Kansallisromantiikka nosti 1800-luvun alun Euroopassa huomion keskipisteeksi kansojen menneisyyden. Sen löytämiseksi tutkittiin mm. kieltä ja kansanperinnettä. Käsitys suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuudesta oli muodostunut 1700-luvulla Keski-Euroopassa. Suomeen ajatuksen toi H. G. Porthan, joka korosti sekä sukukielten että suomalaisen perinteen tutkimisen tärkeyttä. Systemaattinen kansanrunouden keruu johti Kalevalan syntymiseen. Kalevala oli Elias Lönnrotin tietoisen pyrkimyksen tulos, eepos, joka kohotti kansakunnan itsetuntoa ja nosti samalla Suomen kansainvälisenkin huomion kohteeksi. Se vaikutti voimakkaasti myös kirjakielemme kehitykseen. Suomalais-ugrilaisten (tai laajemmin uralilaisten) kielten tutkimus oli niin ikään aloitettava aineiston keruusta. Ensimmäisiä sukukielten tutkijoita olivat A. J. Sjögren ja M. A. Castrén. Pietarin tiedeakatemia rahoitti heidän tutkimusmatkansa. Tiedeakatemian kiinnostukseen oli tieteellisten päämäärien ohella myös poliittiset syyt: suomalaisten kansallisen herätyksen suosiminen oli vielä tuolloin venäläisten etujen mukaista, koska se käänsi suomalaiset pois Ruotsista ja ruotsalaisuudesta.
Tavoitteena suomen kielen pelastaminen
Juuri Castrénista tuli varsinainen uralilaisen kielitieteen perustaja Suomessa. Tuo aikansa kansallissankari, joka lehdissä ilmestyneiden matkakuvaustensa ja selostustensa ansiosta tunnettiin ahtaiden akateemisten ympyröiden ulkopuolellakin, ehti kymmenisen vuotta kestäneiden tutkimusmatkojensa aikana käydä kaikkien (joidenkin nyt jo hävinneidenkin) uralilaisten kansojen luona ja merkitä heiltä muistiin kieltä ja kansanperinnettä. Castrén suoritti matkansa itseään säästämättä keuhkotaudin runtelemana. Kuollessaan hän oli vain 39-vuotias, ja hänet oli juuri vuotta aiemmin valittu yliopiston ensimmäiseksi suomen kielen professoriksi. Castrénin perimmäinen tarkoitus oli selvittää kansamme muinaisuus: oli löydettävä Suomen suku, suomalaisten juuret. Hänen toimintansa oli sidoksissa kansalliseen herätykseen, eikä hänen matkojensa tarkoitus ollut pelkästään kielitieteellinen vaan myös kulttuuripoliittinen. Castrénin mukaan tärkein asia tuon ajan oloissa oli pelastaa suomen kieli. Hän uskoi, että tieteellisen työn avulla, tutkimalla Suomen kansan ja suomen kielen alkuperää voitiin herättää kansallistunto, isänmaanrakkaus, mikä oli ehdoton edellytys kansakunnan säilymiselle.
Castrénin hengenheimolaisia kaivattaisiin nyky-Suomessakin, kun huolestuttavan suuri osa sivistyneistöstä kansainvälistymisen varjolla haluaa lapsiansa opetettavan englannin kielellä ala-asteelta yliopistoon ymmärtämättä, että ilman vahvaa kansallista kulttuuria kansainvälistyminen on vain onttoa ulkomaiden apinointia. Totta kai vieraiden kielten sujuva taito on eurokansalaisille välttämätöntä, mutta sitä ei voi eikä pidä hankkia äidinkielen kustannuksella. Mikään muu sivistyskansana itseään pitävä kansakunta Euroopassa ei ole niin totaalisesti laiminlyönyt äidinkielen ja äidinkielisen kirjallisuuden opetusta kouluissa kuin Suomi.
