakin loppuun liittämässään pienessä oikeinkirjoitusaiheisessa kirjasessa) kaikista suomen kielen merkinnässä käytetyistä vieraista kirjaimista – siis myös d:stä – luopumista:

Vaikka Juteini ei sittemmin luopunutkaan heikon asteen d:stä (eikä nasaalien ja l:n jäljessä sen enempää d:stä kuin b:stä ja g:stäkään), kaikkien vieraiden kirjainten hylkäämistä ehti innostuneena esittää nuori Carl Axel Gottlund eräässä Swensk Literatur-Tidningiin vuonna 1817 kirjoittamassaan arvostelussa. Viimein vuonna 1820 Reinhold von Becker – jonka omakätisesti kopioimien Borgin Walitus ja herätys huutojen kirjoitusasua olen esittämissäni näytteissä seurannut – luopui perustamissaan Turun Wiikko-Sanomissa d:stä ja siirtyi ts-yhtymän merkinnässä käyttämään savolaista ht:tä, samoin myös monia muita savolaisia muotoja, siis aivan kuin Carl Borg. Ja miten von Becker tätä lehdessään 15. tammikuuta 1820 perustelikaan:

Tämä tulee sekä sisällöltään että sanamuodoiltaan kovin lähelle Carl Borgin runoelmansa johdannossa lausumaa vieraiden konsonanttien hylkäystuomiota. Reinhold von Beckerin yritys siirtyä itämurteisempaan kirjakieleen saattoi siis hyvin olla ainakin osin myös Carl Borgin inspiroima. Myös Gottlundin ja Juteinin varhaisessa vanhan kirjasuomen kritiikissä voi kuulostella Walitus ja herätys huutojen kaikuja.

Filosofian tohtori Petri Lauerma työskentelee1800-luvun kirjakielen erikoistutkijana Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.

Lähteitä

Krohn, Julius (1862) Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta. Helsingissä, J. C. Frenckellin ja Pojan luona. [2. p. nimellä Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet,. SKST 86, SKS, Helsinki 1897.]

Rapola, Martti (1956) Murteiden taistelu – mitä se oli ja mitä se ei ollut. Kalevalaseuran vuosikirja 36, s. 15–24. Kalevalaseura, Helsinki.

Salokas, Eino (1923) Maallinen arkkirunoutemme Ruotsin vallan aikana. Suomi V:3. SKS, Helsinki.

Setälä, E. N. (1911) W. Kilpinen suomen kielen uudistajana. – Suomalaisen Tiedeakatemian Esitelmät ja Pöytäkirjat 1911, osa II, s. 6–33. Suomalainen Tiedeakatemia, Helsinki 1912.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto, Helsinki.