Tosi tarina kertoo savolaispapista, joka kastetilaisuuden alussa havaitsi alttarilla kastemaljan tyhjäksi. Mielessään hän ehkä mietti: ”No voi himputti, suntio on hutiloinut ja jättänyt kipon täyttämättä. Mitäs nyt?”

Hän ei voinut sanoa ajatuksiaan ääneen, ei edes niin, että hänpä tästä kipaisee tuolla sakastin puolella lorottamassa hanasta vettä vatiin, että hetki vain. Sen sijaan hän otti kasvoilleen juhlallisen ilmeen, tarttui tyhjään astiaan ja lausui: ”Nyt noudamme pyhän kasteveden meidän Herramme temppelin sakastista.”

Suurin osa läsnäolijoista ajatteli vedenhakutoimituksen kuuluvan kaavaan eikä nähnyt siinä mitään kummallista. Oikea kielen rekisterinvalinta siis päästi papin pälkähästä.

Pappi kohtaa työssään elämän koko kirjon. Juuri hän on mukana lapsen ristiäisissä, nuoren rippijuhlassa, hääparin suuren ilon päivänä, mummon syntymäpäivillä ja lopulta saattamassa vainajaa haudan lepoon.

Pappi liikkuu mitä moninaisimmissa tilaisuuksissa keskustellen ja puheita pitäen. Joka tilanteessa hänen on valittava sopiva tyylilaji ja oikeat sanat; lähetyspiirissä, kehitysvammaisten kerhossa tai vanhusten raamattuillassa hän ei voi haastella samalla tavalla kuin rippikoululeirillä tai perheasiainneuvottelukeskuksessa. Hänen pitää hallita kieli ylätyylistä katuslangiin.

Teologeille opetetaan myös viestintää

”Papin tehtävässä kieli merkitsee paljon”, tiivistää viestintähomiletiikan dosentti, teologian tohtori Heikki-Tapio Nieminen. Hän kouluttaa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa pappisvirkaan valmistuvia. Jokainen heistä suorittaa nykyisin myös viestinnän perusopinnot. Sen jälkeen kaikki ne, jotka valmistuvat kirkon virkaan, harjoittelevat pappistehtävien hoitoa käytännössä.

Opintoihin kuuluvassa kirkollisten toimitusten osassa opiskelijat saavat puhekoulutusta. Siinä yhteydessä he muun muassa laativat useita saarnoja ja saarnaavat. Tähän kokonaisuuteen liittyy lehti-, radio- ja televisiotyön kurssit, joita tiedekunnassa on järjestetty parinkymmenen vuoden ajan.

”Radio- ja televisiosaarnassa ja -hartaudessa käytettävän kielen tulisi nousta tästä ja nyt”, dosentti Nieminen painottaa. Hän sanoo, että kielen pitää olla elävää, valoisaa, tämänhetkistä. Kieli kytkeytyy tiiviisti saarnan rakenteeseen ja se taas saarnan tavoitteisiin ja sisältöön.

”Tutkimme paljon ’korvalle kirjoittamista’; millaisia sanoja valitsemme, miten rakennamme lauseet, miten saamme tekstimme mahdollisimman selkeäksi ja ymmärrettäväksi. Tätä koulutusta on useimpien opiskelijoiden mielestä kuitenkin aivan liian vähän. Sen vuoksi jokaisen papin on yliopiston jätettyään lujasti huollettava omaa kieltään”, Heikki-Tapio Nieminen toivoo.

Papit ja poliitikot vaikuttavat kielellä

Lappeenrannan seurakunnan seurakuntapastori Mikko Ojanen sanoo, että pappien ja poliitikkojen pitää vaalia kieltä, säilyttää se elävänä ja rikkaana. Hänen mielestään nimenomaan nämä kaksi ammattikuntaa käyttävät työssään kieltä monipuolisimmin vaikuttaakseen ihmisiin.

”Olen ollut pappisvirassa yli kaksikymmentä vuotta ja pitänyt melkoisen määrän erilaisia puheita ja saarnoja. Hakeuduin tähän ammattiin tietysti ennen muuta siksi, että halusin Jumalan palvelemisen ohella olla lähellä ihmisiä. Mutta kyllä myös se, että pappina saan paljon puhua, kiinnosti. Tosin sitten yllätyin, kuinka paljon ja eri tavoin kieltä joutuu lopulta käyttämään”, Mikko Ojanen miettii.