Keruumatkojen aineisto on tutkimuksen perusta
Vuonna 1883 perustettiin Suomalais-Ugrilainen Seura. Alkoi yksi tieteenhistoriamme suurimmista hankkeista: kolmenkymmenen vuoden aikana seura lähetti kolmisenkymmentä stipendiaattia tutkimus- ja keruutyöhön läheisten ja etäisempien sukukansojen luo. Tämän tieteenhistoriamme laajimpiin hankkeisiin kuuluvan työn tarkoituksena oli selvittää suomalais-ugrilaisten kansojen kielten sekä henkisen ja aineellisen kulttuurin synty ja kehitys. Volgan varren kansojen luo matkasivat Heikki Paasonen ja Yrjö Wichmann. K. F. Karjalainen matkusti kolmeksi vuodeksi hantien eli ostjakkien pariin, ja Artturi Kannisto vietti mansien eli vogulien luona viisi vuotta. Samojedikansojen kieltä ja folklorea merkitsivät muistiin Toivo Lehtisalo ja Kai Donner.
Tuloksena tutkijoiden keruumatkoista olivat valtavat kieli- ja folkloremateriaalit kaikista uralilaisista kielistä. Ensimmäinen maailmansota ja lokakuun vallankumous lopettivat sitten Venäjälle suuntautuneet keruumatkat. Kun fennougristiikaltamme evättiin mahdollisuus tutkimuksiin monien sukukieliä puhuvien kansojen parissa, huomio kääntyi luonnollisesti kerättyjen ainesten julkaisemiseen. Koska monet tutkimusmatkailijoista kuolivat suhteellisen nuorina tai eivät muiden töidensä vuoksi ehtineet muokata loppuun asti keräämiään aineistoja, useat näistä suurhankkeista jäivät jälkipolvien toimitettaviksi ja julkaistaviksi. Alamme ristiriita onkin, että kaikkea tästä ainutlaatuisesta aineksesta ei ole vieläkään saatu julki. Osa tieteenalan henkisestä kapasiteetista ja usein varsin niukoista taloudellisista resursseista kuluu edelleen Suomalais-Ugrilaisen Seuran rekrytoimien tutkimusmatkailijoiden jälkipolville jättämien huomattavien aineistojen saattamiseen tutkimuksen palvelukseen. Toisaalta ainesten julkaisu on 1980-luvulle asti ollut monen tutkijan koulu; niitä toimittaessaan he ovat perehtyneet johonkin uralilaiseen kieleen ja syventyneet myöhemmin tuon kielen tutkimukseen.
Materiaalin pohjalta on syntynyt monia kunkin kielen erityiskysymyksiä tai historiallis-vertailevia, koko kielikuntaa käsitteleviä tutkielmia. On julkaistu eri kielten kielioppeja ja sanastoja. Kieli- ja kansatieteilijöiden, uskonnon tutkijoiden ja folkloristien käytössä tutkimuksen lähteenä, kohteena ja välineenä ovat yhä ne tuhannet sukukansoilta muistiin merkityt alkukieliset tekstit, jotka sisältävät kansanrunouden lisäksi tietoa kansanuskosta, tavoista, aineellisesta kulttuurista jne. Suomalaisten tutkijoiden keräämästä etäsukukielten sanastoaineksesta on Suomessa toimitettu monia tieteellisiä murresanakirjoja, mm. hantin eli ostjakin, mordvan, komin eli syrjäänin, udmurtin eli votjakin, nenetsin eli jurakkisamojedin ja saamen sanakirjat. Kesken ovat vielä marin eli tšeremissin ja mansin eli vogulin sanakirjat, joita toimitetaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.