Hän pyrkii huoltamaan omaa kieltään ja säilyttämään tuntuman siihen tuoreena lukemalla monipuolisesti. Käsissä kuluu runsaasti kaunokirjallisuutta, tekstejä ajankohtaisista aiheista ja ammattikirjallisuutta.

”Varsinkin sanomalehtiä luen paljon siksi, että ajan virrassa liikkuvat kielen piirteet, ilmaisut ja sanat tarttuisivat omaan sanavarastoon. Papinhan on hallittava seurakuntalaistensa kieli ollakseen uskottava ja tullakseen ymmärretyksi mutta myös ymmärtääkseen itse.”

Saarna selittää tekstiä

Jumalanpalveluksen keskeisin osa on saarna. Mikko Ojanen määrittelee sitä kreikankielisellä sanalla homilia, joka tarkoittaa tuttavallista puhetta ihmiseltä ihmiselle. Saarnan tarkoitus on selittää Raamatun tekstiä ja teologisia opinkappaleita.

”Saarnanpito on papin sekä velvollisuus että oikeus”, Ojanen huomauttaa korostaen samalla, että saarna on valmisteltava huolella. Hän mainitsee myös erityisen saarnatyylin. Se ei tarkoita pompöösiä paatosta, vaan sitä, että tekstissä ylätyyliset ylevätkin ilmaisut ovat sopusoinnussa arkisempien asioiden, sanojen ja kielikuvien kanssa.

Nykyään pappi voi saarnata vapaammin, jopa ilman papereita, vaikka hän olisikin kirjoittanut tekstin. Ojasen mielestä saarnan tulisi olla korrektia kirjoitusasuista yleiskieltä, joka aukeaa jokaiselle. Ihmiset tulevat sunnuntaisin kirkkoon myös kuuntelemaan saarnaa ja etsimään siitä lohtua ja virvoitusta, ja Ojasen mielestä on paljonkin väliä sillä, millaista saarnan kieli on.

”Toivoisin pystyväni sanomaan niin saarnoissa kuin muissakin puheissa jotakin merkityksellistä ja tärkeää tässä viihteellistyneessä maailmassa, jotain sellaista, mistä kuulijat saisivat vähän enemmän, sellaista, mitä kuunnellessa ehtisi pysähtyäkin. Silloin kieli nousee keskeiseksi.”

Mieluisimpia papin töistä Mikko Ojaselle ovat jumalanpalveluksen liturgia ja toimituksista hautaaminen. ”Niissä tunnen olevani väkevimmin Jumalan välikappaleena, mutta pidän niistä myös siksi, koska niiden kieli on voimallista ja jylhää”, hän myöntää.

Tuorein raamatunkäännös on oivaltavaa suomea

Nykyiseen raamatunsuomennokseen vuodelta 1992 Mikko Ojanen on tyytyväinen. Hän kuvaa sen kieltä hyväksi osviitaksi hengellisten puheiden kielelle ja tyylille.

”Aikaisempi 1930-luvun käännös on jotenkin arkaainen, kankeakin, eikä se ole niin lähellä ihmisten elämää kuin tämä uudempi. Toki vanhemmassakin suomennoksessa on upeaa kieltä; olivathan sitä muokkaamassa kirjailijat Juhani Aho ja Otto Manninen”, pastori Ojanen puntaroi.

Hän jatkaa, että tuoreimpaan suomenkieliseen Raamattuun on valittu jopa kutakin kirjaa ja sen sisältöä kuvaavia sanoja. ”Markus oli hyvin kansanomainen kirjoittaja ja hänen tekstissään vilisee seemiläisyyksiä, siis aramealaisvoittoisia ilmaisuja”, Ojanen sanoo antaen esimerkin:

Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen, pois toisten luota. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä

– – ja hänen vaatteensa alkoivat hohtaa niin kirkkaan valkoisina, ettei kukaan vaatteenvalkaisija maan päällä voi sellaista saada aikaan.

Sitten heille ilmestyi Elia ja hänen kanssaan Mooses, ja nämä keskustelivat Jeesuksen kanssa.

Raamatun uusiin suomennoksiin on aina päässyt vaikuttamaan myös muutama ajan eturivin kirjailijoista, uusimmassa muiden muassa runoilija Lassi Nummi.

Virret ovat rukousta

Virsiä Mikko Ojanen luonnehtii rukouksiksi. Hänen mielestään käytössä oleva virsikirjan suomenkielinen laitos, joka on vuodelta 1986, on paikoin menettänyt jotain sanoman terästään.

”Minusta joissakin virsiteksteissä on käynyt vähän niin, että kun asiaa ei ole sanottu käyttämällä jotakin jylhää, kenties vanhahtavaakin sanaa tai ilmaisua, tulee sanottavasta herkästi hiukan ympäripyöreää.”

Esimerkiksi hän antaa nykyisen numeron 408 virren 4. säkeistön: ”Laupias Jeesus, käy kanssamme tiellä johtaen, nostaen, varoittaen. Kiusaaja meidät kun tahtoisi niellä, varjele viekkailta aikeilta sen. Näin armosi suo, hyvä turvasi tuo, vie meidät autuuteen Jumalan luo.”

Vanhemman muodon (numero 325) 4. säkeistö menee: ”Armahin Jeesus, käy kanssamme tiellä, johtaen, nostaen, varoittaen. Kiusaaja meitä kun tahtovi niellä, lannista viekkahat vehkehet sen. Ain armosi suo, hyvä turvasi tuo, vie meidät autuuteen istuimes luo.”

”En nyt väitä, että viekkahat vehkehet sinänsä olisi pitänyt säilyttää, mutta kun pyydetään lannistamaan joku tai pyydetään varjelemaan joltakin, niin eikös se ole ihan eri asia? Myös konditionaalimuoto Kiusaajan tahdon ilmaisuna tuntuu sekin tarpeettomalta pehmentelyltä”, Ojanen erittelee.

Hän lisää, että ilman muuta nykyvirsikirja on terapeuttisempi ja lohduttavampi kuin entinen, se on tyylikästä suomea. Mutta hän pohtii, onko sittenkin sanoman syvällisyys ja vanhojen tekstien alkuperäisten kirjoittajien tarkoitus jotenkin hävinnyt. Uudet Raamatun ja virsikirjan suomennokset ovat kuitenkin aina kompromissin tulosta. Ilman säännöllisin väliajoin tehtäviä uudistuksia kieli vanhenisi niin, ettei sanomakaan enää välittyisi – tämän voi todeta vanhimpia virsitekstejä lukiessaan.

Kielellä ei kannata kikkailla

Eri tilanteissa puheita pitäessään Mikko Ojanen pyrkii miettimään viestinsä selvään, konstailemattomaan muotoon. Hänen luonteelleen ei sovi sanallinen akrobatia, eikä hän sellaiseen pyri.

”Jos haluan sanomani menevän perille, on minun parasta puhua ymmärrettävästi ilman turhia koukeroita. Jos lähtisin taituroimaan pelkästään kielellä, häviäisi puheesta äkkiä ajatus, punainen lanka. Mutta kun puhun samaa kieltä kuin kuulijat, syttyy heidän mielessään oivallus, että tuon kiven tai mättäänhän se tahtoo meille näyttää”, Ojanen sanoo. Hän korostaa, että kielen ei tarvitse olla latteaa ollakseen yksinkertaisen ymmärrettävää.

Kirjoitettu kieli on vivahteikkaampaa kuin suora puhe

Esimerkiksi Yleisradion kymmenminuuttisissa aamu- ja iltahartauksissa suositaan yhä enemmän vapaasti puhumista jopa vailla papereita, mutta Ojanen mieluummin kirjoittaa puheenvuoronsa ja lukee sen.

”Tunnen luisuvani tautologiaan ja unohtavani kokonaisuuden, ellei minulla ole teksti paperilla”, hän perustelee ja sanoo huomanneensa, että sillä tavoin saa puheen kielestä vivahteikkaan soljuvaa, jotenkin viipyilevää.

”Vapaasti puhuessaan ihminen turvautuu useammin lyhyisiin lauseisiin päälauseiden ja sivulauseiden kuljettaessa vuorotellen ajatusta eteenpäin. Kirjoittaessa sitä vastoin tulee käyttäneeksi kieltä paljon monipuolisemmin, viljelee sijamuotoja rehevämmin ja sijoittaa joukkoon enemmän myös lauseenvastikkeita”, Mikko Ojanen maalaa.
 

Kirjoittaja on suonenjokelainen vapaa toimittaja.

Piirros Jouni Voipio