Tutkimusmatkoilla kerätty aineisto oli välttämätön tieteenalan kehitykselle, koska ilman sitä tietomme uralilaisista kielistä olisivat riittämättömät. Suomalainen uralistiikka ei kuitenkaan ole vain tutkimusmatkojen historiaa vaan suunnitelmallista ja korkeatasoista kielentutkimusta, johon ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä myös yleisessä kielitieteessä muotiin tulevat suuntaukset. Vaikka fennougristiikan kehitys – etenkin sen alku – liittyy kiinteästi kansallistunteen ja kansallisen identiteetin kehitykseen Suomessa, tutkimuksen korkea taso ja kiinnostavuus nostivat Suomen nopeasti kansainväliseen tiedemaailmaan.
Ikkuna menneisyyteen ja silta tulevaan
Lokakuun vallankumouksen jälkeen useimmille Venäjän suomalais-ugrilaisista kansoista luotiin murteiden pohjalta kirjakieli. Näiden kielten syntyperäiset puhujat alkoivat opettaa ja tutkia kieltään; ensi vuosikymmeninä keskeisimmällä sijalla oli juuri kirjakielen kehittäminen. Stalinin vainot 30-luvulla pysäyttivät tämän kehityksen täydellisesti. Oman kielen ja kulttuurin edistäminen tuomittiin porvarilliseksi nationalismiksi, josta syytetyt useimmiten menettivät henkensä. Myös osa tutkijoiden keräämästä kieli- ja folkloreaineksesta tuhoutui. Kielentutkijoiden ohjenuoraksi annettiin äidinkielen ja venäjän lähentäminen – aina edellisen kustannuksella, ja omakielisten uudissanojen luominen kiellettiin. 50-luvulta alkaen äidinkielisestä opetuksesta luovuttiin maaseutukoulujen ensimmäisiä luokkia lukuun ottamatta.
Tällä vuosikymmenellä Venäjän demokratisoitumisprosessin alettua useimmilla suomalais-ugrilaisista alueista on virinnyt kansallinen herätys. Koska ilman kieltä ei ole kansaakaan, ainoastaan kielen säilyminen estää vähemmistökansaa sulautumasta pääväestöön eli kuolemasta sukupuuttoon. Neuvostokauden tietoisen kielenohjailun tuloksena kirjakielet o(li)vat sanastoltaan melko pitkälle venäläistyneitä. Suomalais-ugrilaisten kansojen edustajilla, etenkin syntyperäisillä kielentutkijoilla ja kulttuurityöntekijöillä, on edessään suuri haaste: omakielisen kulttuurin voimistaminen ja äidinkielen kehittäminen kaikkia uusiutuvan yhteiskunnan tarpeita vastaavaksi instrumentiksi. Pelkkä uudissanojen luominen ei riitä, niitä on myös propagoitava, jotta ne saataisiin koko kieliyhteisön käyttöön. Rohkaisevia esimerkkejä tällaisesta kehityksestä on jo nähtävissä esimerkiksi Komissa, jossa kielilaki on nostanut komin kielen statusta ja johtanut muun muassa uuden sanaston kehittelyyn.
Syntyperäisten tutkijoiden Venäjällä keräämät murreainekset ovat parhaimmillaankin vain 30–40 vuoden ikäisiä. Osa suomalaisten fennougristien aikanaan tallentamista sukukielten murteista on jäljellä ainoastaan meillä julkaistuissa sanakirjoissa ja tekstikokoelmissa. Ne ovat sukukielten tutkijoiden ikkuna oman kielensä menneisyyteen ja monimuotoisuuteen. Ne ovat myös silta tulevaisuuteen, koska ne tarjoavat aineksia kielenkehittelyyn ja esimerkiksi uudissanojen luomiseen (samalla tavoin kuin murteet Suomessa viime vuosisadalla). Ainekset, jotka kerättiin suomalaisten alkuperän selvittämiseksi ja siten kansallisen identiteettimme vahvistamiseksi, siis meidän menneisyyttämme ja tulevaisuuttamme varten, toimivat nyt samankaltaisessa funktiossa sukukansojemme parissa: menneisyys muuntuu uudelleen tulevaisuudeksi.